Siis täh?! Onko siitä jo muka yhdeksän kuukautta, kun viimeksi piipahdin heittämässä äänimerkkiä? Yhdeksän kuukautta! Siinä ajassahan olisi ennättänyt pyöräyttää vaikka lapsen! Mutta miksipä minä tällaista päivittelen.
On se jännä juttu. Samalla tavoin, kuin blogikirjoittelussaan jää helposti mielihyväkoukkuun (”nää on mun juttujani, joilla mä konstruoin ja konfirmoin mun ikiomia sisäisiä tilojani ja näpertelen identiteettini kanssa”), on vaarassa jäädä myös syyllisyyskoukkuun (”pitäisi kirjoittaa, ja pitäisi tehdä sitä enemmän ja paremmin”). Aloittaessani bloggailun halusin välttyä vaanivilta koukuilta. Ensin mainittu syö ajan, jälkimmäinen energian. Haluaisin tehdä pakottomuudesta tottumuksen, ja haluan yhä. Täällä sitä harjoittelen. Ankarasti. Koulutan itseäni virtuaalivapaudessa, ravistelen harteiltani jokaisen pitäisi-sanan. Joten toivottavasti tämä on viimeinen kerta, kun selittelen yhtään mitään...
En siis lupaa mitään, kun kerron aikomuksestani: tänä kesänä
* * *
Tällä hetkellä luen Natascha Kampushin muistelmia kidnappauskokemuksestaan. (Kampusch, Natascha: 3096 päivää. Otava 2012, nidotun laitoksen ensimmäinen painos.)
Tarina on ennen kaikkea selviytymiskertomus, menestystarina. Nuori, kekseliäs, ilmeisen voimakastahtoinen ja älykäs tyttö onnistuu tulemaan kahdeksan vuotta kidnappaajansa kanssa toimeen. - Mutta ennen kaikkea: hän onnistuu tulemaan toimeen itsensä kanssa, onnistuu käsittelemään omat tuntemuksensa ja kokemuksensa hyvinkin tasapainoisella tavalla äärimmäisissä olosuhteissa. "Niinkuin on päiväsi, niin on myös voimasi" pitää Kampuschin kohdalla erittäin hyvin paikkansa. Eikä tämä minua ihmetytä: kyllä minä uskon, että niinkuin on päivämme, niin on myös voimamme. Tämä on ilmiö - joka itsessään on toki ihmeellinen. Ihmisessä on paljon tutkimatonta ja käsittämättömiä voimavaroja.
On siis todettava, että minua ei niinkään ihmetytä Kampuschin selviytyminen rankasta koettelemuksestaan, kuin se kohtelu, jota hän paettuaan sai osakseen. (Noh, kyllä hänen selviytymisensä pikkuisen ihmetyttää siltä osin, ettei kidnappaaja riistänyt hänen henkeään.) Kampuschin kidnappaustarinan voisi kirjoittaa kahdeksi volyymiksi, joista jälkimmäisen nimi olisi Saksalainen vastaanotto. Se alkoi heti hänen paettuaan. "Miksi te minun luokseni tulitte", ihmettelee ensimmäinen ihminen, jolle Kampusch onnistuu välittämään avunpyyntönsä. (Ensimmäiset vastaantulijat, kolmen hengen ryhmä, on kiertänyt Kampuschin kaukaa ja kieltäytynyt lainaamasta kännykkäänsä. Epäilyttävistä ihmisistä - siis poikkeavasti käyttäytyvistä tyypeistä - on pysyttävä erossa!) "Älkää astuko nurmikolle", nainen komentaa. 'Älä astu nurmikolle'? Nurmikolle! Tämän käskyn noudattamisen lisäksi Kampuschin olisi pysyteltävä kiltisti tontin rajalla aidan luona, ja aivan siitä huolimatta, että kidnappaaja on ehkä par'aikaa hänen perässään ja vaarassa löytää hänet. Jotain suhteellisuudentajua, hyvät ihmiset!! Onneksi Kampuschin "auttaja" suostuu kuitenkin soittamaan paikalle poliisit. (Vähän tulee mieleen, että poliisille olisi pian soitettu joka tapauksessa... ajamaan omituinen tunkeilija tiehensä...)
Kun virkavalta viimein saapuu paikalle ihmettelemään, mistä on kysymys, he käskevät Kampuschia nostamaan kätensä ylös. Häntä kohdellaan kuin rikollista. Tottakai tapaus Natascha Kampusch muistetaan vielä, mutta todennäköisempänä pidetään mahdollisuutta, että Kampusch on vain joku häiriintynyt nuori nainen. "Minä en ollut häiriintynyt nuori nainen", Kampusch toistaa. "Minusta oli kiusallista, että sellaista mahdollisuutta edes harkittiin." Uskon.
Poliisiasemalla, virkavallan hoteissa, kenelläkään ei näytä olevan mitään käsitystä siitä, kuinka traumaattisen kokemuksen läpikäynyttä tulisi kohdella. Utelias henkilökunta piirittää heti Kampuschin ja esittää tungettelevia, vaikeita kysymyksiään. Kampusch ei saa rauhallista, turvallista ympäristöä, eikä hänelle jätetä tilaa hengittää ja koota itseään. Hänet viedään heti kuulusteltavaksi. Lisäksi nälkiintyneelle naiselle tarjotaan ruokaa, jota hänen vatsansa ei kestäisi. Kampsuch joutuu itse ottamaan hyvinvointiaan koskevat ohjat käsiinsä, ja jopa jakelemaan toimintaohjeita siitä, kuinka hänen suhteensa tulisi menetellä. (Tietenkään häntä ei oteta vakavasti - joten käy juuri kuten Kampusch on ennustanut: mediamyllytys riistäytyy käsistä hetkessä. Eikä siinä muuten mitään, mutta "[K]aikki se, minkä olin pystynyt salaamaan sieppaajalta, vedettiin nyt julkisuuteen, joka kyhäsi oman versionsa totuudesta." Että se siitä palautumisesta ja toipumisesta, omien ajatustensa kokoamisesta kaikessa rauhassa, pyrkimyksessä ymmärtää ensin itse, mitä on tapahtunut.)
Tähän nähden onkin irvokasta, että Kampusch halutaan nähdä avuttomana uhrina, jonka tulisi asettua holhottavan uhrin asemaansa. Muut ihmiset - "asiantuntijat" - tietävät paremmin hänen puolestaan, sen, mitä hän on käynyt läpi, ja kuinka se on häneen vaikuttanut. Idioottimaisuuden huippuna Kampuschia pyydetään vaihtamaan identiteettinsä - se ainoa asia, jonka voimin Kampsuch on jaksanut sinnitellä kiinni elämässä ja pysytellä selväjärkisenä! "Nyt vapauduttuani en ikinä lopuisi tärkeimmästä omaisuudestani: identiteetistäni."
"[E]n halua, että minut asetetaan avuttoman, murtuneen tytön rooliin. En sopeutunut siihen rooliin vankeudessa enkä halua siihen tulevaisuudessakaan. Olin uhmannut Wolfgang Priklopilin psykologista saastaa ja sairaita fantasioita enkä antanut niiden murtaa itseäni. Nyt olin palannut maailmaan, joka halusi nähdä minut juuri sellaisena: murtuneena ihmisenä, joka on aina toisten avun varassa."
Kampusch rikkoo tarinallaan monta psykologiseen ihmiskäsitykseen perustuvaa teesiä modernista ihmisestä. Tämä on mielestäni hänen tarinansa suurin anti.
Huolimatta siitä, millä intensiteetillä psykologista ihmiskäsitystä normalisoidaan - kuvaavaa on, että 'psykologiasta' on tullut 'psyyken' tai 'tunne-elämän' synonyymi, ja että puhutaan jopa ihmisen "psykologisesta puolesta" - psykologia on logia, oppijärjestelmä, ja ideologinen siinä missä muutkin oppijärjestelmät. Niinpä järjestelmä ärähtää soraäänistä. "[K]un kieltäydyin kantamasta Kainin merkkiä koko loppuikäni, [empaattiset] asenteet muuttuivat." Ymmärrystä ei heru, jos et pelaa annetuilla säännöillä. Mutta ei se mitään. Elämän on aina oltava historiallista, tiettyyn aikaan ja paikkaan keskittynyttä, oman aikansa ja sen hengen tuotetta. Psykologiaa on vain yritettävä ymmärtää. Keskiajalla piti yrittää ymmärtää katolisen kirkon oppeja. Kukin aikakausi dogmatisoi tyylillään, ja vaatii kuuliaisuutta omalle papistolleen ja normistolleen.
(Viittaukset ja sitaatit kirjan sivuilta 205-221.)
Kampuschin kokemuksista hänen pakonsa jälkeen tulevat mieleeni Alice Millerin viisaat ajatukset - teoriat! - psykologian ja kasvatusjärjestelmän murskaavista ja manipuloivista vaikutuksista. Ihmisestä tulee niin mekaanisesti, annettuihin dogmeihin nähden orjallisesti ajatteleva, ja omasta, henkilökohtaisesta kokemusmaailmastaan vieraantunut, että menettää arvostelukykynsä ja välittömyytensä spontaanien tilanteiden ja olosuhteiden kohdalla. Muulla en osaa mainittua idioottimaisuutta selittää. (Palaan tähän ehkä myöhemmin.)
Sanonnan mukaan jokaisella pilvellä on kultareunansa. Kampuschin kokemuksen kultareuna on oman itsensä kohtaaminen, löytäminen ja omistaminen. En usko, että kukaan kykenee riistämään Kampuschilta hänen itsetuntoaan; se on kaukaa haettu ja hitaasti kypsytettyä, lujaa tekoa. Se, että hän selviytyi kahdeksan vuotta tyrmässä, on vahva todiste tästä - ei siitä, että hänestä olisi tullut jollakin tapaa häiriintynyt.
"Olen vapaa", Kampusch toteaa tarinansa viimeisiksi sanoiksi. Uskon, että se kattaa hänen kohdallaan myös itsemäärittelyoikeuden. Sen kautta voi omistaa itsensä, omat kokemuksensa ja tarinansa.
