P: How to wake Aurora up (version 2.0)

Yksi asia johtaa toiseen, toinen kolmanteen. Kaikki liittyy yhteen. Kaikki liittyy kaikkeen. Siksi johtumusten letka palaa samoille sijoille joista se alkujaan lähti – mutta hieman jalostuneempana. Tällainen on ymmärryksen sykli*, kierrokset spiraalina toinen toisensa päälle kerrostuvina, oivallusta yhä laajemmin levittävänä ja tiedostamista korkeammalle kohottavana – jos hyvin käy. (Mutta jos käy huonosti, kierros on pelkkä mihinkään johtamaton luuppi, suljettu spiraali.)

[*...Ainakin kronologiaan ehdollistuneelle ajattelulle. Palaan tähän tuonnempana, kevyesti.]

Noh, tuo ei ollut kovin raflaava tapa aloittaa. Halusin kuitenkin teroittaa pointtini jo heti alkuun: mielleyhtymäkoreografian hämmästelyn, sen ihmeen kuinka kaikesta jonkin merkillisen tapahtumakulun seurauksena muodostuu tai paljastuu kokonaisuus.

Alun perin naputtelin pelkkää pientä jälkikirjoitusta Sons of Anarchy -pohdinnalleni. Mutta tapani mukaan mieleeni tuli pohdiskella vähän muutakin. Tässä siis kirjoitus unista ja yhtymistä, signaaleista ja kokonaisuuksista. Let’s poukkoillaan!

* * *

Näin viime yönä värillistä unta. Jäin herättyäni varta vasten tunnustelemaan, olivatko unet olleet värillisiä vai mustavalkoisia. (Tämä saattaa olla tähdellistä, sillä esimerkiksi Max Spiersin mukaan mustavalkoiset unet ovat niin kutsuttuja ”tavallisia unia”, mutta värillisten unien aikana matkustellaan astraaliulottuvuudessa…) Unia pohtiessani olen harvoin keskittynyt väreihin, ja mikäli koskettelen niitä edes jossakin sivuajatuksessa, muistan jostain syystä parhaiten mustan värin. Aina. Eikä musta väri paljasta unta sen enempää värilliseksi kuin mustavalkoiseksi. Tällä kertaa tavoitin unestani kuitenkin esineen, jolla selkeästi oli värinsä, mistä saatoin varmuudella päätellä värieni olleen unisia, tai siis unieni olleen värillisiä. Matkustelen ilmeisesti melko kansainvälisillä kentillä, sillä jälleen puhuin unessani englantia. Tilanne oli tämä:

Törmäsin ryhmään nuoria naisia, sellaisia murrosiän juuri ohittaneita. He puhuivat saksaa, ja vaikka jotenkin auttavasti ymmärsin heitä – ja varsinkin heidän ajatuksensa (palaan tähän*) – en kuitenkaan itse puhunut saksaa, joten kommunikoimme englanniksi. Nuoret naiset olivat heppatyttöjä/ tallityttöjä. Tämä asia oli unessa läsnä paitsi tietona myös nuorten naisten habituksessa – ja varsinkin siinä esimerkissä, jonka valitsin ollakseni heille puheissani ymmärrettävämpi. Äkkiä minä nimittäin kerroin heille, että Kommunikointi tapahtuu pääasiassa energiakenttien välityksellä. ”That’s the way you communicate with horses.” (Muistan yhä kirkkaasti unessa teroittamani käsitteen: energyfield.) Tietysti hevosten kanssa kommunikointi on myös elekieltä (sis. äänenkäyttö), mutta esimerkkini herätti ryhmässä joka tapauksessa jonkinlaisen ahaa –oivalluksen. Sillä hetkellä unessani tajusin, että ’juuri tämän takia olin tähän tilanteeseen saapunut’: kertomaan heille ”kommunikoinnin salaisuuden” eli sen, mitä todellinen kommunikointi on ja kuinka se tapahtuu: luemme energiakenttiä. Tähän nähden unen ”kielimuuri” oli siis palvellut unen viestin kokonaissisältöä: sen sijaan, että yhteydenteko vaikeutuisi jo alkuunsa, siis konkreettisen ja inhimillisen kielimuurin tasolla, koko kielimuuriongelma onkin pelkkä mielen luoma rajoite – sillä todellisuus ’tapahtuu energiana’.

Vasta, kun olimme unen keskustelussa päässeet tilanteeseen, jossa asiani toteaminen oli luontevaa, tajusin, mitä sanottavaa minulla oli enkä hukannut tilaisuutta. Tätä kohtaa unessa leimasi myös vahva, hyvin fyysisenä koettu tuntu siitä, että ’henki alkoi virrata voimallisemmin’: kuin rintakehä olisi laajentunut ja keventynyt ja olisi hyvin helppoa hengittää; kuin jokin tukos auennut ja virtaus voimistunut. Uneni tässä kohdassa - ja tästä eteenpäin - muistin, unessani siis, Adampantsin kuvauksen siitä, että luomistyön (tai rakkaudentekojen) on oltava spontaania ollakseen tehokasta; jotta ’Henki voisi toimia sabotoimatta ja hakkeroimatta’. (Tämä ajatus on ilmiselvästi luennosta  Important Teaching For Spiritual Healers – joka muuten sisältää kiehtovia ajatuksia simultaanisuudesta.)

Unessa sain käsityksen siitä, että heppatytöt olivat ahdistavasti tai turhauttavasti jumissa jossakin: pyrkimässä eteenpäin, mutta syystä tai toisesta pysähtyneet matkallaan, sillä unessani olin heidän luonaan samassa tilanteessa, kokemassa sitä samaa jumitusta. (Koin ”jumin” niin epämiellyttävänä, että minun oli pakko kuvitella uneeni laukku ja laukkuun passini, jotta konkretisoin itselleni oikeuden ja mahdollisuuden päästä ”jumista” pois.) 

Palataan sitten hetkeksi heppatyttöjen ajatuksiin*, niihin, jotka tiedostin unille ominaisella tavalla (sillä, jossa ’asiat vain tietää’), vaikka en puhunutkaan heidän omaa kieltään: tytöt ”tunnistivat” minut jonkun pienen pojan äidiksi, ja kysyivät minulta hänestä. En tiennyt mistä he puhuivat, ja vakuutin heille, ettei minulla ole lapsia. (Astraalitodellisuudessa voi ilmeisesti olla toisin…Unista puhumattakaan.)

[Ehkä minä yhdistyn, kokonaistun… Saan yhteyden – välittömän yhteyden (koska kielimuuri voitetaan ja puhutaan jopa pelkästä ”energioiden lukemisesta”) – siihen, mitä heppatytöt minulle edustavat omassa itsessäni ja oman elämäni historiassa.]

Unen keskeiskäsite, energiakenttä, on kiinnostava. Olen aikaisemminkin puhunut unessani ”kentistä” (siis energian tai tietoisuuden):

Kenties noin vuosi sitten näin unta, jossa selitin jollekin ajatusta ”tietoisuuskentästä”. Unessani oikein hakemalla hain oikeaa, ymmärrettävää käsitettä sille konseptille tai ilmiölle, jota yritin selvittää. Tehostin asiaani myös elehtimällä käsilläni, ja pyöräytin niillä muutaman kaaren kuin pöydän pintaa pyyhkäisten. Lisäksi yritin pitää ajatukseni mahdollisimman maanläheisenä ja selitin sitä hyvin tunnettujen tiedemiesten nimien avulla. Uni imitoi sikäli tosielämää ja arkielämän tilannetta – kyse ei kuitenkaan ole mistään oikeassa arjessa kokemastani tilanteesta tai tapahtumasta, jota uni olisi toistanut – että osapuoli, jolle käsitystäni selvitin, suhtautui väitteeseeni jossain määrin epäuskoisesti. (Ha! Kriittistä uneksuntaa! Minusta on aina ihmeellistä, kun unennäössä hyväksytään ”arkielämän realiteetit”. Manifestoiko uneni jotain kriittistä puoltani – siis eräänlaista itsekritiikkiä –, tai jostain muusta yhteydestä omaksumaani epäilystä, jonka unessani kohtaan ja jota käsittelen?) Naurahdin ja vakuuttelin, että kyseessä on jo ihan tieteessäkin tunnettu perusjuttu.

(En olisi muistanut untani, ellei se olisi palautunut mieleeni luettuani seuraavana päivänä aikakauslehdestä virkkeen ”Tämä kaikki on myös tieteellisesti todistettua. Pyskologi ja evoluutiotutkija…jne jne”)

Toinen jännittävä uniin liittyvä seikkanen on ilmiö nimeltä lucid dreaming. Tajusin, että uneni ovat jo kauan olleet niin kutsuttua lucid dreamingiä. En vain ole tiennyt – muistanut, tiedostanut – sitä aikaisemmin. Mutta aivan hiljattain näin unen jonka muisti kantoi valveeseen, joten herättyäni muistin selkeästi sen mitä olin unessani kokenut - ja myös sen, että unessa tapahtumaa kokiessani muistin kokeneeni sen usein ennenkin. Tuttua!  (On jännittävää, että unessaankin voi muistaa asioita, melkein kuin imitaationa valvetilan muistista. Tässäkin ”arkielämän realiteetit” tunkeutuvat hallitsemaan unien logiikkaa.)

Unessani minä siis tajusin näkeväni unta. Samalla ymmärsin voivani hallita unta. – Ja juuri niin minä tein. Tilanne oli tämä:

Unennäössäni samaistuin pienen lapsen hahmoon, ja kuljin sisälle pimeään tunneliin. Sen perältä kuului miehen ääni (joka ei, valitettavasti, ollut miellyttävä). Sen kuultuani tajusin näkeväni unta, ja huomasin haluavani hallita tilannetta. Käytin unessani siis myös omaa tahtoani. Äänen kuultuani motivoiduin peruuttamaan pois tunnelista. Samalla - siinä unessani - havahduin tunteeseen toistuvuudesta: että se kaikki – havahtuminen ja hallinta – oli minulle jo ennestään hyvin tuttua. (Joskus myös lennän unissani. Yleensä nämäkin unet vaativat paljon tahtoa: tahdonvoimaisen pinnistelyn, jotta saan itseni ilmaan, ja juuri tahdonvoima ja keskittyminen ovat lentotilanteissa ratkaisevia.)

Eräitä viime vuosien toistuvista teemoista unissani on joutuminen vastenmielisiin, kammottaviin tilanteisiin, joiden läpi vain on kahlattava. (Silloin en ilmeisesti ole tiedostanut näkeväni unta. Olen melko varma, että olisin passannut tilanteet, mikäli olisin muistanut sellaisen ylellisyyden kuin unien hallinta. Siinä määrin vastenmielisiä ja vastenmielisyydessään todentuntuisia sellaiset unet ovat olleet.) Saatan esimerkiksi joutua, jostain syystä, erilaisten eläinten keskuuteen, petomaisten. Vaikka ne ovat vaarallisia ja uhkaavia, minun on vain selviydyttävä tilanteista niiden kanssa. Se vaatii – siis unessa – itsensä rauhoittamista ja jonkinlaisen yhteyden löytämistä kyseiseen eläimeen. Ne saattavat tökkiä tai purra minua, vähän, mutta eivät koskaan vahingoita vaarallisesti (sillä unessa luotan siihen, etteivät ne sellaista yritä – ainakaan ennen kuin olen päässyt pois tilanteesta! Minä siis jollain tavalla luotan niihin.) Näissä unissa eläimet tulevat aivan lähelle, kuin mittailemaan minua, tökkimään ja haistelemaan, pelkäänkö niitä ja mitä sitten tapahtuisi.

Toinen teema ovat erilaiset harjoitusradat. Joskus tiedän, että ’Jaahas, taas on kuoltava, enkä millään jaksaisi ja haluaisi taas tätä; kuoleminen on vastenmielistä ja vaikeiden ratojen kulkeminen inhottavaa kun tietää, mitä kauhuja taas pitää kohdata ja sietää.’ Erään kerran unen tila oli selkeä harjoitustila: halli, jonka näin ensin valaistuna - ilmeisesti syystä, että voisin paremmin pärjätä radan tai testin läpi - ennen kuin valot sammutettiin. Minun piti päästä hallimaisen tilan toiseen päähän vahingoittumattomana tai ainakin elossa. Kun ”testi” lähtee unessa käyntiin, olen jäädä kokeneemman yrmyn jalkoihin, joka – todetessaan millainen noviisi olen – ei viitsi vaivautua (siis nistiä minua pelin vihollisena) vaan jatkaa omaa suoriutumistaan minusta piittaamatta ja etsii vertaisiaan harjoitusvastustajia.

Muita toistuvia teemoja ovat eräänlaiset luokkahuoneet ja kokoustilat. Eräs luokkahuoneuni käsitteli melko pientä ja hiljaista atk-luokkaa, jossa oli vain muutama ikäiseni opiskelija. Luokkahuoneen ovella, yksi sen molemmin puolin, korkea-arvoiset virkamiehet valvovat, kuka pääse sisään. Unen juju on saada kytkeä oma kannettava tietokoneensa suurempaan verkostoon. Viime aikaisista kokoustilaunista mieleeni puolestaan muistuu suurehko, juhlasalia muistuttava tila, jossa istun muun yleisön seassa sitä varten tilaan tuoduilla istuimilla. En muista tilaisuutta tai mahdollisen tiedotuksen sisältöä, ainoastaan sen, että istun melko takana, ja kaikki ovat jonkinlaisissa juhlavaatteissa. Unen kuriositeettina on, että koen jonkinlaisen black-outin, ja kun palaan taas tajuihini [hassua sanoa näin unesta], tajuan, pääni on ollut upotettuna jonkinlaiseen ämpäriin ja hiukseni valuvat vettä. (Pääni on yhä kumarassa ja vettä valuvat hiukset ulottuvat pitkälle pääni yli.) Nuorehko mies minua edempänä on istuinrivillään kääntynyt katsomaan tapahtumaa ja hymyilee, ennemmin itsekseen myhäillen kuin minulle. (Unessani pidän häntä komeana, ja se on hänen hymyilynsä kanssa ainoa mitä hänestä tiedän.) Hänen reaktionsa takia kuitenkin koen, ettei meneillään ole mitään kovin ihmeellistä, ainoastaan jotain ”perussettiä”.

Tähän uneen – tai paikkaan – liittyy kaksi muutakin tilannetta, mutta en varmuudella muista, näinkö unia saman unennäön aikana vai jonain muuna yönä. (Jännittävää, että unessaan voi palata ”samaan paikkaan”, jonka unessaan sitten tunnistaa tutuksi.) Toisessa niistä joku esittelee minua muille paikallaolijoille. Esittely on vaivihkaista, sellaista kuin juhlaväen keskuudessa yleensä: että kierretään väen seassa ja välillä pysähdytään kättelemään. Tästä kiertelystä muistan ainoastaan vanhemman herrasmiehen, joka suhtautuu minuun sekä vihamielisesti että välinpitämättömästi, ja käyttäytyy kuin minua ei olisi olemassakaan. (Muulla tavoin hän ei voi estää paikallaoloani.) Ojennan hänelle käteni kätelläkseni [toki, etikettivirhe, mutta olemme sentään minun unessani], mistä hän kieltäytyy, aivan kuin eleeni jopa loukkaisi häntä, vähintään ärsyttää. Toisessa tilanteessa tajuan pukeutuneeni hieman, noh, BDSM –henkiseen mustaan juhla-asuun, enkä muista unesta tai sen tilanteesta muuta kuin hetken, jona kuljen jonkinlaisen huoneiden välisen tilan poikki ja ohitan miehen, joka katsoo minua hyväksyvästi. (Mies saattaa olla sama kuin ”ämpäritilanteessa”.) Vasta silloin tajuan, mitä minulla on ylläni - ”herrajumala!” -, ja miehen katse tavallaan rentouttaa oloni: en tunne oloani typeräksi sellainen kolttu päälläni. Muistan unen kohtauksen päiviä myöhemmin nähdessäni lehdessä kuvan laulaja Madonnasta, jolla on yllään hyvin samanlainen asu [Met Gala red carpet 2016]. Tekisi mieleni sanoa että asu on ’samanlainen’, mutta en muista asuni yksityiskohtia ja minulla on käsissäni pelkkä tuntu siitä. Madonnan asu on joka tapauksessa triggeri uneen.  

(Tästä tuleekin pienenä sivuraiteena mieleeni, että ystäväni kertoi minulle viime kesänä – vai oliko se toissa kesänä – nähneensä minut unessaan käytävällä: olin kävellyt häntä vastaan jonkinlaisena Marilyn Monroena, ja hän oli ihmetellyt seksuaalimoraalini äkillistä muutosta: ’Kuinka se nyt tuolla tavalla…?”’. [Olen kokenut hieman omalaatuisena ystäväni tavan ymmärtää unensa ilmentymät minään muuna kuin hänen oman psyykenelämänsä manifestaatioina, siis seikkoina, joita hän itse omassa henkilökohtaisuudessaan työstää, ja jotka siksi kertovat ensisijaisesti hänestä itsestään, hänen oman psyykensä jännitteistä ja yhteyksistä. On siis epätavanomaisuudessaan hieman huvittavaa, että hän saattaa ihmetellä minulle miksi minä esiinnyn hänen unessaan Marilyninä, kuin kysyä sitä itseltään; miksi hän uneksuu sellaista. Heh! Toisaalta hän harjoittaa OBE –treenausta, joten hänen suhtautumisensa uniin on hieman tavanomaisesta poikkeava… Ja mistä sen lopulta tietää, millaisia vaibseja alitajunta bongaa ja kuinka niitä käsittelee; alitajunta saattaa rekisteröidä ympäristöstä kaikenlaista päivätietoisuudelle tiedostamatonta, ja tuoda ne sitten unennäköön. Tarkoitan sanoa, että onhan se niinkin, että psyyken sisällöt ovat yhteydessä ”todempaan todellisuuteen” ja laajempiin kollektiiviverkostoihin, ja että ihmiset on alitajunnoistaan kytketty toisiinsa. Muuten ei esimerkiksi olisi olemassa mitään yhteistä mytologista kuvastoa, eikä esimerkiksi psykoanalyysiä.])

Luokkahuoneet ja harjoituskentät…Pyrkimys on kova itsensä tuntemiseen ja kehittämiseen!

* * *

Lueskelen parhaillaan Pirkko Saision teosta Signaali [Siltala 2014, Kustannusosakeyhtiö Siltala, Helsinki]. Saisio on mainio kirjoittaja: hauska, naseva ja oivaltava. Sulavia ja sivaltavia mielenliikkeitä on kerrassaan virkistävää kuunnella. [”Virkistävyys” ei kuitenkaan tarkoita tässä varauksetonta samanmielisyyttä.]

Signaali on nimensä mukainen teos. Se on signaalin kimpoilua sinne tänne, sen matkustamista oman reittinsä varassa, omien johdonmukaisuusperusteidensa ohjaamana: Signaali on kiitämistä hermoimpulssien mukana synapsin luota toiselle muisti- ja mielikuvien siivittämänä. (Tällä haluan kuvata ajatuksen nopeutta ja lennokkuutta, en suinkaan kaaosta tai sähläystä, päinvastoin. Ajatuksesta toiseen edetään somin silloin ynnä muin toimivin mielleyhtymin.) Tuloksena on ajatusradoilta toisille tanssahtelevia assosiaatioseurailuja, varsin taidokasta koreografiaa, uljaan mielen arkkitehtuuria. (Okay, you get the picture.) Sellaisen seuraaminen on eräs elämän suurista iloista. (Siksi mainosteollisuus myös ilahduttaa minua. Ylellisyystuotteiden kuten parfyymien, korujen, kosmetiikan tai turhanpäiväisten hörhökkeiden - ynnä muun sellaisen mitä ilmankin voisi elää - mainonnan on pakko olla ovelaa ja tuntea kohderyhmänsä paremmin kuin perinpohjin.)

Kirjan innoittamana minäkin ajauduin erääseen assosiaatioketjuun erään kirjan kimmokkeen varassa, sillä yli sata sivua kestävän tohtoripromootiokuvauksen aikana ajatukseni herpaantuivat ja alkoivat harhailla. (Oikeastaan tämä on kirjan hengen mukaista, sillä Saisio kuvailee, kuinka hänelle itselleen tapahtuu aivan samoin pitkällisten puheiden aikana. ”Olenkohan koskaan kuunnellut yhtään puhetta niin etteivät ajatukset lähtisi harhailemaan omille teilleen kolmannen lauseen jälkeen?” (128). Oma kärsivällisyyteni riittää huomattavasti pidemmälle, mutta seikkaperäinen kerronta protokollista alkaa - Saision kertojantaidoista huolimatta - vähitellen puuduttaa, ja ajatukseni lehahtavat mielellään happihypylle (kuitenkin hyvillään siitä, että joku on taltioinut promootiotilaisuuden atmosfäärit taiturillisesti kansien väliin. Pidän sitä kulttuurihistoriallisesti merkittävänä tekona. Ihan oikeasti.))

Niinpä silloin, kun Saisio mainitsee Edvard Griegin orkesterisarjan Holbergin ajoilta [jonka Gavotte on kuulunut promootioprotokollaan], mieleni palaa hetkeen, jolloin itse kuulen sen ensimmäisen kerran. (Kirjoitan ”kuulen” - en ’kuuntelen’ - sillä musiikki soi taustalla.) Tilanne on tämä:

Olen korviani myöten täynnä velvollisuuksia, ja ilmapiiriä keventääkseni soitatan musiikkia. [Väkerrän esitelmää kirjallisuuden historiasta tietoisena painavasta pinosta muita kotitehtäviä, joista en mitenkään ennättäisi suoriutua niiden edellyttämällä tavalla. Myöhemmin tajuankin, että minulta on jäänyt kaksi kolmasosaa (!) englannin kotiläksyistä tekemättä, koska en ollut kerta kaikkiaan tajunnut, että ne kaikki kolme laajaa kokonaisuutta voisivat mitenkään kuulua samoihin läksyihin. (Olin ymmärtänyt ne keskenään vaihtoehtoisiksi; yksi kolmesta.) Mutta pah, kyllä ne vain kuuluvat. Jo pelkästään yhden alueen tehtäviin on kuulunut pitkä pätkä käännöstyötä Jane Austenin romaanista ja parin tyypin runosta. (Eräs niistä on Robert Brunsin A Red, Red Rose. Muistan sen siitä, että käänsin sen ”Punahehkuruusuksi”.)

Niinpä jätän suosiolla ranskan ja matematiikan harjoittelut loma-ajalle. (Olen vielä lukiossa, joten minulla on sentään hiihtoloma. [Heh, hieman erilainen ”hiihtoloma-assosiaatio” kuin viime vuonna näihin aikoihin…] Minulle lukuvuotta rytmittävät lomat olivat lomia lähinnä siksi, että sain edes nukkua niin pitkään kuin huvitti – jos satuin olemaan niin väsynyt, etten häiriintynyt esimerkiksi oven takana huutavasta imurista. Vieläkin harmittaa, kuinka eräs joululomistani tuhraantui siihen, että esitelmäni Raamatun Daavidista piti olla uskotontunnille valmis heti ensimmäiseksi päiväksi loman jälkeen. (Itse asiassa olin tällaistakin aikatauluttamista pitänyt mahdottomuutena, joten vaikka tutkielma itsessään oli valmis, sitä koskeva esitelmä – puheenpito-osuus – ei ollut. Niinpä jouduin tosipaikan tullen improvisoimaan [ja sivusilmällä katselemaan, kuinka opettaja vilkuilee vähän väliä rannekelloaan huomatessaan, ettei esitelmäni etene niin joutuisasti ja sulavasti ja kompaktisti kuin hyvä olisi].)

Se läksyjen määrä oli yksinkertaisesti mielipuolista. Koulupäivät jatkuivat niiden merkeissä hamaan yömyöhään, ja jos halusin elämääni mitään muuta kuuluvaksi - vaikkapa hieman omaa aikaa -, jouduin nipistämään sen nukkuma-ajasta. (Joskus oma aika virkistää henkisesti enemmän kuin nukkuminen – mistä voi päätellä oman ajan elintärkeyden. [Sitä on, muuten, jännittävää havainnoida, mikä primitiivisistä tarpeista kulloinkin kiilaa muiden primitiivisten tarpeiden edelle, esimerkiksi nukkuminen vai syöminen vai lämmittely. Jos kaikki tarpeet ovat yhtä vahvoja, mikä on tärkeysjärjestys? Kylmässä ei voi nukkua, mutta nälässä voi. Lämpö on siis unta ja ruokaa tärkeämpää, ja uni ruokaa tärkeämpää. Pitääkö tästä päätellä, että oma aika on primitiivinen tarve, jos se saattaa olla unta tärkeämpää (sikäli että pysyy hereillä)? Sijoittuuko oma-aika silloin reviirin alakategoriaan?])

Myös kokeisiin lukeminen tapahtui niin ikään nukkuma-ajan kustannuksella (olivathan kokeet eräänlaista ylimääräisyyttä kaiken muun päälle), ja monet kokeet suoritinkin ”samoilla silmillä”. Toki, kohentaahan se käsitystä omasta sietokyvystä kun tietää, että voi yöunet väliin jätettyäänkin kirjoittaa esimerkiksi äidinkielen aineesta magna cum lauden.

Läksyissä ei tietenkään ole vielä kaikki. On myös sosiaalisia velvollisuuksia, paitsi yhteisöllisyyden myös humanitaarisuuden nimissä. Silläkin hetkellä, kun olen oivaltamaisillani Griegin klassisen äänimaiseman autuuden, minun olisi pian mentävä pitämään seuraa ihmisjoukolle ja torjuttava kohteliaasti lisävaatimukset vieläkin raskaammista kuormauksista – sillä aikani ei yksinkertaisesti riitä. (Muutoin olisin varmaan suostunut, mutta en osaa taikoa vuorokauteen lisää tunteja – enkä vielä ymmärrä, että tärkein tehtäväni olisi vaalia omaa elämänvoimaani, sillä se on kaiken muun perusta. On hämmästyttävää, kuinka loppuun se voidaan ihmisestä valuttaa. Mutta kukapa elämänvoimaa vaalisi ellei ihminen itse.)]

Muistankin lukio-ajan jatkuvan väsymyksen kautena – jota kahvi ja klassinen musiikki elähdyttävät. (Minun on helppo uskoa väite siitä, että koko kouluinstituutio on suunniteltu traumatisoimaan – onhan traumatisointi keskeinen perusta ”sosiaalistamiselle”, eli ohjelmoida ihminen normiin ja ryhmäpaineen alaiseksi.)

Mutta se Grieg.

Vähitellen siis havaitsen: ”Tämä on ihana! Klassinen musiikki on ihanaa!” Silloin taidan ensimmäisen kerran ymmärtää klassisen musiikin elvyttävän vaikutuksen (joka suorastaan luo paralleelin elintilan). Edvard Greigin Holberg-sarja on edelleen kestosuosikkini.

Tämä siis tuli mieleeni lukiessani Saision promootiokuvausta Signaalin sivulta 126 (tosin kuvattua hieman kerrostuneempana, moniulotteisempana ja polveilevampana).

Muistelu on mukavaa.

(Pidänkin kovasti myös Hilja Haahdin teoksesta Kotini puhuu [1932].)

* * *

Vietin noin kuukausi sitten parin päivän kuuntelumaratonin. (On ihanaa tehdä yhtä pitämistään asioista niin pitkään kuin jaksaa, ja vasta sitten siirtyä seuraavaan; yhtäjaksoinen tekeminen saa ajan tuntumaan pidemmältä, puhumattakaan siitä, mitä hyvää se tekee keskittymiskyvylle, joka puolestaan on kaiken hyvän alku ja juuri.) Kuuntelin silloin radio-ohjelmia ja haastatteluja, muutaman luennonkin. (Olin nimittäin muistanut, että minullapa on monta Simon Parkesin ”kyselytuntia” vielä kuulematta. Ilahduin muistamisesta. Parkesin jutut ovat nimittäin great stuff.)

Siitä se sitten lähti. Parkesin juttujen innoittamana ajauduin myös edesmenneen Max Spiersien juttujen äärelle (great stuff!) – ja niiden innoittamana puolestaan päädyin täydentämään  (tai syventämään) Sons of Anarchy –pohdintaani: kaiken muun hyvän muassa Spiersin eräästäkin jutusta saa varsin mukavan jälkikirjoituksen edeltävään kirjoitukseeni.

Nimittäin ne punaiset ja valkoiset ruusut!

”Niinpä tietenkin, niinpä tietenkin”, ajattelin. ”Kyse on viittauksesta Ruusujen sotaan! (Duh ja *facepalm*).”

(Sentään voin onnitella itseäni siitä, että edes havaitsin ne punaiset ja valkoiset ruusut, ja hokasin, että niiden mukanaololla on mahdollisesti jokin syvällisempi merkitys, siis että niihin mahdollisesti sisältyy jokin symbolinen viesti. [Lisäksi huomasin, että SOA:n DVD –ekstroissa ohjaaja kutsuu sarjan tarinaa mytologiaksi – aivan kuten minäkin päädyin tekemään. Sitä suuremmalla syyllä ruusut siis Merkitsevät jotakin. Mytologioissa ei kuulkaas ole merkityksettömiä ruusuja!])

Spiers siis manitsee Ruusujen sodan (Wars of the Roses). Se kertoo kolmikymmenvuotisesta taistelusta, jota käytiin Englannin kruunusta vuosina 1455-1485. Valtaväestö sai, kerrankin, pysytellä kahnauksen ulkopuolella, sillä kyse oli aateliston sisäisestä valtakamppailusta. Wikipedia kertoo, että sota heikensi aateliston valtaa, sillä jaloa väkeä kaatui suurin määrin – mutta toisaalta Tudors –suvun valta voimistui ja samalla valta keskittyi (mikä yleensä on huono juttu yksittäisen ihmisen yksilöllisyyden kannalta).

Punainen ruusu edustaa Lancasterin sukua ja valkoinen ruusu puolestaan Yorkin sukua. (Tästä tulee helposti mieleen myös tv-sarja Game of Thrones.)

(Kiinnostava assosiaatio tähän yhteyteen, muuten, se Robert Burnsin A Red, Red Rose.)

Sama teema - ’sisäinen asia’ ja runsas populan kaatuminen - on nähtävillä myös Sons of Anarchyssä. Keskushahmon (Jax Teller) puolison murhan jälkeen tuotantokaudet ovat nimittäin pelkkää jengisotaa, tappamista ja kuolemaa. Jengiä kaatuu oikealla ja vasemmalla. Tätä voidaan, ainakin oman tulkintani mukaan, pitää rinnasteisena ”Ruusujen sotaan”: kyse on sisäpiirin sisäisestä valtataistelusta (ja metafyysisemmin ajateltuna jopa ”valon” ja ”pimeyden” taistelusta, jos ajatellaan sitä ristiriitaa, joka Jaxin sisuksia repii: ’ollako väkivaltainen vai ei?’)

Toisin sanoen Tellerin hyvät aikomukset menevät myttyyn henkilökohtaisen tragedian myötä, syystä, että Teller on raivona ja raivo on alkanut hallita hänen toimiaan. Raivo saa Tellerin kadottamaan yhteyden sydämeensä (mitä myös hänen puolisonsa voidaan katsoa symboloivan; hänet, elämänsä rakkauden, Teller on menettänyt). Niinpä kostonhalu pääsee niskan päälle ennen kuin Teller vähitellen tajuaa, mitä on tapahtunut ja mitä hän on tullut tehneeksi.

Mutta tässä traagisuudessa äidin toive puolestaan toteutuu. ”You nail him down good”, äiti on vaatinut mieheltään (Tellerin isäpuolelta) heti sarjan alussa huomattuaan, että Jax-poika on ajautumassa pois väkivaltavisioon (siis alistamalla hallitsemiseen) pohjaavasta jengiyhteydestä.

Äiti siis uhraa itsensä ennemmin jengiyhteyden hyväksi kuin poikansa puolesta, sillä hän varmasti tietää – kuten sisäpiirin eräs luottohenkilökin Jaxia valistaa – ettei äidinmurhasta ole paluuta, ja äitinsä murhatessaan Jax murhaa oman sydämensä ja siten myös mahdollisuutensa isänsä alulle panemaan visioon. (Tämä johtunee siitä, että äiti luulee jengiyhteyden ja sääntöjen olevan parasta mitä Jaxille voi tapahtua – ja onhan myös muistettava henkilökohtaisia tarpeita tärkeämmät tarpeet ja velvollisuudet.)

Kun Jax Teller sitten lopulta tulee tolkkuihinsa, hän tajuaa kömmähdyksensä painolastin ja ymmärtää, mitä on menetetty. Mutta hän on kova luu, eikä epäonnistumisestaan huolimatta luovu visiostaan. Hän ei halua jatkaa perinteitä, vaan nojaa isänsä alullepanemaan visioon siitä huolimatta, että kokee ajautuneensa kelvottomaksi toteuttamaan sitä enää muulla tavoin kuin siirtämällä itsensä lopullisesti syrjään asemastaan: hän ymmärtää itsensä osana jatkumoa, ja hänelle riittää, että hänen poikansa pääsevät pois kehästä. (Teller myös kirjoittaa historian uudelleen, ja siten estää sitä toistamasta itseään: hän päätyy, toisin kuin isänsä, hävittämään pojilleen kirjoittamansa muistelmat. Mikään jäänne kuolettavasta syklistä ei saisi hallita poikien elämää, ei edes historiana.)  

* * *

There’s more.

Max Spiers puhuu kiinnostavasti ja ilmeisen valaistuneesti sanoista symboleina. Hän esimerkiksi kiinnittää huomiota ”sanaleikkeihin” ja niiden symbolisiin merkityksiin (kuten eräässä kommentissaan Simon Parkeskin, esimerkiksi). Spiersin esimerkkeihin pääsee mm. M-kirjaimen okkultiikkaa, joka liittyy lukuun 13 järjestysnumeronsa tähden. (M -kirjain ja numero kolmetoista edustavat luuppia, loputonta toistoa ja vankilatilaan jäämistä, Spiersin mukaan.)

[Tämähän, muuten, tuo oivan lisän M-kirjain -spekulaatiooni kirjoituksessa Kuva kuvalta (version 3.0) (jossa siinäkin tähdellisintä on lähinnä se, että ylipäätään havaitsin M –kirjaimen korostamisen ja päättelin, että jotakin sillä viestitään). Myös Madonnan käyttämä logo, MDNA, saa tässä valossa uusia ulottuvuuksia ja johtaa kysymään esimerkiksi sitä, 'millainen olisi luvun 13 hallitsema dna –rakenne'…(ja mitä se sellainen edes tarkoittaa)]

* * *

Pienet sivuraiteet:

Yhtä syventyneesti Spiers osaa puhua myös seksuaalienergiasta. Hän esimerkiksi tähdentää, että niin kutsuttujen monarch –ohjelmoitujen ”beta- /sex-kitteneiden” tapa agentuurata tiedonkeräilijöinä - siis manipuloida seksin avulla - liittyy seksuaalisen kanssakäymisen aikana tapahtuvaan, energiakenttien välityksellä toteutuvaan ”tiedonsiirtoon” – ei suinkaan ’tiedon houkutteluun’ seksuaalisen läheisyyden ja uskoutumisen avulla (kuten fyysiseen 3D -todellisuuteen orientoitunut, materialistinen ja kömpelö ajattelu helposti ja yleisesti päättelee). ”Kerätty tieto” sitten luovutetaan handlerille tai muulle isännälle niin ikään seksin välityksellä: tieto latautuu, niin sanotusti. (Spiers käyttää suoraan sanaa ”download”.)

Ajatus on kiehtova, ja aivan linjassa edistyneiden seksuaalienergiaa koskevien näkemysten, kokemusten ja opetusten kanssa (joista voi lukea mm. Barbara Marciniakin kirjallisuudesta tai kuulla niistä jopa joogeilta).

[Juuri tässä ”siirrossa” piilee myös, noh, holtittoman seksuaalielämän painolasti: ihmiset päätyvät lataamaan omaan energiasysteeminsä toistensa, hmm, kuormia ja käsittelemättömyyksiä, henkistä painolastia ja virheohjelmointeja, ja vastaavasti laittamaan omia kuormauksiaan kiertoon (joissa kuormissa varmasti on mukana myös muiden kuormia. Yhtä suurta raskasta ja hengetöntä sotkua siis. [Tuskin koskaan totun ajatukseen siitä, että kukaan voi mieltää seksuaaliset tarpeet (vain) "fyysisinä tarpeina", ja esimerkiksi syömiseen tai nukkumiseen rinnastettavina.]) Tämän ”siirron” eräs funktio on arvatenkin se, että taajuus pysyisi ”kuormituksensa” takia ”alhaisena” – mikä puolestaan on eräs syy rankasti lobattuun ”seksuaaliseen vapautumiseen”: kaikki sotkevat kaikkia. (Toki, energianvaihtoa tapahtuu kaiken aikaa. Siitä ei ole poispääsyä eikä se ole tarkoituskaan. Mutta seksuaalisessa kanssakäymisessä energianvaihto tapahtuu potensseissa.)

Mutta vastaava vaikutus - siis energioiden latautuminen - on myös tilanteella, jossa energiakenttä latautuu jonkun ”korkeammin värähtelevän osapuolen” energioiden vaikutuksesta; vaikutus on silloin "kohottava" ja sen mukaisesti myös "kehitystä edistävä". (Ja - diffuusion periaatteen mukaisesti - "vahvemmin värähtelevähän" on "immuuni" "laimeamman energian" vaikutukselle, eikä siten "manipuloidu" sen vaikutuksesta - ellei energian menettäminen johda "taajuuden laskemiseen", mikäli energiaa ja sen värähtelytaajuutta ei kyetä ylläpitämään. Toisin sanoen "korkeammin värähtelevän" omalle "taajuudelle" ei sinällään tee hyvää yhtyä "alempiin taajuuksiin".)

Niinpä kokonaistilanne olisi aivan eri, jos ehyet ja elinvoimaiset - ”korkeavärähteiset” - ihmiset harrastaisivat vapautuneesti seksiä. (Tämä on kuulemma, Marciniakin kirjallisuuden mukaan, eräs tapa, jolla plejadit vaalivat ympäristönsä hyvinvointia…)]

Ajatus ”lataamisesta” seksuaalisessa kanssakäymisessä toistuu myös kuvauksissa MK ultra ohjelmoinneista, etenkin trauma based- ja SRA -tyyppisissä. (Niissä kuvataan ”demonisten energioiden” siirtyvän etenkin sodomiassa, mikä kuulemma on eräs keskeisistä syistä pedofiliaan ja anaaliseksiin. Toinen keskeinen syy niihin on kuulemma, esimerkiksi Kerry Cassidyn mukaan, kundaliinienergian aktivoiminen ja samalla okkulttisen dimension avaaminen, mikä tapahtuma on yhteydessä selkärangan juuren energiakeskusten stimulointiin (anaaliseksin funktio) – etenkin yhdistyessään traumaatisoivaan tilanteeseen, joka jo itsessään ”shokeeraa” ihmisen ”hereille” tavalla, jolla ”valaistuneet” haluavat olla hereillä ja kyetä muistamaan energiatodellisuuden. [Jos on kyse MK ultra -mielenhallinnasta, tämä "tiedostava ja herännyt" puoli kätketään tietenkin alteriin tai sen taakse (eli päivätietoisuutta hallitsee huomattavasti yksinkertaisempi persoonallisuus), ja "tiedostava alter" voidaan tarpeen mukaan triggeröidä esille. Monet "MK ultratuista" ihmisistähän eivät tiedosta esimerkiksi viriiliä astraalielämäänsä taikka kykyään siirtyä energiakehoissaan fyysisen kehonsa ulkopuolelle, joilla tavoilla esimerkiksi "super soldiereita" erityisesti käytetään.])

* * *

No kuitenkin, Spiers huomauttaa myös, että Abel on anagrammi Baalista

(…ilmeisesti muotoilulla ”Bael” - tai sitten ylimääräiset kirjaimet vain pudotetaan pois välistä: "Bal"; tärkeintä on, että oikeat kirjaimet ovat mukana. Spiersin mukaan Baalin anagrammia viljellään lukuisten henkilöiden ja paikkojen nimissä, esimerkkeinä Biel, Bale, Belfast, Bel Air. Nimikin on nimittäin symboli, ja symboli puolestaan manipuloi, kerää ja kohdentaa energiaa - siis okkultistien mukaan -, minkä vuoksi se on tärkeä ”okkulttinen hallinnanväline”, suorastaan todellisuuden rakentelun väline.

[Konstruktionismi on tämän perusteella oikeammilla jäljillä kuin konstruktionistit itsekään ymmärtävät (sillä heidän käsityksensä jää akateemiseksi ja teoreettiseksi - siis "pinnalliseksi" - eikä ota ontologiaan kantaa saati ymmärrä metafyysisiä perusteita) – ja toistavat paljon vanhempaa perua kuin tajuavatkaan: kerrotaanhan esimerkiksi jo Raamatun myyttisessä maailmansyntytarinassa, kuinka Alussa oli sana, ja Kaikki syntyi Sanan voimalla. Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman [Sanaa] (Johanneksen evankeliumista). Sanasta se kuulkaas on 3D -ihmisen todellisuus luotu*!

[*Toisin sanoen ylikorostunut rakennekeskeisyys (joka siis vaikuttaa raskaan materian eli matalan värähtelytaajuuden, sillä rakennekeskeisyydessä liike, värähtely ja orgaanisuus hidastuvat ja luovuus jäykistyy - tämänhän voi päätellä jo sanasta itsestään: rakenne "formatoi") nyrjäytti Luojatietoisuuden ylläpitämän harmonian (sulkeistamalla Hengen). Tätäkin se maskuliininen prinsiippi tarkoittaa: maskuliinisuus ("rakenne ja järjestys") on ylikorostunut feminiinisen ("henki ja luovuus")kustannuksella, ja niinpä Universumissa vallitsee epätasapaino [jonka hallitsemiseksi Illuminati on luonut keinotekoisen tasapainon, jota Adampants valaisee sillä - jo useaan kertaan viittaamallani - atomivertauksellaan. Samasta syystä, siis keinotekoisuuden ja pseudotasapainon nimissä, on olemassa sekä "musta" että "valkoinen" Illuminati: "hyvikset" ja "pahikset"].

Tämä epätasapaino on kirjoitettu kaikkialle vallitsevaan olemassaoloomme, aivojamme myöten. Tästä syystä maailmamme onkin ennemmin oikean aivopuoliskon kuin vasemman aivopuoliskon hallitsema, eli maskuliinisen ja rakennekeskeisen voiman dominoima feminiinisyyden ja luovuuden kustannuksella. Kielijärjestelmä - joka elää tietenkin vasemman aivopuoliskon varassa - edustaa ja ylläpitää tätä rakennekeskeisyyttä. Tämän rakennekeskeisyyden avulla - "Sanan voimalla" - nykyinen paradigmamme, todellisuutemme nykymuodossaan, pysyy olemassa.

(Ei ihme, että Saturnus on Illuminatille erittäin tärkeä planeetta ja planeettaenergia, sillä Saturnus edustaa rakennetta ja järjestystä - kielteiseksi nyrjäytettyä, kuten Max Spiers kertoo; Spiersin mukaan Saturnuksen renkaat liittyvät Saturnuksen energian tarkoitukselliseen muuntamiseen kielteiseksi: energiaksi, joka ylläpitää esimerkiksi ihmiskuntaa dominoivaa rakennekeskeisyyttä, "maskuliinista prinsiippiä".)

Tai kuten plejadit sen - siis maailmasta ja olemisesta, niiden rakentelusta sanojen avulla - ilmaisevat: "The Annunaki put language in your head. They sent language from the Sun. A language of light is transmitted on light to the Sun to the pineal gland, and you are controlled by inaudible sound, and this inaudible sound conducts your language forward where you keep repeating  and saying the vowels and symbols of the Annunaki [...]. Big something to think about." (Barbara Marciniak Pleiadians March 19/20, 2016 Sedona part 3 of 4, kohdasta 55:37)

[Aurinkohan edustaa jo mytologioissa ja psykoanalyyttisessä kuvastossa - siis yleisesti tiedossa olevissa kuvastoissa - sekä tietoista mieltä että maskuliinista puolta ihmisen psyykessä - siis kaikkea kielen ja rakenteen hallitsemaa; auringon valo on ammoisista ajoista asti rinnastettu vertauskuvallisesti järkeen ja sen käyttelyyn (siinä missä kuu edustaa "yöpuolta": vaistoja, tunteita ja intuitota, jopa hulluutta - jotain sellaista, jolle aurinko on asetettu vastakkaiseksi, eivätkä "päivä-" ja "yötietoisuus" välttämättä ole toisistaan edes tietoisia, ja vieroksuvat toisiaan). Englannin ilmaus, rational thinking, onkin sangen kuvaava. (Aurinkohan säteilee.)

Aurinko on tässä kuvastossa - joka taiteessa ja uskonnossa usein on nähtävillä - siis se dualistinen "valo", joka tällä eriytymisellään - siis keinotekoisessa jakautumisessa "valoon" ja "pimeään", "tietoiseen" ja "tiedostamattomaan" - muodostaa myös pimeän, dualistisen opponenttinsa. Ei ihme, että Aurinko edustaa myös hierarkkisten uskontojen Isä Jumalaa, hyvin ankaraa, tottakai (koska on siis kyse rakennekeskeisyydestä). Tällaisen Isä Jumalan uskonto on aina hyvin ritualistinen, ja dogmit sakramentteineen ovat henkeä tärkeämmässä asemassa. (Kristinusko johdannaisineen on hyvä esimerkki. On täysin johdonmukaista, että kristinuskolla on pitkä perinne tunteiden (saati intuition) kieltäymyksessä. Kaikki luova ja vapautunut toiminta on erittäin epäilyttävää. Kaulukset suoraan, nutturat kierälle, suut tiukaksi ja ryhdit suoriksi, mars! )

(Mitä vielä tulee Saturnukseen: Saturnus tunnetaan, noh, "allegorisesti" myös "Mustana Aurinkona" - eli tavallaan keinotekoisena valonlähteenä (verrattuna oikeaan aurinkoon); Saturnus on "Valo" ("järki/tieto/informaatio/ymmärrys") - mutta eräänlaisena korvikkeena. Toisin sanoen Saturnus on Auringon asemaan astettuna eräänlaista "pimeää valoa": pimeyttä, joka teeskentelee valoa. Tai näin tämä seikkanen on minulle auennut...ja aukeaa varmasti lisää, mikä puolestaan muuttanee ja täydentänee kokonaiskäistystä. Ymmärryksen syklillähän tässä pyöritään...)]]

Mutta takaisin kieleen ja kielisysteemiin, sen hallitsemaan ajatteluun ja olemiseen. (Heideggerillä on sangen oivaltavia havaintoja ja teorioita siitä, kuinka kieli vaikuttaa "olemisen tapaan" ja peräti luo sen. Niinpä eri kielillä ajateltuna maailma ja oleminenkin on erilaista. Hänen käsityksensä pohjustavatkin teemaa mainiosti - tosin vain järkevästi, eli paradigmaa, maskuliinista prinsiippiä todella vaihtamatta.)

Simon Parkes huomauttaa osuvasti siitä, että kirjainten yhdistely on itse asiassa loitsimista, ja tämä tieto on kerrottu kaikelle kansalle avoimesti jo fraaseissa: you spell the word. Sanoilla - silloin kun niillä on "eksistenssinsä"; kun niitä käytetään: ajatellaan tai puhutaan; kun ne Merkitsevät - on suggestiivinen luomisvoima, ja ne liikuttelevat näkymättömiä voimia... Sana on symboli. Kirjain on symboli. Symbolit ovat erittäin voimallisia välineitä kytkeytyessään luomisvoimiin. Puhdasta okkultiikkaa.]

Okkulttiselle energiamanipulaatiolle kuulemma ja näköjään riittää, että sanassa sijaitsevat oikeat kirjaimet (ja joskus vain foneettisesti, etenkin, jos on kyse mielen hallinnasta ja manipulaatiosta eli siitä, mitä alitajunta koodaa kuulleensa). Esimerkiksi ANU piileksii vaikkapa jANUaryssä,  UrANuksessa, sAtUrNuksessa ja - kuten Marciniak plejadeineen eräälläkin luennollaan huomauttaa -  vaikkapa peANUtissa (’pähkinä’) – ja tietysti ANUksessa.

Kielisysteemimme ovat tämän perusteella melko vihittyjä erilaisille jumaluuksille! Edeltävän logiikan mukaan keräämme niille siis paljon energiaa ja samalla luovutamme hallintavaltaa sikäli, että sanat luovat meidät ja todellisuutemme - "konstruoidumme" - ja sen energiaperustan, joka meitä ja elämäämme liikuttelee. Tässä olisikin jälleen eräs hyvä syy siirtyä telepatiaan, viestintään (ja samalla olemiseen ja määrittymiseen) käsitteiden toisella puolen, ja ottaa luomisvoima omaan hallintaansa… (Kuvaavaa on, ettemme tiedä, mitä se sellainen oikeastaan edes tarkoittaa.)

Samalla kielisysteemien olemassaolo - sikäli että ymmärrämme ne em. tavalla - kertoo siitä, kuinka kaukana olemme todellisesta henkilökohtaisesta auktoriteetista, luomisvoimamme itsenäisestä hallinnasta. (Aivan samoin alitajunnan olemassaolo kertoo tästä kaukaisuudesta, siitä, kuinka kaukana olemme todellisesta mielenvapaudesta, ja alistuneet ja altistuneet aivopesuille. Onkin, muuten, kuvaavaa, että alitajunta rakentuu psyykeen juurikin kielen välityksellä. Just think about it - or rather meditate on it.)

(Tämä on niin kiinnostava teema, että käsittelen sitä kenties jossain myöhemmässä kirjoituksessani.)

Mutta mennäänpä eteenpäin.)

Mainittu anagrammi - Bael; Abel - puolestaan tarkoittaa sitä, että Raamatun mytologinen veljessota Kain ja Aabelin välillä on näennäisesti taistelua ”pahan” ja ”hyvän” välillä – sillä myös ”hyvä” edustaa ”pahaa” (tai sitä mitä ”Baal” edustaa).

[Spiers ehdottaa, että kyseessä saattaa olla asetelman kääntäminen ylösalaisin, siis että Aabel saattaakin olla se tarinan pahis. However, tämän pohtiminen ei ole hänen puheidensa pointti, vaan ylipäätään huomion kiinnittäminen käänteisyyteen ja käänteisyyden prinsiipin erittäin keskeiseen asemaan.

Itse puolestani ymmärrän ”Kainin ja Aabelin dualismin” Adampantsin käsitysten kautta: kyse on dualistisesta hyvästä ja dualistisesta pahasta; saman kolikon kääntöpuolista ja dualistisen luonteensa takia keinotekoisesta jaosta. Tämä tarkoittaa sitä, että ”hyvä” on ”hyvää” vain suhteessa "pahaan" ja rakentuu näennäisessä eronteossa siihen, ja on siksi keinotekoista ”hyvää”. (Vastaavaan keinotekoiseen jakoon on pakotettu myös ihmisen psyyke paitsi rakenteensa osalta myös käsitemaailmoineen ja maailmankuvineen.)

Mytologisessa jaossa ”hyvään” ja ”pahaan” on siis kyse samankaltaisesta jaosta kuin Illuminati -kultin jakautumisessa ”hyvään” ja ”pahaan”, ”valoon” ja ”pimeään” tai ”Luciferiin” ja ”Saatanaan” tai "Jumalaan" ja "Saatanaan". [Spekuloin tätä dualismia tarkemmin aikaisemmassa kirjoituksessani Darkness beautified.]

Yhtä kaikki kyse on dualismista. “The Line of Abel and the Line of Cain”: hyvä ja paha, valkeus ja pimeys;

koska dualismi on keinotekoinen rakennelma, dualismi on illusorinen rakennelma, osa peliä. Siten dualistinen komponentti on aina keinotekoinen (mitä voidaan kutsua myös ”valheelliseksi” tai ”virheelliseksi”), olipa kyse ”hyvästä” ja ”pahasta” tai ”valosta” ja ”pimeydestä”...

* * *

(Pureskelen juuri nyt ankarasti purukumia, sillä en ole varma, onko siinä mitään tolkkua selventää tätä ajatusta tai kuvailla, kuinka dualismi jo itsessään on merkki irrallisuudesta suhteessa Luojatietoisuuteen [siis irrallisuuden asteluvusta, jonka seurauksena muodostuu häiriö yhteyteen; absoluuttinen irrallisuus tarkoittaisi ”lakkaamista”, sillä kaikki mikä on, on, ja tekee sitä Luojatietoisuudessa]. Dualismi estää Ykseyden ja Kokonaisuuden, joka on ”puhtaan yhteyden” edellytys.

Ihmisen oma psyyke on tästä oiva analogia: myös psyyken pitäisi todellisuudessa olla ehyt kokonaisuus, ei jakautunut ”tietoiseen” ja ”tiedostamattomaan” (tai ”valoon” ja ”pimeään”, mikä jako usein assosioidaan tässäkin yhteydessä ”hyväksi” ja ”pahaksi”). Kuvaavaa tässä analogiassa on sekin, että ihmisen ”tiedostava" puoli ilmaisee ainoastaan hänen tietämättömyyttään: kietoutumistaan ”illuusiotodellisuuteen”. Erittäin keinotekoista ja virheellistä ”tiedostamista” siis. Kuvaavaa on myös, että suuremmat totuudet sijaitsevat tiedostamattomassa, joka dominoi tiedostavaa mieltä ”verhojen takaa” – ja että tämä on mahdollista juurikin dualistisen jaon takia. (Ajatuksessa, Ykseyden ja Kokonaisuuden merkityksestä ”puhtaaseen yhteyteen”, onkin kuvaavaa, että niille olennoille, joilla ei ole alitajuntaa, telepaattinen viestintä on luonnollista – eikä heitä voi huijata kuten tavallisia ihmisiä. - Ajatellaanpa vaikka jo eläimiä.)

Mutta Luojatietoisuus ei ole dualistinen, eikä mikään dualistinen ole harmoniassa Luojatietoisuuden kanssa. Kun vedämme yhtäläisyysmerkit Luojatietoisuuden, Rakkauden, Ykseyden, Kaikkeuden, Totuuden ja Todellisuuden välille, on helposti pääteltävissä, ettei Kaikkeus irrottele itsestään osia ja rajaa niitä ”ulkopuolelleen”. (Mitä se sellainen ulkopuolisuus olisi ja missä se sijaitsisi? Millä perusteella sellaisen voisi edes olettaa, jos kaikki mikä on, on, ja tekee sitä Luojatietoisuudessa; sen ulkopuolella ei ole mitään mikä On – vaikka jokin osa voisikin kuvitella niin. [Psyyke-anaologiaan nähden kuvaava on sekin, että ihminen mielellään kuvittelee ”pimeyden” pois itsestään. Mutta siellä se vain istua möllöttää ja odottaa tulevansa tunnustetuksi ja ”sulautumistaan valoon ja ykseyteen”, rakkauden voimassa.]

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että ”pahuus” kuuluisi Luojatietoisuuteen, vaan sitä, että dualismin harha luo ”pahuuden” tai ”pimeyden”, ja että se on luonteeltaan illusorinen (mistä syystä se ei voi hallita mitään sellaista, mikä on sitä itseään yhtään Todellisempaa – esimerkiksi Rakkautta tai mitään siihen kytkeytynyttä).

Dualismin harha on häiriötila, eräänlainen ”värähtelytaajuushäiriö” tai sen havainnointihäiriö (vrt Adampantsin atomivertaus luennossa Healing begins now), joka häiritsee Todellisuuden havaitsemista yhtä varmasti kuin psyyken jakautuminen tietoiseen ja tiedostamattomaan häiritsee todellista, kokonaisvaltaista tiedostamista. Tämä ”värähtelytaajuushäiriö” mahdollistaa värähtelytaajuuksien manipuloinnin yhtä varmasti kuin mielenhallinta mahdollistaa psyyken havaintokyvyn manipuloinnin. Niinpä voidaan luoda virhetodellisuutta kuten pahuus tai aika tai karma tai – Matrix –elokuvan esimerkin mukaan – lusikat (”There’s no spoon”).

[Aika on, kuulemma, todellisuutemme rakentaneista harhoista suurin ja perustuu kronologiseen hahmottamiseen – joka siis on virhehahmottamista. Tästä voi päätellä, että kronologiaan perustuvalla logiikalla ei kykene ymmärtämään todellisuuden luonnetta eikä laatua; kronologinen logiikka on virhelogiikkaa – joka toki toimii ”virhetodellisuuden” sisällä, mutta vain sen sisällä. Syklisyys on huomattavasti todenmukaisempaa hahmottamista, ja siksi monet "luonnonkansat" tukeutuvatkin siihen.]

Kyllähän dualismi ”on”, ja aika ”on”, ja karma ”on”. Lusikoitakin kerrotaan olevan. Mutta mitä tämä ”oleminen” tarkoittaa, ja mikä sitä ylläpitää? Sitä on hyvä pohtia.

*pureskelee purukumiaan yhä kiivaammin*

Nämä ovat mahtipontisia asioita ja yleensä myös epäkiinnostavina pidettyjä. ”Luojatietoisuus” tai ”Kaikkeus” eivät nekään toimi kovin kiihottavina triggereinä, siis mielenkiinnon kannalta.

Siitä purukumin kiivas pureskelu.

Lisäksi tällaiset jutskat on oivallettava itse, enkä usko, että mikään todellinen oivallus edes voi tapahtua sanojen välityksellä; sanat voivat korkeintaan triggeröidä sitä mikä jo on, aktivoida valmiiksi ohjelmoituja koodauksia...)

Halusin oikeastaan vain edetä Spiers -aiheessani kuvaamaan, että itse asiassa Spiersinkin kerrotaan toteavan tämän havainnon tai oivalluksen - ’dualismi on harhaa’ - fyysisen kuolemansa jälkeen. – Ainakin nimimerkin Rose NuBlueprint4848 lataaman videon, New message from Max Spiers = ’Setting the Record Straight’ from Max Spiers! (YouTube), mukaan. Video on mielestäni mainio kaneetti. Sitä saattelee seuraava kuvaus nimimerkiltä "Secret Messenger": "Received from a source who has been in touch with Max telepathically the last few months and who has been able to built a truthful heart based connection and who wants to remain anonymous". Videolla mainitaan myös ”Team Red Rose”.)

* * *

Mutta aiheenani oli SOA. Spiers ei pohdi Sons of Anarchya. Kuinka tämä siis liittyy kyseiseen sarjaan ja tulkintani syventämiseen?

On siis line of Cain ja line of Abel, jotka voitaneen jaotella ”pahaksi” ja ”hyväksi” tai ”pimeydeksi” ja ”valoksi” (mutta vain dualistisesti, eli samaan tyyliin kuin Saatana ja Lucifer - tai laajemmasta perspektiivistä Lucifer/Saatana ja Jumala/Jahve/muu Annunaki -jumaluus - edustavat saman kolikon kääntöpuolia, Illuminati-kultin pimeyttä ja valoa, jossa valo ei siis ole Todellista Valoa, Luojatietoisuuden häiriötöntä puhetta).

- Ja Jaxin esikoisen nimi Abel. (Vähintään Ruusujen sota –vihjauksen tasoista viestintää tässäkin.)

Sarjan Abel syntyi siis esikoisena, eikä hänen edes uskottu jäävän eloon. But, against all odds, Abel sinnittelee vaikka varhaislapsuus onkin traumaattinen. Myös Belfast - joka siis liittyy Max Spiersin mukaan anagrammien välityksellä Baaliin (kuten nimi Abel) - korostaa, hmm, ”myyttistä BAAL –kytköstä”. Tähän nähden onkin luontevaa, että myös Belfast on sarjassa erittäin keskeisessä asemassa.

(Belfast oli aikoinaan Jaxin isän pakopaikka, jonne hän perusti uuden perheen. Tämän teon seurauksena, paljon myöhemmin tulevaisuudessa, Jax saa tietää oman perheensä synkistä salaisuuksista [sillä edesmenneen isän uusi puoliso luovuttaa Jaxille isän aikoinaan kirjoittamat kirjeet – mistä Jax ei pirullisen tapahtumaketjun seurauksena tule tietämään ennen sarjan loppuhuipennuksia, sillä kirjeet päätyvät muihin käsiin]. Vaikka Belfast onkin ollut Jaxin isän pakopaikka, tästä huolimatta se on ennemmin taisteleva vastavoima kuin mikään ”hyvisten paikka”. Belfast on nimittäin myös sen asekaupan keskus, joka ylläpitää SOA:ta sen väkivaltaisella polulla - ja sitä paitsi Abel kidnapataan Belfastiin (mikä sekin on itsessään kuvaavaa). Ehkä nimi Abel viittaa myös siihen, että Jax on kasvattanut organisaatiolle potentiaalisen vastavoiman.)

Ruusujen ja Abelin voidaan siis tulkita jäsentyvän saman tematiikan alle: sisäisen/sisäpiirin voimien mittelyn teeman alle.

* * *

Lopuksi vielä pieniä kiinnostavia huomioita sarjan dialogeista ja muista yksityiskohdista:

Pornoteollisuuden tähtönen toteaa puolisolleen: ”I didn’t know what to do […] My default is to split.” (Viidennen tuotantokauden kymmenes jakso, kohdassa 28 min)

[talking of monarch –programmin…]

Entäs tämä:

Ope: ”You all right?

Tig: “Terrified. But I’m totally erected.”

(Taisi olla em. jaksossa pari minuttia myöhemmin.)

[talking of BDSM –conditioning…]

Myöhemmin Pope (krhm) –niminen henkilö toteaa: ”...Using pain to take you to the next level. Those are the things that turn players into kings” (kohdassa 38:58)

Mukana on myös “Mr Mason”, joka tavoittelee kaupungissa aluevaltausta, ja taitaapa jokin kättelyistäkin olla “secret handshake”.

SOA –jäsenten kerrotaan olevan ”hired guns”; että he itse asiassa tekevät jonkun muun likaisen työn;

Edistynyt Sons of Anarchyn jäsen lukeutuu ryhmään Men of Mayhem. (Anarkismin pojista kasvaa ja kehittyy siis sekasorron miehiä; vaikutusvalta ja teho voimistuvat.) Myös jengin langettamasta kuolemantuomiosta käytetään ilmausta to meet Mr. Mayhem. Näin ollen Men of Mayhem viittaa myös kuoleman kuriirina toimimiseen – minkä jengin liivitunnuskin hyvin ilmaisee.

”Hybrids are dangerous” on kiinnostava - joskin irrallinen - huomautus. Sillä viitataan, ainakin näennäisesti, autoon, mutta tilanne - pakeneva henkilö törmää autoon - tuo mieleen Elisa E:nkin suositteleman dokumentin Madness in the Fast Lane: Swedish Sisters. (Kyse on Elisan mukaan erittäin selkeästi hybrideistä, mk’d ones.)

Mytologiaan nähden kuvaavaa on, että mukana on poliisi, jonka nimi on Wayne. (Viittaus periamerikkalaiseen ikoniin, John Wayneen.) Hänet on ilmeisesti luotu katsojan henkiseksi tueksi ja turvaksi, sillä hän on sarjan hahmoista katsojalle perinteisin ja tutuin, luotettavin ja vakain, kenties hyväntahtoisinkin: lainvalvoja, joka edustaa hyväsydämisyyttä, oikeamielisyyttä ja järjestystä. Samalla hän on sankari: kahden maailman välillä tasapainotteleva myyttinen hahmo, joka pyrkii parhaan kykynsä mukaan auttamaan myös lain väärälle puolelle joutuneita. Wayne sinnittelee sarjan loppuun asti (kunnes Jax ampuu hänet syystä, ettei Wayne suostu väistymään) – vaikka häntä alusta asti vaivaakin syöpä. (Kuvaavaa sekin!)

Myös crow on oiva olento mytologiaan. Jaxin äiti, Gemma, juttelee murhaamalleen Taralle (Jaxin puolisolle) juttelemalla varikselle – hän siis on tavallaan yhteydessä miniäänsä variksen kautta. (Varistenhan ajatellaan olevan viestintuojia elävien ja kuolleiden välillä, välitilan tai kahden maailman olentoja, mitä esimerkiksi elokuvasarja The Crow käsittelee, goottihenkisesti.)

Kyyhkynenkin on mukana. Jax ajaa sen päältä niin että veri lentää. Se niistä rauhanviesteistä (sisäpiirissä)?

* * *

Loppukaneetiksi vielä - teeman mukaisesti - pieniä, entistä irrallisemmiksi yltyviä heittoja (joiden yhtymää kokonaisuuteen on tarkasteltava hyvin etäältä):

Kiinnostavista, vihjailevista ilmauksista puheen ollen mieleeni nimittäin tulee myös Jim Preston -hahmon kommentti juuri näkemästäni elokuvasta Passengers (2016, ohj. Morten Tyldum):

”I know how to wake Aurora up!”

(Aurooran satuhan kertoo Prinsessa Ruususesta, joka on loitsittu lumottuun uneen. Sellaiseen on vaivutettu myös elokuvan Aurora. Preston puolestaan on mekaanikko, joka osaa hallita unta, tai ainakin kytkeä tuon keinotekoisen tainnutustilan pois päältä.)

Ai niin! Kirjasuosituksena tällä kertaa Psychic Sexuality. The Bio-Psychic "Anatomy" of Sexual Energies. Kirjoittanut Ingo Swan.



"Soundtrackia" ei tällä kertaa ole. Sen sijaan on kaksi kappaletta, jotka ovat minulle kuin vanhoja suloisia valokuvia: taltioineet eräästä elämänvaiheestani lähes huomaamatta niiden tunnelman. (Kuuntelin niitä juuri siihen aikaan muiden kivojen biisien ohessa, enkä juurikaan sen jälkeen. Nyt ne kuljettavat minut välittömästi silloiseen tunnelmaan - tilaan.)  "Äänivalokuvat" sopivat mainiosti tämän assosioinnin päätteeksi.

Suzanne Vega - St.Clare

Jennifer Brown - Trembling

(ah...!)