Miehet kirjoissani2: MP6 - Leaving Terra (2/2)

”Hän on tuolla alhaalla.” Starrett on vienyt poliisit Jeannien ruumiin kätköpaikalle. Viranomainen toteaa metsäaukion sijaitseva lähellä Jeannien kotia. Starrett tunnustaa ajaneensa paikan ohi lukuisia kertoja sen jälkeen, kun oli jättänyt tytön ruumiin puron läheisyyteen. Mies kertoo halunneensa haudata Jeannien, mutta ei ollut ohikulkevan liikenteen takia uskaltanut. Poliisit toteavat tytön ruumiin olevan käärittynä vihreään huopaan ja jätesäkkeihin. (92)

Ennen kuin antaudun omiin pohdintoihini tapahtumista, tai paneudun tarkemmin viranomaisten käsityksiin Starrettin persoonasta (ja pohdin myös niitä), annan puheenvuoron itse kirjalle.

Oikeuspsykiatri Robert Stroms pohtii ankarasti, kuka ja millainen Starrett oikein on. Mitä hänen ja Jeannien välillä on täytynyt tapahtua? Erityisen ratkaisevaa olisi tietää, miksi kaikki oli kärjistynyt sillä tavoin kuin oli. Poliisit, syyttäjät, puolustusasianajajat ja toiset lääkärit ovat yrittäneet rekonstruoida illan tapahtumia, mutta tyydyttävään johtopäätökseen ei ole päästy. Siitä kuitenkin ollaan yksimielisiä, että mitä ilmeisimmin Jeannie on ollut Starrettin talossa vapaaehtoisesti. Toki hänet oli kaapattu ja myöhemmin tapettu – merkille pantavaa, että Stroms käsitteellistää Jeannien kuoleman tapoksi, ei murhaksi – mutta siinä välissä Starrett ja Jeannie olivat, lukuisten todistajien lausuntojen mukaan, viettäneet aikaansa tavoilla, jotka aluksi olivat kuulostaneet pelkästään Starrettin harhaiselta mielikuvitukselta. Todistajat tarjoilijoista myymälänhoitajiin olivat vahvistaneet ”leikkisät illalliset” ja ”huolettomat shoppailut” paikkansapitäviksi. Viranomaiset päättelevät, että tytöllä olisi ollut lukuisia mahdollisuuksia karata tai hankkia apua, jos tämä vain olisi sitä halunnut. (343)

Vaikka Starrett väittää rakastaneensa Jeannietä, se ei kuulosta Stormsista uskottavalta. Uskottavampaa hänestä sen sijaan on olettaa, että Jeannie oli ihastunut Starrettiin: ”[Starrett] oli hyvännäköinen, vanhempi (28), mutta ei kuitenkaan vanha, ja pantuaan aseen pois salaperäinen olematta pelottava.” Mies oli merkinnyt tytölle seikkailua, tämän nuoren elämän siihen asti varmasti jännittävintä. Stormsista näyttää myös siltä, että Jeannie oli ollut epätavallisen kapinallinen ja seikkailunhaluinen teini, jolla oli muita teinejä enemmän ongelmia kotonaan. (344)

Mutta entä suihku, mitä siellä oli tapahtunut? Oliko Jeannie suuttunut ”kuin pikkulapsi” saatuaan kuulla, että Starrett olikin naimisissa? Vai suututtiko tyttöä yksinkertaisesti vain ajatus toisesta naisesta meikit löydettyään? Tai oliko Starrett alkanut kokea tytön innokkuuden uhkaavana ja halunnut päästä tästä eroon, vaikka ei ollutkaan aikonut tappaa häntä? Stormsista tämä vaihtoehto on todennäköisin. ”Toiset uhrit olivat tapelleet vastaan ja kirkuneet ja itkeneet – aivan niin kuin heidän pitikin – ja toteuttaneet sillä tavoin hänen [Starrettin] fantasiaansa.” Mutta Jeanniella oli sitä vastoin ollut hauskaa, eikä Starrett ollut enää hallinnut tilannetta. Jeannie ei rukoillut Starrettia lopettamaan, vaan halusi – vaati – jatkuvasti lisää. (344)

”Ei ihme, että hänellä oli niin mukavaa, ajattelin. Minä olin käytännöllisesti katsoen hänen palvelijansa”, Starrett itsekin myöhemmin muistelee tapausta (152). Starrettilla on tapahtumista Jeannien kanssa myös toinen versio, sellainen, jossa ”Hän” on kerronnassa mukana. Tapahtumakulku on muuten samankaltainen, mutta huomattavasti lyhyempi ja pelkistetympi, siis emotionaalisesti etäinen ja kylmä. Tässä toisessa versiossa tapahtumia ei juuri pysähdytä hehkuttelemaan, ja kaikki Starrettin omaatuntoa raastavat asiat kerrottan ”Hänen” tekosikseen. ”Hän” ei kuulemma pitänyt romanttisista puheista lainkaan, eikä siitä, että Starrett huomasi pitävänsä Jeanniesta. Mutta samalla, kun Starrett oli huomannut kiintyneensä Jeannieen yhä enemmän, hän oli tajunnut, että ”[j]ostain kumman syystä HÄN antoi minun ja Jeannien olla omissa oloissamme.” (327-328) Ennen pitkää Starrettin päätä oli kuitenkin alkanut taas särkeä; ”Hän” oli alkanut lähestyä pintaa, ja kokonaistilanne oli varmasti ollut "Hänellekin" uusi - ja kenties erittäin vastenmielinen.

Storms on hahmotellut Jeannien kuolemaan johtaneiden tapahtumien olosuhteet. Tämän psykiatrin mukaan Starrett, joka on kyvytön käsittelemään minkäänlaisia tunteita, tajuaa äkkiä, millaisen kuopan on itselleen kaivanut ja haluaa päästä eroon tukalasta tilanteesta. Mutta Jeannie, joka par' aikaa raivoaa mustasukkaisuudesta ja haluaa, että he tapaisivat uudelleen – ajankohtana, jolloin vaimo on jo tullut takaisin kotiin -, tietää jo hänen oikean nimensä; Jeanniesta ei voi hankkiutua eroon kuten muista uhreista. Stroms uskoo Starrettia siinä mielessä, että ajattelee miehen todella kehittäneen kiintymyksen tyttöä kohtaan – ei ehkä rakkautta, mutta romanttisia kuvitelmia. Onhan Jeannie ensimmäinen uhri, joka on ihastunut Starrettiin, imartelee miestä ja pitää sellaisesta, mistä oma vaimokin kieltäytyy. Avio-ongelmien keskellä Jeannien on täytynyt vaikuttaa aluksi unelmatytöltä. Mutta riita ja tytön raivoaminen repivät hauraat romanssikuvitelmat riekaleiksi. Mies ja tyttö ovat molemmat humalassa, eikä temperamentikas Jeannie pelkää Starrettia. Ehkä on käsirysyäkin, ennen kuin toinen tarttuu aseeseen. Näitä miettiessään Storms on kuulemma käynyt läpi jokaisen teorian ja jokaisen yksityiskohdan tapauksesta. (345)

Mutta tapahtumiin liittyvän ymmärryksen edettyä näin pitkälle Starrett itse on jo lipunut kauaksi. (Syistä, joita - elleivät ne ole jo ilmeisiä - pohdin kirjoituksessani MP 3).

”Jeannie ei ole kuollut”, mies väittää. (345) Eikä hän tarkoita sitä, että Jeannie on elossa hänelle; Starrett ei tarkoita muistoa tai tunnetta Jeannien läheisyydestä, tuskin edes mitään mystistä taivastodellisuutta tai astraalitodellisuutta - vielä. (Sellaiseen uskomukseen hän näyttää ajautuvan myöhemmin.) Sen sijaan Starrettille on välttämätöntä kuvitella, että Jeannie on yhä fyysisesti elossa, yhtä todellisena kuin silloin, kun Starrett tapasi hänet ensimmäisen kerran. Starrett kuvittelee Jeannien tämän omaan kotiinsa vanhempien luo, kavereidensa seuraan, viettämään kevätlomaansa ja huoletonta nuoruuttaan. Mies kaipaa yhteydenottoa työltä ja ihmettelee, miksei ole kuullut tästä mitään.

Lyhtyt kuriositeettipysähdys. Olisi kiinnostavaa tietää, olisiko tuollaista todellisuustajun vääristymää tapahtunut, mikäli Starrettin psyykenelämään olisi suhtauduttu hyvin hienovaraisesti alusta alkaen; jos Starrett olisi kokenut saavansa kunnioitusta - ehkä jopa hyväksyntää - ainakin ihmisenä, ihmiskunnan jäsenenä, kenties empaattista kohteluakin, ymmärtämystä - vaikka ei tapahtumia ja niiden etiikkaa kohtaan niin tuskaansa kohtaan - hänen ei kenties olisi tarvinnut suojautua fantasioilla. No, tätä emme saa koskaan tietää. Ja toki tämä asia on kiinnostavaa pelkästään Starrettin oman henkisen eheyden kannalta - ja siksi monille yhdentekevää. 'What difference does it make: rikollinen mikä rikollinen ja hullu mikä hullu.' Mutta minä haluaisin nähdä Starrettissa ja hänen tapauksessaan jotakin häntä itseään suurempaa ja merkittävämpää: kuvauksen siitä, kuinka me inhimilliseen pimeyteen suhtaudumme, kuinka sitä käsittelemme ja käsitteellistämme, ja mitä tästä kaikesta seuraa. Tällä tavoin asiaa lähestyttäessä ei enää olekaan merkityksetöntä pohtia sitä, kuinka Starrettia on kohdeltu ja mitä seurauksia sillä on ollut ja tulee olemaan. (Ja kuten todettua, myös kyseinen oikeuspsykiatri Storms piti syytettyjen psyyken kannalta vahingollisena sitä tapaa, jolla heitä oikeusprosessissa yleensä kohdellaan. Tätä käsittelin kirjoituksessa MP 3.)

Jo ennen oikeudenkäyntiä Starrett on ollut heikossa kunnossa. Hän on tuskin syönyt tai nukkunut, ja näyttää kuulemma laihalta ja kalpealta kuin muumio. Oikeudenkäyntiin hänet joudutaan tuomaan pyörätuolissa. Hänen katseensa on poissaoleva, kiinnittynyt jonnekin kaukaisuuteen. Hän ei enää puhu sanaakaan. (218)

Starrett on saanut kuulla olevansa vastenmielisin ihminen, jonka moni on koskaan tavannut. Se on ilmaistu hänelle lukuisin eri tavoin ja suorin sanoin (218), niin diagnooseina (200, 306), rikosluokituksina (214) kuin vahvoina, suorastaan mantrana toistettavina mielipiteinä. Starrett on myös saanut tietää koko Yhdysvaltojen olevan häntä vastaan: se on lukenut kenties virallisimmassa ja arvovaltaisimmassa paperissa, jonka hän koskaan on käsiinsä saanut (246-247).

Mutta pahimmalta hänestä näyttää tuntuvan se, että kaikki se hyvä, mitä hänessä on, ei näytä olevan kenellekään enää minkään arvoista. Kukaan ei usko hänessä olevan mitään rehellistä tai arvostettavaa. Kukaan ei ylipäätään enää usko häntä. Ja missään tapauksessa kukaan ei usko hänen rakastaneen Jean McCreata tai kärsivän hänen kuolemastaan, tai kenties edes tuntevan siitä musertavaa syyllisyyttä. Ei, kukaan ei todellakaan sure hänen kanssaan tätä menetystä; ei pidä sitä Starrettin menetyksenä. Mitä tahansa itseinhoa, syyllisyyttä ja tuskaa miehestä löytyykään, sitä veistä jokainen kynnelle kykenevä näyttää haluavan vääntää haavoissa, joihin Starrett on hukkumaisillaan. Starrettista on tullut pelkkä sadistinen narsisti, joka ansaitsee oikeuksiensa ja ihmisyytensä, ihmiskunnan jäsenyytensä, menetyksen.

Mutta Starrett on hylkäämiseen valmis, hylkää itsekin itsensä. Myös hän itse halveksii pahuutta: pahuutta yleensä ja sitä pahuutta, johon on syyllistynyt. Hän on valmis sovittamaan rikoksensa. ”Me tarvitsemme tiukempia rikoslakeja. Rikolliset täytyy saada kiinni ja telkien taakse,” hän kirjoittaa. (249, 245.) ”Minä ansaitsen rangaistuksen” (212).

Mutta siihen Starrett ei ole valmis, että hänet nähdään pelkästään ”Hänenä”. Starrett ei ole valmis samastumaan ”Häneen”: ei myöntämään tekojaan aivan omikseen ja identiteettiään ”Häneksi”. Starrett ei ole koskaan yhdistynyt ”Häneen” periaatteellisella tasolla eikä siten oikeuttanut ”Hänen” tekojaan moraalisesti. Näin Starrett antaa selkeästi ymmärtää. Ja hän antaa selkeästi ymmärtää myös sen, että niin tehdessään hän kadottaisi itsensä, sen ihmisyyden ja hyväksyttävyyden, jonka hän edes itse itsessään vielä tunnistaa, sen minuutensa, josta hänellä on vielä jonkinlainen ote. (Esim. 313)

Mutta moraali ja pahuuden käsite sikseen.

On vaikeaa kuvitella, miltä tuntuu olla niin massiivisen, kollektiivisen vihan ja inhon kohteena, tai miltä tuntuu tajuta joutuvansa samastumaan pahimpana mahdollisena pidetyn ihmisyyden kollektiiviseen projektioon, syntipukiksi (- sillä varmasti Starrettiin yhdistetään tuntemattomia määriä kaikkea nimetöntä ja siihen asti fokusoimatta jäänyttä epäluuloa kaikkine kielteisine lisukkeineen, puhumattakaan rikollisiin liittyvistä ennakkoluuloista yleensä.) Ja minun on mahdotonta kuvitella, miltä tämä kaikki tuntuu ihmisestä, joka on siinä (mielen)tilassa ja niissä olosuhteissa, joissa Starrett on, siis ihmisestä, jonka psyykkinen sietokyky kohtaa epäinhimillisiä rasitteita. Mutta sen verran osaan kuvitella, että sellaisen on pakko olla järkyttävää - mieshän on vielä järkyttynyt Jeannien kuolemastakin ja siitä, että on itse sen aiheuttanut. (Psyyke on armollinen etääntyessään fantasioihinsa ja dissosiaatioihinsa.)

Joten minusta Starrettin käsitykset omasta hyvyydestään ja kuvitelmat Jeanniesta ja tämän nykyisestä olinpaikasta ovat pelkästään osoitus johdonmukaisesti – ja siksi omilla ehdoillaan terveesti - toimivasta psyykestä. Kaikki muu romahduttaisi sen.

Valitsemastani näkökulmasta käsin - ja nyt lausun vahvan mielipiteen (on siis muistettava, että mielipiteet ovat aina asenteellisia ja siten sulkevat monia muita näkökulmia pois; ilman tätä mielipide on mahdoton) - näyttää siltä, että Starrettista ja hänen kaltaisistaan tehdään maailmajärjestystä säilyttävä ja vahvistava riittiväline, esine - olento jolta on riistetty oikeudet ja arvo sekä kaikki auktoriteetti on tuskin muuta kuin esine – jolla voidaan oikeuttaa ja perustella halutunlaisia normeja valitun agendan mukaan. (Ajatellaanpa nyt esimerkiksi niinkin ilmeisinä esiin tarjoutuviin asioihin, kuin väkivaltaviihteeseen ja pornografiaan, yhdistettyjä moraalisia normeja. Tai ajatellaanpa käsityksiä yksilönvapauksista ja - oikeuksista, tai käsityksiä neurooseista ja niiden vaikutuksesta ihmisen persoonaan ja elämänhallintaan, tai käsityksiä rikosten uusimistodennäköisyyksistä. Mutta entä käsitykset kasvatuksesta? Tai entä ihmismielen niin sanotun pimeän puolen hyväksyminen; entä käsitykset niin sanotu varjopuolen tunnustamisesta osaksi ihmisyyttä ja persoonaa? Otetaanko näistä aiheista mitään opiksi?) Ja kyllä: samalla myös uhri, se, jota ’systeemi’ vaatii. (Toki aivan toisenlainen uhri kuin Starrettin omat uhrit, mutta uhri yhtä kaikki.) Kenties tämä sitten tapahtuu suuremman edun nimissä - onhan (arvo)maailmanjärjestys aina ollut ihmiselle mittaamattoman suuri ja tärkeä asia. Mitä me peloillemme ja inhoillemme ilman starretteja tekisimme?

Minusta tapa, jolla Starrettia kohdellaan, vaikuttaa suhteettomalta ja epäjohdonmukaiselta - ja siksi käsittämättömältä, hämmästyttävältä - verrattuna esimerkiksi sotateollisuuteen tai muuhun…hmm, politiikkaan ja autoritaaristen statushahmojen saamaan kohteluun. Starrettin kohtalo johtaa ajattelemaan, että ero oikean ja väärän, rikoksen ja normatiivisen tai ihanteen välillä on pelkkä juridinen sopimus, täysin riippuvaista siitä, kuka tai ketkä ovat asiasta sopimassa, ja mitä asiasta yleisesti halutaan ajatella, ja mikä yleistä tai virallista mielipidettä saa ohjailla tai siihen radikaaleimmin vaikuttaa. Starrettin kohtalo johtaa myös ajattelemaan, ettei ihminen helposti saa toista mahdollisuutta, ja että hänen kohtalonaan on materialistis-mekaaninen ja siksi pessimistinen ihmiskäsitys, joka ei turhia luule ihmisen psyyken ihmeellisyydestä tai persoonallisuudesta, tai ihmisen kyvystä muuttua tai kehittyä - tai vapautua esimerkiksi neurooseista ja pakkomielteistä.

Ehkä tällainen suhtautuminen Starrettin tapaukseen on paljolti myös suomalainen ajatus tai kokemus; Suomessa Starrettin juridinen kohtalo olisi varmasti ollut hyvinkin toisenlainen. (Ajatellaanpa vaikka Jammu-setää. Hänkään ei, btw, voinut täysin myöntää olevansa yksin ja itse vastuussa teoistaan, tuskin osasi niistä kunnolla edes puhua. Itseasiassa tämä 'myöntämiskyvyttömyys' on syytetyille hyvinkin ominaista. Vastuun välttäminen on yksi asia, mutta psyykkinen kyvyttömyys kohdata karuja totuuksia niin kylmiltään toinen.) Kohtuullisuuden ja inhimillisyyden näkökulmasta en siis käsitä. En vain käsitä. Monista muista näkökulmista käsitän kyllä. (Kannatan riittivälineteoriaa.)

Tätä kantaani ei tietenkään tule ymmärtää niin, että luopuisin oikean ja väärän etiikasta, oikeudenmukaisuuden vaatimuksesta tai kääntäisin uhriasetelman päälaelleen. Eikä tätä tule ymmärtää myöskään niin, etten pitäisi Starrettia - ainakaan 1980-luvun Starrettia - vaarallisen epäluotettavana ja hänen tekojaan rangaistavina. Mutta sitä totaalisuutta, jolla Starrettin kaltaisia voi kertomuksen mukaan ymmärtää kohdeltavan, en ymmärrä – ellen sitten inhimillisesti rajoittuneena ja ihmiselle tyypillisenä toimintana. Näin minun on tämä itselleni selitettävä. (Kaikki on ymmärrettävä jotenkin; kaikesta on uskottava jotakin.)

No, Starrettin kertomus juridis-poliittisena kohtalona on eri, kuin Starrettin kertomus ihmismielen toiminnasta ja sen rajankäynneistä. Luonnollisesti olen kiinnostuneempi jälkimmäisestä, siis ihmismielestä - joskaan näitä alueita, eli politiikkaa ja ihmismieltä, ei kovin mustavalkoisesti voi toisistaan erottaa. (Se, mitä meistä uskotaan on yleensä sitä, mitä päädymme itsestämme ajattelemaan. Ja koska se, mitä ajattelemme, siis se kuinka havaintoja ja infoa ylipäätään vastaanotamme ja formuloimme informaatioksi ja edelleen käsitemaailmaksi - kognitiiviset toimintomme -, vaikuttaa psyyken elämäämme vahvasti, suorastaan rakentaa sen suurimmaksi osaksi, ei se, mitä meistä uskotaan ja kuinka itse päädymme ajattelemaan, voi olla muuta kuin poliittista. Kognitiiviset skeemat ovat opittuja, ja siten paitsi kulttuurisidonnaisia ja historiallisia - siis tiettyyn aikaan ja paikkaan sidottuja - myös poliittisia, suhteelliseen arvomaailmaan sidottuja. - Anteeksi hirviövirkkeet.)

Niin tai näin, muisto Jeanniesta ottaa lujille.

”Älkää mainitko hänen nimeään!” Starrett on syyttäjien puheenvuorojen edetessä lyyhistynyt tuolissaan yhä syvemmälle, ja alkaa lopulta toistaa vaatimustaan ahdistuksesta irvistellen. Hänen ääntään kuvataan tuskaiseksi ja anelevaksi, ja pian hän liukuu kokonaan puolustuksen pöydän alle, kädet niskaansa ja käsivarret ohimoitaan vasten painettuina. ”Hän nosti polvet leukaan ja huusi aina välillä ääneen tuskannyyhkytysten vavisuttaessa hänen vartaloaan.” Lopulta Starrett makaa itkien lattialla kädet korvillaan ja keinuttaa itseään sikiöasennossa. (219)

Jeannie on poissa. Kaikki on ohi. Ja kaikki tietävät. Valjennut todellisuus lienee lopulta tehnyt tehtävänsä.

Tottakai viranomaiset taittavat peistä siitä, näytteleekö Starrett, onko kaikki pelkkää manipulatiivista temppuilua, pelkkä kikka yrittää välttää vastuuta ja suojella henkikultaansa. Vähän kuin Ted Bundy aikoinaan, vielä viimeisessä haastattelussaankin, vain hetkeä ennen tuomion täytäntöönpanoa.

Mutta hieman myöhemmin, aivan pian, Starrett tulee yrittämään itsemurhaa. Se ei johdu siitä – kuten hänen äitinsä tai eräskin viranomainen luulevat – että vaimo on käynyt jättämässä avioeroasiakirjan, eikä siitä – kuten yleinen mielipide varmaankin tulee luulemaan – että Starrett yrittäisi päästä helpolla, paeta kaikkea, päästää itsensä pahasta. Vaan siitä, ettei hän osaa ajatella enää mitään muuta kuin Jeannietä.

”Ajatukseni olivat täydellisessä sekasorrossa. Korvissani kuului ulvova ääni ja sydämeni jyskytti. Aina kun suljin silmäni, minä näin Jeannien kasvot. […] Tohtori Morgan kysyi, mikä minua vaivasi.[…] Kuinka hän olisikaan voinut tietää. […] Minä näin mielessäni Allisonin [tyttäreni] hymyilevä kasvot. Minä näin Jeannien hymyilevät kasvot. […] Aika oli koittanut.”(331-332)

”Se ei tosiaankaan ollut itsemurhayritys. Se oli paljon enemmän.” (255)

Se, että Jeannie assosioituu Starrettin mieleen heti hänen oman tyttärensä jälkeen - sikäli että tämä ajatuskulun muistelu on tässä mielessä paikkansapitävä - kertoo omaa kieltään Starrettin suojelunhalusta ja kiintymyksestä Jeannietä kohtaan.

”Minun ihana Jeannieni, jota rakastan enemmän kuin omaa elämääni. Minä rukoilin Jumalaa ja Jeesusta, että Jeannie pääsisi kotiin ja että he ottaisivat minun sieluni hänen tilalleen, vaikka se tarkoittaisi, että joutuisin Helvettiin. Joskus minusta tuntuu, että minä olen jo Helvetissä. (330) He eivät antaneet minun paeta tästä maanpäällisestä helvetistä niin helposti.[…] Kuinka he uskalsivat estää minua pelastamasta Jeannietä? […] Minut nostettiin [heti itsemurhayrityksen jälkeen] leveälle metallipöydälle, jonka päälle oli pingotettu kangas. Käteni ja jalkani sidottiin tiukasti pöydän kulmissa oleviin lenkkeihin. […] [Ihmiset] yrittivät puhua minulle, mutta he olisivat voineet olla miljoonan kilometrin päässä. Tuskin edes kuulin tai näin heitä. […] Kattolampussa oli valo koko yön. Pimeys tuntui olevan silti kaikkialla.” (333) ”Ennen kuin minut [takaisin] selliin tuoneet vartijat lähtivät pois, yksi heistä sanoi: ’Jos yrität tappaa itsesi uudestaan, soita ihmeessä minut ensin paikalle. Se minun täytyy nähdä!’" (334)

"Minä yritin pitää mieleni tyhjänä, mutta kuin varkain ajatukset Jeanniesta nousivat pintaan. Hänen kauniit hymyilevät kasvonsa tuntuivat väreilevän edessäni. Minä ojensin käteni, mutta hän oli poissa.” (334)

”Käännyn minä mihin suuntaan tahansa, näen aina hänen kasvonsa. Kun vain keskityn, kuulen hänen äänensä. Vaikka kohtaloni ja kuolemani päivä olisi hakattu kiveen, minä en luovu etsinnästä. Ja minä löydän rakkaimpani.” (334)

”Jeannie, missä sinä olet? Sinä olet siellä jossain. Sinä olet jossain. Minun tarvitsee vain löytää sinut. Ja minä löydän! Minä lupaan sen sinulle, Jeannie.” (330)

How...Orpheus-like.

(To be continued)

Kuvaavaa 3

Anna Järvinen - Kom hem

Ihana.

Just sopiva sunnuntaibiisi. Tai biisi jokapäiväiseen sunnuntaifiilikseen. (Jokaisessa päivässä ja jokaisessa ihmisessä asuu pieni sunnuntaifiilis.)

Miehet kirjoissani2: MP5 - Leaving Terra (1/2)

Tapaus Jean Taylor McCrea, Jeannie.

En tiedä miksi, mutta Jeannien tarinaa ajatellessaan tekee mieli kuunnella Tori Amosin laulua Scarlet’s Walk. Uudelleen ja uudelleen. Tai hänen lauluaan iieee. Koska ne vain resonoivat lukukokemukseni kanssa. (Meditoin tarinoita usein musiikkia kuuntelemalla. Samaa pätee kuviin: liitän niiden katseluun tai tekemiseen mielelläni musiikin.) Niinpä musiikki jälleen tiivistää, kuinka minä Jeannien ja hänen tarinansa koen.

Jeannie on Starrettin uhreista hän, jolle kirjassa omistetaan eniten tilaa, hän, jota Starrett usein jälkeenpäin miettii. Hell, hän kirjoittaa Jeanniesta jopa runoja, odottaa tytöltä kirjettä, jota ei tule.

Mitä tapahtui?
Kuka oli Jeannie?
Millaisena Starrett hänen tarinansa muistaa?

Viisitoistavuotias Jeannie kuvataan luonteeltaan ”joskus myrskyisäksi, joskus aurinkoiseksi, ei koskaan tylsäksi.” Hän on kuulemma voimakastahtoinen ja puolustaa oikeana pitämiään asioita, tarmokas oppilas ja ystävänä uskollinen. Jeannie on perheen ainoa lapsi, ja ilmeisen älykäs ja oikeamielisenä pidetty, sillä hänen arveltiin opiskelevan tulevaisuudessa asianajajaksi, joka puolustaisi vähäosaisia ja sorrettuja. (223.) Ystävien mukaan hän on myös kapinallinen ja pahansisuinen teini, joka usein riitelee vanhempiensa kanssa. Vanhempien mielestä tytön ongelmana on erityisesti huono seura. Joulun aikaan vuonna 1988 ystävät tietävät Jeannien odottavan innolla matkaa New Yorkiin koulun kuoron kanssa. (81-82)

Kun Jeannien vanhemmat hieman ennen jouluaattoa vuonna 1988 palaavat kotiin, he löytävät Jeannien kirjoittaman lapun. ”Äiti ja isä, minä olen poissa pari päivää. Jean.” Lappu on sama, jolle tyttö on koonnut listaa kirjoista, joita aikoisi käyttää esseessään Fitzgeraldin romaanista. Mukaansa tyttö näyttää ottaneen vain takin ja huivin yllään olevien vaatteidensa lisäksi. Mutta ei esimerkiksi ajokorttia. Poissaollessaan Jeannie ei soita, ei kirjoita, eivätkä hänen ystävänsä tiedä hänestä mitään. Jeannie ei myöskään ilmaannu paikalle lähteäkseen New Yorkin matkalle (82). Mutta poliisi ei järjestä etsintöjä. Tapaus näyttää tyypilliseltä karkaamiselta. Vanhemmat julkaisevat Jeanniesta itse etsintäkuulutuksen ja lupaavat palkkion. (12-13)

Samaisen joulun alla Starrettin kotona vaimo ja lapsi tekevät lähtöä vaimon lapsuudenkotiin Kaliforniaan. Mies haluaisi heidän jäävän, mutta ei halua lähteä mukaan sukuloimaan. Starrett kuvailee olleensa jouluihminen lapsuudestaan asti. Hän pitää siitä vaikutuksesta, joka joululla on ihmisiin. ”Kaikki ovat onnellisia. Kaikki ovat kilttejä toisilleen. Ilmassa on taikaa.” Mutta tänä jouluna hän ei tunne onnea eikä taikaa. Hän kuvailee olleensa loukkaantunut, jopa raivoissaan vaimonsa lähdöstä, eikä olisi halunnut jäädä yksin. Muun perheen lähdön jälkeen hän soittaakin myös itselleen lentolipun Kaliforniaan. Saattaessaan perheensä lentokentälle Starrett – niin ironiselta kuin se kuulostaakin – vierailee myös naisten ja lasten suojakodissa, kuten on myös edellisenä jouluna tehnyt. (145)

Mutta ennen suunniteltua lähtöä Kaliforniaan Starrettille käy kuten usein ennen. ”Autoni viereen pysähtyi viehättävä tyttö. Hän vilkaisi minua ja hymyili. Paniikki tarttui minuun heti.” Starrett seuraa tyttöä tämän kotiin asti. Palattuaan omaan kotiinsa hän peruuttaa lentolippunsa. Pian hän lukee taas lehti-ilmoituksia. (146)

Jean McCrea päästää Starrettin sisään. Mies on tullut katsomaan myynnissä olevaa makuuhuoneen kalustoa. Starrett ihmettelee, kuinka helppoa se on, kuinka helposti kaikki aina käy. Starrett huomaa Jeannien flirttailevan kanssaan esitellessään kalustoa. ”Pidin hänestä heti,” mies muistelee. Mutta mikään pitäminen ei estä häntä vetämästä asettaan esiin.

Yllättäen Jeannie ei olekaan kuten muut. Tyttö pysyy ällistyttävän rauhallisena. Starrett vie tytön alakertaan ja sitoo hänen kätensä, käskee häntä odottamaan. Starrett hakee autosta videokameransa, on siis aikeissa hoitaa hommansa paikan päällä. Mutta hän muuttaa mielensä. Hän haluaa ottaa Jeannien mukaansa. Kotiinsa. Starrett palaa taloon ja sanoo kaappaavansa Jeannien lunnaita vastaan. ”Hän ei tapellut vastaan. Melkein kuin olisi odottanut asioiden kääntyvän tälle mallille. Melkein kuin olisin tullut hakemaan häntä viikonlopputreffeille.” Jeannie pyytää saada kerätä mukaansa muutamia tavaroita, ja Starrett katselee pakkaamista. Vaatteita, hiusharjoja, kukkaro ja kirja, jota Jeannie on lukemassa. Sen jälkeen Starrett vie tytön ulos, avaa autonsa takaluukun ja käskee tytön mennä sinne. (146-147)

Tästä eteenpäin kaikki yhä sujuu teknisesti samoin kuin aikaisemmin kuvatussa kidnappaustilanteessa. Starett myös tuntee yhä lisääntyvää kuvotusta; tunne väärin tekemisestä ei jätä rauhaan.

Kotonaan Starrett sulkee tytön ketjulla kahlehdittuna komeroon siksi aikaa, kun siivoaa näkyviltä kaiken, mistä hänet tai heidän sijaintinsa voisi tunnistaa. Koska Starrett huomaa pitävänsä tytöstä, häntä alkaa yhä enemmän kaduttaa koko juttu. (Tai niin hän jälkeen päin kertoo.) Starrett myös huomaa, että koska Jeannie ei pelkää häntä, hänen on vaikeaa pitää etäisyyttä tyttöön. Sellaiseen tämä käyttäytyy hänen seurassaan liian normaalisti, hyväksyy tapahtumat, toimii miehen kokemuksen mukaan ennemmin ystävän kuin uhrin lailla. Starrett päästää Jeannien komerosta ja kysyy, mitä tyttö söisi, tekee heille molemmille välipalaa. Starrett haluaa rauhoitella tyttöä ja lupaa tälle suuria summia lunnasrahoista, joita aikoo hänestä vaatia. ”Kiva”, tyttö vastaa, ja kertoo tulevasta New Yorkin matkastaan ja siitä, että olisi ihanaa päästä shoppailemaan. Starrett kyselee häneltä lisää koulusta, ja kertoo Jeannien vaikuttaneen todella kypsältä ikäisekseen. ”Minä pidin siitä, että hän oli niin itsenäinen – ettei hänen päänsä ollut helposti ikätovereiden käännettävissä.” (147)

Jutustelun jälkeen tulee Starrettin toistamassa kuviossa jälleen kortinpelaamisen aika. Tällä kertaa Jeannie on kuitenkin se, joka innostuu opettamaan Starrettille uutta peliä. Mies keskeyttää hänet ja kertoo, ettei hänen kärsivällisyytensä nyt riitä. Tässä vaiheessa Starrett alkaa omien sanojensa mukaan huolestua yhä enemmän, sillä hän tietää, mitä aikoo tytöltä pian vaatia. Sellainen on kiusallista, sillä Starrett huomaa, kuulemma ällistyksekseen, tytön pitävän hänestä - ja että alkaa itsekin pitää tytöstä aina vain enemmän. Seuraavaksi Starrett kysyy, ottaisiko tyttö juotavaa. Jeannie ei ole turhan vaatimaton. Hän kertoo pitävänsä persikka-winecoolereista. Ja kun Starrett kysyy, mitä tyttö haluaisi syödä, tämä tekee hänelle oikein listan. Starrettin on lähdettävä kauppaan. Hän pyytää anteeksi sitä, että joutuu lukitsemaan Jeannien uudelleen komeroon, ja lupaa tulla pian takaisin. (Se lienee lupaus, josta kukaan aikaisempi uhri ei varmasti olisi ollut hyvillään.) Mutta Jeannie ei kuulemma nosta lukitsemisesta äläkkää, vaan pyytää miestä vuokraamaan jonkun videon samalla kun asioi. Ja toki Starrett on heti mukana. Olisiko mielessä jokin tietty elokuva? Starrettiin tekee vaikutuksen se, että Jeannie kertoo kelpuuttavansa minkä tahansa elokuvan Starrett haluaisi valita. ”Komeroa ja jalkarautoja – ja Kaliforniassa olevia vaimoa ja tytärtäni – lukuun ottamatta me olisimme voineet olla mikä tahansa pariskunta viettämässä rauhallista viikonloppua.” (148-149)

Nukkumaan mentäessä Starrett lukitsee Jeannien jälleen nilkoista ketjuihin, mutta ei muuten koske häneen. ”Illan yllätyksille ei näyttänyt tulevan loppua lainkaan.” Seuraavana aamuna Starrett tarjoutuu tekemään aamiaista, mutta murot kelpaavat Jeannielle. Sitten on pelaamisen vuoro. Jeannie ehdottaa Monopolia. Starrett muistelee pelaamista kuin rakastakin muistoa. Pelaaminen vuorottelee syömisen kanssa, ja Starrett tuntuu muistavan hyvin, mitä Jeannie on syönyt tai juonut. Starrett on ilmeisesti tuntenut olevansa elossa, oma itsensä ja elävänsä mieleenpainuvia hetkiä. Kun he syövät välipalaa ulkona, Starrett haluaa Jeannien istuvan pihan ainoalla tuolilla ja istuutuu itse maahan. Siinä he sitten tissuttelevat, kunnes Starrett kertoo haluavansa seksiä. (149-150)

Asia ei kuulemma vaikuttanut Jeannieta järkyttävän. ”Paitsi sitten kun minä käynnistin videokameran.” Silloin Jeannie alkaa itkeä, ja Starrett heltyy. Hän lupaa olla käyttämättä kameraa, ja Jeannie vaikuttaa taas tyytyväiseltä. Seksiä ja pelaamista. Ja lisää elokuvia ja syötävää. Lukuisia torkkuja kaiken välissä. Pian on taas asioitava kaupassa. ”Hän sanoi myös tarvitsevansa vähän shampoota, vähän meikkiä […] itse asiassa vähän kaikkea.” Ennen kuin Starrett sillä kerralla poistuu, Jeannie sanoo jotakin yllättävää. ”Ei sinun kuule tosiaankaan tarvitse lukita minua komeroon. En minä mene minnekään.” Ja Starrett ei lukitse – paitsi huoneen oven. (150-151)

Sterrett alkaa huomata Jeannien pitävän sitä kaikkea seikkailuna. Ja hän alkaa huomata rakastuvansa tyttöön. ”[M]inusta tuntui, että hänkin oli rakastumassa minuun.” Lopulta Starrett myöntää Jeannielle, ettei kyse ole mistään lunnasvaatimuksesta – mutta lupaa joka tapauksessa antaa tytölle rahaa New Yorkin matkaa varten. Jossain vaiheessa Starrett kysyy Jeannieltä, halusiko tämä jäädä hänen luokseen matkaan asti. ”[Ä]llistyksekseni hän vastasi haluavansa.” He tutustuvat paremmin, keskustelevat vakavista aiheista kuten politiikasta ja uskonnosta, ihmissuhteistakin. Starrett esimerkiksi kuulee, että Jeanniekin on republikaani. Mies kehuu Jeannieta kypsäksi, ja tyttö uskoutuu lisää. Hän kertoo, ettei tule opettajiensa kanssa toimeen eikä pidä koulusta. ”No, sinä et ole konformisti”, Starrett vastaa. ”Minä pidän siitä. Se tarkoittaa, että olet varma omasta arvostasi.”

Ilman viiletessä he tekevät tulen ja istuvat takan edessä, pelaavat, torkkuvat ja juttelevat. ”Jeannie sanoi aina tienneensä, että me tapaisimme joskus. Se kuulosti aavemaiselta ja sai koko jutun tuntumaan minusta oudolta.” Jeannie uskoutuu myös aikaisemmista poikaystävistään ja siitä, ettei ollut ennen mennyt sänkyyn kenenkään kanssa. ”Minä olin hänen ensimmäinen rakastajansa.[...] Me naimme vielä useita kertoja ja Jeannie tuntui pitävän siitä.” Tyttö kuulemma jopa loukkaantuu, kun Starrett ei sammumispelin jälkeen saa erektiota.(150-152)

Joululahjaksi Starrett ostaa Jeannielle mekon ja koruja. ”Hänen tarvitsi vain pyytää jotakin, ja minä hain sen hänelle. Minä harjasin hänen hiuksiaan, raaputin hänen selkäänsä, hieroin hänen jalkojaan. Mitä vain hän halusi.” Ja uudeksi vuodeksi Jeannie haluaisi lähteä jonnekin. (152, 155)

Mutta Jeannie on suhteellisuudentajuisempi kuin äkkiseltään vaikuttaa. Hän kuulemma pitää lahjoista todella paljon, mutta kertoo samalla olevansa huolissaan kotiväestään ja tietävänsä näidenkin olevan hänestä huolissaan. Starrett tarjoutuu soittamaan näille, mutta Jeanniestä se ei ole hyvä ajatus. Lisäksi Jeanniestä on hassua, että mies vaatii häntä ottamaan vitamiineja, koska on niin huolissaan siitä määrästä roskaruokaa, jota tyttö syö. (152)

Starrett ehdottaa matkakohteeksi rannikkoa. Jeanniestä se on kuulemma loistava ajatus. Häntä ikävystyttää istua talossa kaiken aikaa. Tällä kertaa Starrett ei vuokraa autoa, vaan he lähtevät hänen omalla punaisella avo-Camarollaan. Silti Starrett valehtelee Jeannielle, että auto on vuokrattu, ja tytöllä on yhä silmät peitettynä alkumatkan ajan. Tarpeeksi kaukana Starrettin kotoa mies antaa tytön riisua peitteen silmiltään. (155)

”Jeannie rakasti autoani.” Hän haluaa kuomun alas. Starrett ajaa tien sivuun ja laskee kuomun. " [jeannie] soitti musiikkia todella kovalla ja avasi yhden winecoolereista, jotka olin ottanut matkalle mukaan. Aika pian hän oli jo nousuhumalassa, piteli pulloa ylhäällä ja kiljui.” Kun heille tulee nälkä, Starrett päättää ottaa riskin ja pysähtyä Jeannien kanssa syömään. Starret ei silti täysin luota tyttöön, vaan pelkää tämän alkavan kiljua tai tehdä jotakin muuta apua saadakseen. ”Mutta hän käyttäytyi kuin hänellä ei olisi ollut huolen häivää – kuin me olisimme vain kaksi tavallista nuorta haukkaamassa pikaisesti jotain halpaa syötävää. Minun ei tarvinnut edes mitenkään uhkailla häntä.” (155)

He saapuvat motelliin ja vievät matkavarat huoneeseen. Sen jälkeen he menevät rannalle kävelemän. Päivä on pilvinen, ja äkkiä on kuulemma Jeannien mielialakin. Hän ikävöi vanhempiaan. Starrett kertoo tarjoutuneensa viemään hänet kotiin, mutta Jeannie sanoo kaiken olevan ok, kunhan vain pääsisi ajoissa New Yorkin matkalleen. Motellilla tyttö valittaa, ettei hänellä ole vaihtovaatteita, ja Starrett vie hänet vaateostoksille. Mies huomaa, että Jeannie pitää mustasta. Starrett muistaa tytön todenneen, että jotkut pitävät sellaista ihan sairaana. Mutta Starrett kertoo Jeannielle tämän näyttävän upealta mustissa. ”Ja niin hän näyttikin.” Starrett alkaa luottaa tyttöön yhä enemmän. Hän kertoo päästäneensä tytön etsimään sopivia sukkia toisesta suunnasta (hän itse etsi toisesta), ja sopineensa tämän kanssa, että he tapaisivat ruokakaupan luona. Ja Jeannie palaa sovittuun paikkaan sovitun ajan kuluttua. (156)

Illalla Starrett vie uusiin vaatteisiin pukeutuneen Jeannien mukavaan ravintolaan ja tajuaa, ettei enää pelkää Jeannien saattavan häntä vaikeuksiin. Mutta Starrett huomaa jotakin muuta: tyttö on ailahtelevainen, oikukas – ja nolaa hänet toistuvasti, julkisesti. Vaikka ihmiset juhlivat vuodenvaihdetta, sinä iltana he pysyttelevät huoneessaan, katsovat elokuvaa ja tilaavat pitsaa. Ja juovat paljon. Starrett haluaa kaikesta huolimatta liittää tähänkin muistoon jotain erityisen mukavaakin: Jeannie oli kuulemma valittanut kipeää niskaansa ja selkäänsä, ja Starrett oli hieronut niitä. (156-157)

Seuraavana aamuna he lähtevät paluumatkalle. Jotain hyytävän enteellistä on siinä, kuinka Jeannie haluaa pysähtyä St. Simon’s Islandilla, koska oli kerran käynyt siellä ja halusi nähdä sen uudestaan. (Elämän filminauha...) Kenties Starrett tätä muistoa kerratessaan haluaa luoda Jeannien viimeisiin päiviin merkitystä. Starrett kertoo nähneensä vaivaa oikean paikan löytääkseen; hän oli onnistunut täyttämään Jeannien toiveen. Paluumatkalla Jeannie tuo eräästä pikaruokapaikasta kokiksensa mukanaan autoon. ”Hän melkein kaatoi mukinsa ja minä olin saada sydänkohtauksen.” Läikät istuinverhoilussa niin sanotusti v*tuttavat Starrettia. Onko Jeanniestä tulossa kiusa? (157)

He palaavat Starrettin kotiin. Lisää elokuvia ja roskaruokaa. Ja mitä ilmeisimmin myös pelaamista, seksiä ja alkoholia. Kuluu parisen viikkoa. (157)

Eräänä iltana tuli on jälleen takassa, molemmilla drinkit – Starrett muistaa hyvin mitkä – ja jutusteltavaa riittää. He alkavat puhua perheestä ja tulevaisuudesta. Starrettin päätä alkaa särkeä. Jeannie polttelee tupakkaa ja Starrett valistaa häntä. Mutta Jeannie vähät välittää. ”Jos kokeilisit itse, niin huomaisit, miten kivaa tämä on”, tyttö kuulemma sanoo, ja puhaltaa savua Starrettin suuhun niin että tämä on tukehtua. Jossain vaiheessa iltaa he alkavat kuulemma miettiä sitä, milloin voisivat tavata uudelleen. Jeanniellä on kukkarossaan lista lukionsa lomapäivistä. Mahdollisesta tapaamispaikasta ja –ajankohdasta puhe siirtyy Jeanniellä pian häihin. (158)

Silloin Starrett sanoo, että on liian vanha Jeannielle. Tyttö suuttuu, moittii miehen käyttäytyvän kakaramaisesti. Starrett ei ole kertonut Jeannielle olevansa naimissa. Ei tietenkään ole. Siviilielämä ei kuulu tähän elämään. Starrett kertoo vastanneensa Jeannielle, että naimisiinmeno olisi hullua siihen nähden, kuinka he olivat tavanneet ja rakastuneet. ”Eipäs olisi!” Jeannie tivaa. Hänestä heidän rakkaustarinastaan voisi kirjoittaa vaikka kirjan. Kun Starrett haluaa mennä suihkuun, Jeannie haluaa mukaan. Suihkussa he kiistelevät siitä, kumpi saa seistä suihkun edessä. Makuuhuoneessa olisi isompi suihku. Siihen huoneeseen Jeanniellä ei ole ennen ollut asiaa. Siellä on vaimon kauneudenhoitovälineet ja papereita, joista näkyy miehen oikea nimi. Pian Jeannie huomaakin meikit kylpyhuoneessa ja haluaa tietää, kenen ne ovat. Starrett valehtelee niiden kuuluvan exälleen. Jeannie nauraa, kysyy, saako pitää meikit. (158-159)

Tästä eteenpäin kerronnan juoni alkaa rakoilla. Tarkennukset yksityiskohtiin kuulostavat muuhun kerrontaan nähden hieman omituisilta, eivätkä tapahtumien selitykset vakuuta – muuten kuin selittelynä. Starrett muistaa avanneensa suihkun hanan, muistaneensa sitten piilolinssit silmissään ja poistuneensa etsimään niiden koteloa. Starrett kertoo päätelleensä kotelon olevan samassa laatikossa hammastahnan kansa. Samassa laatikossa on myös ase. Se on siellä kuulemma mahdollisen poliisiratsian varalta. (Jos kaikki tulisi ilmi, Starrett haluaisi lukita itsensä kylpyhuoneeseen ja ampua kuulan kalloonsa.) Starrett kuulee Jeannien tulevan pois suihkusta ja peittää nopeasti aseen. Hän tietää aseiden pelottavan tyttöä. Starrett kääntyy katsomaan Jeannien suuntaan, mutta tyttö ei olekaan puuhastelemassa omiaan, kuten Starrett oli toivonut, vaan katselee häntä. Sen jälkeen kaikki on sekavaa. Starrett muistelee tytön yrittäneen tarttua aseeseen. Starrett kuulee aseen laukeavan. Jeannie horjahtaa seinää vasten. (159-160)

(Ruumiinavauspöytäkirjan mukaan Jean McCrean rinnasta löydettiin kaksi luotia, 92.)

Laukauksen ääni sattuu Starrettin korviin, ja korvat vinkuen hän käy laittamassa aseen sänkynsä alle. Hän juoksee takaisin ja näkee Jeannien makaavan suihkussa. Tämä näyttää pyörtyneeltä. Vesi on huuhdellut veren pois. Starrett kertoo yrittäneensä virvoitella tyttöä. Turhaan. Hetken Starrett vain seisoo suihkussa tytön eloton ruumis omaansa vasten. Jostain syystä Starrett äkkiä haluaa nähdä oman tyttärensä kuvan. Hän laskee Jeannien ruumiin käsistään, jättää sen suihkun alle, kuulemma jotta Jeannie pysyisi lämpimänä. Starrett menee pienen tyttärensä huoneeseen ja pitelee tämän kuvaa käsissään. Hän on järkyttynyt ja turta. Lopulta epätoivo nielaisee hänet, ”täydellinen, kauhistuttava” epätoivo. Starret palaa kylpyhuoneeseen ja kantaa Jeannien ruumiin sängylle. (Starrett ei puhu kuolleesta eikä ruumiista, vaan ”tiedottomasta” Jeanniestä.) Mies ei kestä katsoa tytön kasvoja. Hän peittää ne, peittää sitten koko ruumiin vihreällä huovalla. ”Vihreä oli hänen lempivärinsä.” Sitten Starrett alkaa ryypätä ja menettää ajantajunsa. Hän haluaa pyyhkiä kaiken mielestään. Kuluu päivä, ehkä kaksi. Lopulta hän kantaa Jeannien ruumiin autoon ja laskee sen takaistuimelle. Hänellä ei ole aavistustakaan, minne mennä. (160)

Hän ajelee tunnin, ajattelee jättävänsä ruumiin tienvarteen, mutta muistaa tytön pitäneen vedestä. Hän haluaa etsiä puron. Itkeskellen Starrett etsii puroa, kunnes lopulta löytää etsimänsä. Hän nostaa ruumiin ulos autosta, ”niin hellästi kuin mahdollista.” Hän asettaa ruumiin sopivimmalta näyttävään paikkaan. Starrett kertoo istuutuneensa Jeannien viereen. Hän istuu siinä niin kauan, että vaipuu ajatuksiinsa, havahtuu vasta, kun kuulee lähestyvän auton äänen. ”Olin ottanut aseen mukaani ja toivoin epätoivoisesti, että minulla olisi rohkeutta ampua itseni, niin että voisin jäädä sinne ikiajoiksi Jeannien kanssa. Mutta niin ei käynyt.” Lopulta Starrett nousee ja menee autolleen, katselee vielä taakseen. Sitten hän ajaa pois. (161)

Mutta Jeannien muisto ei jätä häntä rauhaan. Hän haluaa uuden Jeannien. Vasta, kun pidätys tekee yhdenkään uuden Jeannien etsimisen mahdottomaksi, Starrett kääntyy alkuperäisen Jeannien puoleen, alkaa puhella hänelle kirjoituksillaan, etsiytyy itseään lohduttaakseen kuvitelmiinsa hänestä. Pian hän on niissä niin syvällä, että ajattelee voivansa soittaa tytölle. Sitä hän yrittääkin. Mutta Jeannien kotona tyttö ei koskaan itse vastaa.

- - -
TORI AMOS live IIEEE (YouTube)
Tori Amos- Scarlet's Walk live (YouTube)
TORI AMOS live SCARLET'S WALK (YouTube)
+ album versions

Kuvaavaa 2

Nicole Blackman on mykistävä. Hyvällä tavalla. Hän on mainio esimerkki samastumiskyvystä, sellaisesta, jonka avulla voi tietää ilman henkilökohtaista kokemusta.

Ajatellaanpa vaikka hänen anoreksiasta kertovaa runoaan Holy. (Toisaalta, enpä ole itsekään koskaan anoreksiaa kokenut, joten ehkä olen jäävi sanomaan. Toisaalta taas, jos olen uskollinen väitteeni johdonmukaisuudelle - siis väitteelle siitä, että pelkällä samastumiskyvyllä, sillä, että pysähtyy katsomaan ja tunnustelemaan, voi olla asioista merkillisen hyvin perillä - anoreksian henkilökohtaisella sairastamisella ei ole tässä merkitystä. Mutta jos olisikin, siinä tapauksessa Blackman tavoittaa täydellisesti ja sitäkin paremmin sen, kuinka olen anoreksian ymmärtänyt. Hän tavoittaa anoreksian ytimen paremmin, kuin yksikään anoreksiasta lukemani tutkimus tai potilaskertomus. Wow.)

Toinen esimerkki samastumiskyvystä on Blackmanin runo Victim. Haastatteluissa, joissa Blackman kertoo runosta, hän saattaa paljastaa, että on vakuuttunut tuon runon kertojan - kertojanäänen - todellisuudesta, siis siitä, että runo kertoo oikeasta henkilöstä ja todellisesta tapahtumasta. Blackman oli eräänä päivänä katsellut uutisia, nähnyt kadonneeksi ilmoitetun tytön kuvan ja tuntenut vakuuttuneensa tämän kohtalosta. Blackman on varma, että runon kertojanääni kuuluu tuolle uutisissa näytetylle tytölle.

Ajattelipa tällaisesta sitten mitä hyvänsä, samastuminen vaatii mielikuvitusta ja sen käyttö puolestaan vapautta. Kaikilla on mielikuvitusta mutta ei vapautta. Kaikki eivät siis käytä mielikuvitustaan, ainakaan siinä määrin kuin hyvä olisi. Samastumista voi kuitenkin harjoitella, tunnustella oman sisäisyytensä reunoja ja niiden ehtoja. Se vaatii rohkeutta, mutta vapaus vaatii. (Rohkeus on vapautta. Vapaus ilman rohkeutta on pelkkää rajattomuutta, rajoittamattomuutta.) Samastumien tekee ihmisestä suuremman (kasvattaa sisäistä liikkumatilaa, ehkä vahvuuttakin); sanotaanhan nimittäin, että juuri kyky samastua, empatia, tekee ihmisestä ihmisen, siis inhimillisen ihmisen. Yleensä tällä varmaankin tarkoitetaan itsekkäistä yllykkeistä pidättäytymistä yhteisen edun hyväksi (empaattinen ei esimerkiksi ahnehdi toiselta eikä aiheuta tälle turhaa kärsimystä), mutta sanontaa voi tulkita laajemminkin: mitä enemmän on ihminen, sitä paremmin voi samastua - ja sitä vähemmän on pelättävää (eli tuntematonta).

Tällaisessa "ihmisenä laajentumiseen" pyrkivässä samastumiskyvyssä kysymykseksi tietysti jää, voiko ihmisessä olla tilaa - edes mielikuvituksessa - kaikelle ihmisyydelle(en)? Onko sellainen mahdollista tai sallittavaa? Ei ainakaan rationaalista, ei sallimisen osalta eikä mahdollisuutenakaan niiltä osin, kuin rationaalisuus ei ihmisen luontoon kuulu. (Mutta rationaalisuuden jälkeenhän ihmiseen jää vielä paljon, siis kaikkea sitä, mikä ei alunperinkään ollut järkeistettävissä tai ahdettavissa mihinkään logiikkaan. Mutta ei se mitään. Logiikkahan ei ole kaikkien hyväksyttävissä olevien perustelujen tunnusmerkki eikä vaatimus, sillä monia vääryyksiä voi perustella rationalisoimalla ne, ja toisaalta kaikki todellinen ja tavoiteltava ei antaudu rationalisoitavaksi - kuten Cameronin Titanic-elokuvan Rose toteaa katsellessaan Picasson maalausta: "There's truth but no logic.")

Perinteisesti tähän problematiikkaan on vastattu väitteillä siitä, mikä ihmisessä on ihmismäistä ja mikä epäihmismäistä. - Eihän ihmistä ole voinut pakottaa omaa ihmisyyttään kieltämään, mutta epäihmisyyden (kuten eläimellisyyden tai synnin, pahuuden, rikollisuuden, sairauden etenkin hulluuden) sen sijaan voi rajata ihmisen ulkopuolelle, nimetä ihmisyydelle vieraaksi ja ihmisluonnon häiriötilaksi.

(Minusta koko väite siitä, että ihminen voisi olla muuta kuin ihmistä itseään, siis olla vähimmässäkään määrin epäihminen, on mahdoton. Minusta "rajan ylittäneet" ihmiset tarjoavat hyvän mahdollisuuden tarkastella - ei sitä, millaiseen epäihmisyyteen ihminen kykenee, vaan ihmisyyttä itseään.)

Ja tästä pääsen aasinsiltaa pitkin kolmanteen esimerkkiin. Se on hypnoottinen Want. Niin että

Nicole Blackman - Want.

Nautittavaa runona, luettuna, mutta ennen kaikkea spokenword -kappaleena. (Löytyy YouTubesta, "Want by Nicole Blackman". - Paitsi että viimeksi kun tarkistin, video oli poistettu. Mutta ei se mitään; tismalleen sama audio löytyy tällä haulla "Recoil - Want".)

Jos antautuu kertojan äänelle, samastuu siihen hetkeksi, kuinka moneen lueteltuun haluun voi samastua?

Antichrist - Pariskunta Eedenissä

Katselin viime viikonloppuna Lars von Trierin elokuvan Antichrist (2009).

Ihana. Kuin hidastettua balettia koko elokuva.

Tuollaista elokuvaa katsellessaan kokee, ettei samanlaista kertomusta voisi tehdä millään muulla taiteen lajilla; että kertomisessa hyödynnetään juuri elokuvakerronnalle ominaisia ja vain sille mahdollisia ilmaisun tapoja, ja että se, mitä kertomus viestii, on mahdollista ainoastaan elokuvassa. Näin ei ehkä ole, mutta von Trieriä katsellessaan tuntuu siltä.

Niin, ihana elokuva - mutta petollinen.

Elokuvan tarina kertoo pariskunnasta, joka menettää pienen lapsensa onnettomuudessa. Erityisesti nainen ottaa menetyksen raskaasti, suree pelottavan tummalla tavallaan, poikkeuksellisella tavalla. Mies puolestaan on terapeutti ja heti paremmassa tasapainossa menetyksen kanssa. Hän päättää auttaa myös vaimonsa surun yli, tai vähintään käsittelemään sitä eteen päin. Tämän tehdäkseen he lähtevät metsän keskelle mökkiin.

Mies on maskuliinisella tavallaan rauhallinen ja varma, herättää ehdotonta luottamusta olemuksellaan, ymmärryksellään ja taidoillaan. Nainen puolestaan on feminiinisellä tavalla rohkea (=luottavainen) ja ehdoton: kauniin syvällinen ja kehollinen sisäisen maailmansa ilmaisussa. Vähitellen hän päästää miehen ja surun lähelle itseään, vaikka puhuttavia, ääneen lausuttavia käsitteitä ei juuri ole.

Näyttääkin siltä, että elokuvassa miehen tehtävänä on sanoittaa, järkeistää, naiselle tämän oma tunnemaailma ja kaikki se, mitä tälle on tapahtunut. Palaan tähän hieman edempänä.

Pidin valtavasti tavasta, jolla Charlotte Gainsbourg tulkitsee roolin: hän tekee surevan naisen olemuksesta hidastettua ja veistoksellista estetiikkaa. Kuin kissan hidastettu hyppäys tai putoaminen. Vaitonainen mutta älykkäästi intuitiivinen. Sellainen naishahmo on suorastaan kuin ranskalaisen filosofian (tai filosofoinnin) ruumiillistuma; ranskalaisethan rakastavat problematisoida kaikkea kehollisuuden ja aistillisen kautta, siis jopa abstraktioita kuten valta tai aika. (Kuten näette, minun on paikoitellen haettava ilmaisuni jostakin kaukaa puhuessani von Trierin elokuvasta. Siitä puhuessaan on tunnusteltava ja kuviteltava paljon. Kuinka puhua aistien kieltä käsittein? Niin että ei se haittaa, jos ei aivan tarkalleen tiedä, mitä tarkoitan. Joitakin ilmaisuja on vain fiilisteltävä ja hyväksyttävä tarkan, täsmällisen esityksen puute.)

Kertomuksen alkupuoliskolla, kun kaikki on maailmassa vielä omalla paikallaan - siis hyvin, tuskasta huolimatta - kauneus ja eheys kasvavat luonnon keskellä ja miehen käsittelyssä.

Näin on ainakin elokuvan puoliväliin asti, kenties hieman yli.

Tämän jälkeen nainen alkaa raivota ja mies kyrsiintyä. Lopulta kaikki on hyvin primitiivistä vihan ja syyllisyyden seosta. Se pehmeys ja turva, jota katsojalle on tätä ennen näytetty, on houkutellut väärään luottamukseen.

Olisin melkeinpä toivonut, että hahmoihin ja kerronnassa syvällä kuljetettuihin tunteisiin samastuva pääsisi niin sanotusti turvallisesti perille. Mutta ei. Varjot hyökyvät päälle ja lepattavat joka suunnalla. Tässä mielessä elokuvan viesti (tai vaikutus) on joko pessimistinen tai jopa sadistinen.

(Ehkä ohjaaja haluaa herättää ihmiset pois väärästä turvallisuudentunteesta: ihmistä ei voi parantaa omasta ihmisyydestään. Ehkä ohjaaja ajattelee, että ihmisen alkuperä on ennemmin epäjumalinen ja eläimellinen kuin jalo ja jumalinen. Niinpä hän, joka kulkee syvälle itseensä tai luo mitään liian intiimiä suhteessa toisiin, kärsii ja on vaarassa tuhoutua, tuhota muutkin muassaan, ne liian lähellä oleskelevat. Mikäli tämä on elokuvan viesti, se on vähän sama asia kuin ilkkua: Siitäs saitte! Jokos nyt ymmärrätte?!)

Kenties pienenä pelastuslauttana ja kokoavana pisteenä tarjotaan hetkeä, jolloin nainen tuntee olevansa parantunut. Hän uskaltaa taas kulkea ruoholla, metsässä, siltaa pitkin, vedessä. Enää hän ei vapise eikä tunne pakokauhua. Vasta tämän jälkeen päästetään ihmisluonnon varjot todenteolla valloilleen, ihan oksetukseen asti. Ja kaikki päättyy murhaan. Vai tapponako sitä tulisi pitää? Tai hätävarjeluna? Liioiteltuna? (Arvatkaa, kumpi murhaa kumman?)

Alussa vaikuttaa siltä, että syyllisyys on naisella pelkkä sekundaaritunne (siis pinnalla oleva tunne, joka peittä varsinaista, alkuperäistä ja ensisijaista tunnetta, primaaritunnetta. Esimerkiksi katkeruus kerrostuu helposti surun päälle.) Ja alussa vaikuttaa myös, että suru on primaari, se, jonka luokse mies yrittää päästä auttaakseen naisen sen kahleista. Mutta mitä kauemmin tarinaa seurataan, sitä varmemmin asetelma kääntyy (tai paljastuu): syyllisyys on primaari, suru sekundaari. Nainen ei sittenkään tukahduta surua eikä väistele sitä syyllisyyteen; hänessä ei ole mitään salattua surua, vaan täysin aiheellista melankolista syyllisyyttä, ja jos jotakin on kätketty, se on itsevihaa. (Tähän itsevihaan viitataan kohtauksessa, jossa nainen puhuu naistenvainoista. Palaan tähän vähän edempänä.)

Tämän itsevihan lähteen naisesta löytäessään mies saa sen tuta, sillä epäonnekseen mies on asettanut itsensä terapeuttiseen asemaan ja alttiiksi tunteensiirrolle.

Paljastukset seuraavat toisiaan. Onnettomuus, joka heidän lapselleen tapahtui - lapsi pääsi pois pinnasängystään ja ulos turvaportista, kiipesi avonaiselle ikkunalle ja putosi korkealta -, ei sittenkään ole siinä määrin onnettomuus, kuin on annettu ymmärtää ja kuin mies on luullut. Nainen on nimittäin nähnyt koko tapahtuman, nähnyt, kuinka lapsi vasta kuljeskelee huoneessa ja lähestyy ikkunaa. Nainen olisi hyvin voinut estää onnettomuuden. Sen sijaan hän keskittyi omaan nautintoonsa ja orgasmiinsa.

Kammottava sivumerkitys tällä tapahtumalle on se, että kenties nainen jopa saa orgasmin tietäessään kuolemanvaarasta ja nähdessään, kun lapsi putoaa, sillä alussa on kuvattu selkeästi putoamisen ja orgasmin samanaikaisuus. Vaikka näin ei olisi, on siitä huolimatta karua tietää, että nainen kykenee keskittymään orgasminsa saamiseen lapsen kuolemanvaarasta huolimatta. – Tai kenties tämä on sitten sitä naisen kätkettyä itsevihaa: hän tuottaa itselleen masokistista nautintoa pakottamalla itsensä kohtaamaan suuren kärsimyksen. Tällaiseen masokismiin viitataan myös sillä, että naisen seksuaalivietti kasvaa, suorastaan riehaantuu "suruaikana". (Mies tosin erehtyy aluksi pitämään naisen intensiivistä seksuaaliviettiä pelkkänä suruntunteen välttelynä.) Nautintoa tai ei, lapsen menetys kouraisee naista joka tapauksessa syvältä ja pitkään.

Jonkinlaisen sovituksen tälle välinpitämättömyydelle tai masokistiselle nautinnolle tuo se, että nainen elokuvan lopussa leikkaa itseltään klitoriksen, siis kykynsä seksuaaliseen nautintoon. Katua nainen nimittäin myös osaa. Koska klitoriksen leikkaaminen on oman ruumiinsa kivuliasta silpomista ja ilmeisen seksuaalinen ja peruuttamaton teko, pidän tätä lausuntona siitä, minkä laatuisesta syyllisyydestä nainen on kärsinyt ja millä ehdottomuudella hän tunteisiinsa suhtautuu. Sikäli, että tekoa pitää lausuntona syyllisyyden alkuperästä ja luonteesta, ja sikäli, että klitoriksen leikkaaminen on seksuaalimasokistinen teko ja viimeinen seksuaalimasokistinen teko - ainakin symbolisesti -, jonka nainen voi itselleen tehdä, voidaan tästä päätellä paljonkin siitä, mitä äidin ja lapsen välillä on emotionaalisesti tapahtunut. Samalla peruuttamattomuudella ja masokistisella nautinnolla, kuin nainen leikkaa klitoriksensa, hän on menetellyt myös äitiydessään. Tämäkin äiti siis uhraa oman lapsensa ja uhrautuu itse - mutta hieman toisilla tavoilla, kuin äideiltä odotetaan.

Edellä kuvailemani problematiikka sisältää myös erään radikaalin väittämän. Jos ajatellaan, että naisen syyllisyys lapsensa menettämisestä liittyy siis naisen omaan seksuaalisuuteen ja siitä nauttimiseen, tämä lausuu vahvan väitteen niiden yhteensovittamattomuudesta: nainen ei voi ilman tuhoisia seurauksia olla samanaikaisesti sekä äiti että rakastaja, siis seksuaalinen sekä lisääntymistarkoituksessa että nautinnonhalusta.

Tällaisessa arvomaailmassa naisen kenties ainoa tapa nauttia on kyky rakastua omaan kärsimykseensä; hänen natintonsa kumpuaa ristiriidan paineesta. (Naisen - usein melko tiedostamatonta - pyrkimystä tuottaa itselleen nautintoa nimenomaan kieltäytymisen kautta on tutkittu psykoanalyysissä paljon, esimerkiksi lacanilaisessa psykoanalyysissä. Siinä tämä kieltäymys oletetaan lähtökohtaisena teesinä, jonka valossa naisen psyyken elämää ja sen ongelmia ryhdytään problematisoimaan.) Kärsimys itsessään ei ole naisen nautinnolle vielä riittävä hinta tai sovitus. Nauttiakseen naisen on myös suostuttava luopumaan jostakin tunne-elämälleen merkittävästä - esimerkiksi maineesta, lapsesta, tulevaisuudesta, perheestä - vastalahjaksi nautinnostaan. Naisen nautinnolla on siis kallis hinta.

Tällainen arvomaailma, jossa Madonnan ja Huoran yhteensovittaminen on mahdotonta, on tietysti hyvin konservatiivinen. Tämä halutaan kuitenkin esittää elokuvassa primitiivisenä arvomaailmana - ja siinä tapauksessa ikivanha konservatismi luonnollistetaan. (Toisaalta konservatismin primitiivistämistä voi tulkita myös niin, että konservatismi on primitiivistä sofistikoituneisuuteen - ei siis alkuperään tai viettielämään - viittavassa merkityksessä; primitiivisyys on brutaalia ja takapajuista, vahingollista käsitemaailmojen pelkistämistä ja niiden problemaattisuudesta viisveisaamista.

Kuitekin se äärimmäisyys, jolla primitiivisyys elokuvassa esitetään, antaa ymmärtää, että tässä primitiivisyydessä on kyse juurikin ihmisluonnosta, siitä, millainen ihminen pohjimmiltaan on. Tällainen konservatiivisuuden primitiivistäminen on toki johdonmukaista ja ymmärrettävää sikäli, että jo elokuvan nimi viittaa kristilliseen perinteeseen ja vanhaan mytologiseen maailmankuvaan. Ilman konservatiivisuutta sanalla 'antichrist' ei olisi mitään merkitystä tai voimaa.)

On mielenkiintoista pohtia, onko naisen luovuttamalla uhrilahjalla - sikäli että naisen tulkitaan uhranneen lapsensa seksuaalisen nautintonsa hyväksi, enemmän tai vähemmän tahallisesti, siis joko nautintonsa maksimoidakseen tai nautintoonsa lapsen sijaan keskittyäkseen - mitään tekemistä sen kanssa, että menetetty lapsi on miespuolinen. Jos on, kyse ei ole äiti-lapsi -suhteen ongelmista ensinkään. Ja siinä tapauksessa, että elokuvassa on kyse uhrilahjasta ja että miespuolisuudella on merkitystä, on kiinnostavaa pohtia, onko elokuvan tällaisella sisällöllä mitään tekemistä sen kanssa, että käsikirjoittaja ja ohjaaja itse on mies: viestiikö hän hahmoillaan omaa sukupuolista käsitemaailmaansa? Tunnetaanko elokuvassa antipatiaa naiseutta vai äitiyttä kohtaan? Miestä elokuvassa ei vihata; mieheen kohdistuvaan vihaan ei elokuvassa kutsuta samastumaan. Päinvastoin.

Seksuaalisuus on läpi koko elokuvan keskeisessä asemassa. Sen avulla kuvataan naisen ja miehen suhdetta paitsi toisiinsa, myös itseensä ja tunteisiinsa, ympäristöönkin. Mahdollisesti moneen muuhunkin asiaan, mutta varmasti ja selkeimmin ainakin näihin. (Mistään pornografiasta ei siis ole kyse. Ennemmin ihmisyyden ja ihmissuhteiden metafysiikasta.) Naisen ylivaltakin pitää osoittaa seksuaalisesti: hän murskaa miehensä kivekset ja laukaisee sitten erektioon jääneen peniksen niin että veri lentää, sekä ruuvaa tämän jalkaan raskaan painon.

(Tällaisessa viestinnässä esitys on käännetty korkeakulttuuriselle taiteelle tyypillisellä tavalla päälaelleen. Tavallisesti arkipäiväiset asiat ja tapahtumat kuvaavat laajempia ilmiöitä ja edustavat jotakin itseään suurempaa. Mutta tällä kertaa nuo suuret asiat, merkitysmaailman ilmiöt ja vertauskuvalliset syvyydet, on nostettu pintaan ja esitetään suoraan, kerrotaan tylyn inhorealistisesti, kirjaimellisesti. Ja tästä pitäisi sitten tulkita se arkisempi asiayhteys tai merkitys. Kun nainen esimerkiksi murskaa miehen kivekset, hän riistää miehen vallan, miehen miehisyyden. Ja paino jalassa kuvaa tietenkin vankeutta, riippaa, jonka kanssa on vaikeaa ja tuskallista elää ja liikkua. Nämä eivät ole imartelevia lausuntoja naisesta ja hänen vaikutuksestaan mieheen. Toki elokuvan väkivaltaa voi pitää pelkkänä väkivaltana, mutta kuinka esimerkiksi puhuvaa kettua silloin pitäisi tulkita? Sellaisen fantasian mukanaolo tekee brutaaleista teoista jotain muuta kuin sitä itseään, siis kertoo, etteivät elokuvan keskeistapahtumat, niiden merkitykset, ole välttämättä kirjaimellisesti tulkittavissa.)

Mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä syvemmälle unen maailmaan mennään, lähemmäs alitajuntaa ja sen näkyelämää. (Kenties tämä on elokuvassa jonkinlainen allegoria ihmisen mielestä tai ihmisyydestä. Ollaanhan elokuvassa sitäpaitsi keskellä ihmisen myyttistä synnyinseutua: Eedenissä.) Kun alussa vielä katsellaan pelkkiä rentoutusmielikuvia, lopulta katsellaan omituisia ilmestyksiä kuten tähtikarttoja niihin liittyvine eläinhahmoineen. Eikä niiden mukanaoloa enää erotella realiteeteista, unesta tai fantasiasta. Kaikki on yhtä ja samaa yksityisesti (subjektiivisesti) koettua havaintoelämää, ihmisen oman mielen liikehdintää, sen projektioita ympäristöön; koettu maailma rakentuu siitä mitä ja millaisena aistitaan. (Keskeisinä eläinhahmoina, btw, vilahtavat peura joka on paossa kesken synnytyksen, puhuva kettu sekä varis joka tapetaan, mutta joka palaa kuolleista. Elokuva on valtavan täynnä symboliikkaa ja symboleja. Enpä niihin nyt sen kummemmin paneudu.)

Pääjuonen rinnalla kulkee useita kiehtovia sivu- tai taustajuonia, tai paremminkin teemoja, esimerkiksi edellä mainitsemani naisvihaan ja naisten vainoamiseen liittyvät naismurhat.

Nainen on edellisenä kesänä ollut samaisella mökillä tekemässä tutkintonsa lopputyötä, aiheenaan naisiin kohdistuva vaino (gynocide). Jossain vaiheessa terapiaa pariskunta tajuaa, että se vaino ja naisviha, jota naisen piti tarkastella tutkiakseen sukupuoleensa kohdistunutta julmuutta, on kääntynyt hänelle todistukseksi oman sukupuolensa pahuudesta. Ensin mies moittii naista hänen omaksumastaan virheellisestä käsityksestä - ja siten myös itseinhosta ja itsetuhosta - mutta myöhemmin mies ei enää ole asiasta niin varma: kenties naisessa sittenkin on jotakin pahaa, kenties nainen sittenkin ansaitsee kärsimyksensä ja kuolemansa.

Miehelle nimittäin selviää lapsensa ruumiinavauspöytäkirjaa lukiessaan, että tämän jalkaluut olivat turmeltuneet. Mökillä hänelle selviää, että nainen on tästä vastuussa. (Nainen piti lapsellaan kenkiä väärissä jaloissa koko sen kesän, kun valmisteli lopputyötään naistenmurhista.) Kun muistetaan, mikä on jalkojen merkitys - kyky seistä, kyky edetä; mahdollisuus seistä omilla jaloillaan ja päästä elämässä itse eteen päin - on jalkojen turmeleminen yksi pahimmista teoista, joita äiti voi lapselleen tehdä. Kuvaavaa on, että nainen on tehnyt tämän julman tekonsa jopa itseltään salaa. "How strange", hän mutisee kesäisiä valokuvia katsellessaan ja huomatessaan - miehensä osoittamana - poikansa kengät väärissä jaloissa. (Mies ja nainen ovat mökillä ollessaan kuulevinaan myös paikantamatonta, etäistä lapsen itkua. Takaumien perusteella selviää, että itku on samaa, jota heidän poikansa itki sen kivun takia, jota kengät väärissä jaloissa aiheuttivat. Muisto siis vainoaa, totuus ääntelee heidän lähettyvillään.)

Elokuvan kertomus tuntuu viestivän, että kenties syyllisyys tai alakulo on se murtuma, jota nainen tarvitsee pysyäkseen turvassa todelliselta itseltään ja pitääkseen liian vaikeat ja rumat asiat riittävän etäällä. Ilman tätä... ei hyvä heilu.

Mutta palataanpa vielä miehen antamiin moitteisiin, ja ylipäätään hänen asemaansa naisen tunteiden ja kokemusten sanoittajana.

Tätä rationalisoijan, selittäjän, auktoriteettia korostaa paitsi miehen asema terapeuttina, myös se, että miehen tehtäväksi annetaan tulkita, mitä naisen koko sukupuolelle ylipäätään on historiassa tapahtunut. Tämä miehinen oikeus tuodaan esiin kohtauksissa, joissa käsitellään historiassa tapahtuneita naistenmurhia. Mies siis ottaa ohjat käsiinsä paitsi naisen juuri kokeman tragedian käsittelyssä, myös koko naissukupuolen kokeman traagisen historian tulkitsemisessa. Tällä tavalla määrittelyvalta, oikeus selittää ja tulkita tapahtunutta, jää edelleen miehelle - huolimatta siitä, että naisen parempaa kohtelua nyt puolustetaan, toisin kuin siis historiallisten vainojen aikana. (Nainen ei siis ole vapautunut miehen ikeen alta.)

(Tällainen on paradoksaalista sikäli, että naistenmurhat johtuivat alunperinkin juuri siitä, että miessukupuolen tapa ajatella ja miehen auktorisoitu asema johtivat oikeuteen vainota ja murhata naisia. Tämä on teema, jolla elokuvassa leikitellään, olipa se tietoista tai tahatonta. Lopputuloksesta, sekä tavasta, jolla naista ja hänen äitiyttään käsitellään, olen taipuvainen päättelemään, että elokuva kertoo katkeruudesta naisia ja äitiyttä kohtaan; huolimatta näennäisestä kehityksestä ja miehisestä huolenpidosta historia toistaa itseään.)

Seuraavaksi pieni ideologiakriittinen pysähdys, jossa tarkastelen hieman lähemmin elokuvassa tulkintani mukaan esiintyvää arvomaailmaa ja sen toimintaa:

Minusta tällainen on miessukupuolelta näppärä tapa ottaa naisten hallintaa koskevat oikeudet takaisin itselleen: esittää, että naissukupuolen kokemassa väärässä kohtelussa on ollut kyse ankarasta suvaitsemattomuudesta sekä vääristä tuomioista julmuuksineen. Näihin keskittyminen väistää itse asian: sen, että väärässä kohtelussa on ollut ensisijaisesti kyse naissukupuolelta riistetystä päätäntävallasta sekä naissukupuolen ominaisuuksien ja tapojen illegitoimisesta. Tällöin pyrkimyksen - siis miessukupuolen harjoittaman (näennäisen) pyrkimyksen - puolustaa naisten oikeuksia ei tarvitse ylettyä naisen omaehtoisen auktoriteetin sallimiseen ja suojeluun, kuten naisen oikeuteen määritellä itse tunteensa ja kokemuksensa, kertoa itse oman elämänsä ja sukupuolensa historia. Riittää, että miessukupuoli myöntää aikaisemman tuomitsevuutensa ja kohtuuttomuutensa - ja lausuu naissukupuolesta uuden väitteen.

Tällainen naissukupuolen puolustaminen ei edellytä vallan ja oikeuksien jakamista, tasa-arvoistamista - päinvastoin: ehdollistaessaan naisten oikeudenmukaisen kohtelun riippuvaiseksi miessukupuolen antamista tunnustuksista ja uusista lupauksista, miessukupuolen arvovaltaa ja sananvaltaa pönkitetään vähintään kuten ennenkin. Naisten osakseen saama kohtelu on tällöin edelleen kiinni siitä, mitä miehet sanovat ja kuinka he naisista ajattelevat. Miksi naisen pitäisi kysyä mieheltä sitä, mikä on oikein, mikä on totta, mitä on tapahtunut tai 'kuka minä olen'?

Mielestäni ainoa pätevä tapa oikeuttaa yksilönvapaus ja puolustaa sitä, on huolehtia ihmisen mahdollisuudesta määritellä ja valita itse; antaa ihmisen uskoa ja ajatella valintansa mukaan ja toimia tämän perusteella, siis käyttää omaa arvostelukykyään. (Toki sillä reunaehdolla, että muilla on sama mahdollisuus.)

Tätä on oikeudenmukaisuus. Ei tietynlaisen oikeustajun asettaminen normiksi.

Niin että pointtipa ei olekaan väitteessä ja sen sisällössä, vaan siinä, kuka väitteen saa lausua, kenen väite on arvovaltainen. Ideologiakaan ei viittaa ideologiseen merkityssisältöön, vaan tapaan, mekanismiin, jolla merkitykset tuotetaan ja konfirmoidaan. (Toki mekanismiakin voi pitää merkityksenä, mutta ei mennä nyt sellaisille semanttisille kierroksille.) Esimerkiksi historian naisvainot eivät sinällään viittaa naissukupuolta alistavaan ideologiaan: jos naissukupuoli olisi itse vastuussa omaan sukupuoleensa kohdistuneesta vainosta ja julmuudesta, perusteilla, joita miessukupuoli ei ole laatinut tai joita se ei muilta vaadi ja joita ei kenties edes kannata, naistenmurhissa ei olisi lainkaan kysymys naissukupuolen arvovallan ja itsemääräämisoikeuden riistosta eikä sukupuolten välisestä tasa-arvoasiasta - eikä siis naissukupuolen alistamisesta. (Alistaminen voi tapahtua vain suhteessa ylempiarvoiseksi ymmärrettyyn, tämän toimesta ja eduksi. Alistaminen voi tapahtua aivan siitä huolimatta, että se tapahtuisi alistetun itsensä sisäistämän ja hyväksymän arvomaailman toteuttamisena - Panopticon á la Foucault -, ja näyttäisi siis alistUmiselta. Alistuminen on omaehtoista ja toteutuu tilanteessa, jossa on mahdollisuus valita tasavertaisena myös toisin.)

Naisvainoissa eivät tasa-arvon kannalta siis ole ongelmallisia itse julmuudet, vaan puuttuminen itsemääräämisoikeuteen. Luonnollisesti myös julmuudet ovat ongelma, mutta luonteeltaan aivan toisenlainen. (Tällaisen problematiikan takia esimerkiksi kysymykset itsemurhaamisesta tai eutanasiasta ovat hankalia sikäli, että saman lakijärjestelmän tarkoitus olisi myös suojella ihmisen itsemääräämisoikeutta; kumpi on meille tärkeämpää ja arvokkaampaa: elämän vaaliminen per se, vai omaehtoisten valintojen kunnioittaminen eli yksilönvapauden oikeuttaminen ja suojelu. Onko vapaus meille hintansa arvoista? Aina tulee olemaan niitä, jotka eivät käytä vapauksiaan oikein. Vapaus on kallista. Mutta kaikki hyvä on.) Tässä mielessä on hieman ongelmallista esimerkiksi naistenmurhien käsittelyssä keskittyä naisten kokemiin julmiin kohteluihin silloin, kun on tarkoitus puhua sukupuolten välisestä tasa-arvosta: kuka tahansa mies voi myöntää, että naisia on kohdeltu kaltoin, mutta parantaako tämä tunnustus naisten itsemääräämisoikeutta? Toisin sanoen: sitä, ovatko naiset vähemmän miehen ikeen alla kuin ennen, ei voi päätellä siitä, myöntävätkö miehet kohdelleensa naisia kaltoin ja kohtelevatko he naisia nykyään paremmin. Se häkki kun voi sanonnan mukaan olla myös kultainen.

Toki asioiden problematisoiminen sukupuolisidonnaisina ilmiöinä on melko kökköä, yksilöiden väliset erot kun ovat yleensä merkittävämmät kuin sukupuolten väliset. Periaatteellisen ja teoreettisen tason pyörittelyähän tällainen spekuloiminen aina on, ja tulipa vain von Trierin elokuvasta koko sukupuoliasetelma - tai siis sukupuolten vastakkainasetelma - mieleeni, se kun on hänen elokuvassaan sangen vahvasti kuviossa mukana, jopa sen rakenteena.

Ja - sikäli että suhtaudun sukupuoliasetelmiin kriittisesti - mitä esimerkiksi sipaisemiini vainoihin tulee, kyllä niidenkin tulkintaa NAISvainoina voidaan pitää nimenomaan tulkintana. Yleensähän esimerkiksi noitavainot on tulkittu naisvihaksi vain syystä, että suurin osa noituuden väitetyistä harjoittajista ja noituudesta tuomituista sattui olemaan naisia. On totta, että käsitys naisesta oli naista monin tavoin alistava, mutta samoin olivat käsitykset tavallisesta ihmisestä ylipäänsä, lapset ja sairaat hyvänä esimerkkinä. Ihminen kuin ihminen oli monin tavoin alistettu ja yhteisöllisten pakkojen alla, kuninkaita myöten. Esimerkiksi noitavainoja voidaan siis yhtä hyvin pitää eräänä osoituksena kumpaankin sukupuoleen kohdistuneesta kerettiläisyysvainosta - kovinkaan moni naispappi ei tainnut seistä oikeuden edessä tuomittavana, eikä kirkonmiesten osakseen saamista vainoista silti puhuta MIESvainoina (vain siksikö, että tuomitseva oikeuselin koostui miehistä?) -, tai aikalaistapana ilmaista naapurien välistä eripuraa taikka seksuaalimoraalista loukkaantumista.

Siinä missä ennen nostatettiin uskonnollismielinen vaino syyllisenä pidetyn niskaan, nykyisin jahtiin lähetetään kriminalisoivien tai patologisoivien tulkintojen katiskat. Yhteistä entiselle ja nykyiselle tuomitsevuudelle ja rankaisemiselle on tarkoitus hallita yleistä mielipidettä, siis kontrolloida sosiaalista verkostoa ja jättää syytetty ilman sen turvaa. (Toisin sanoen luokitella tavalla tai toisella ulkopuoliseksi, hylkiöksi.) Ja tuomio on varmaa ideologiassa, jossa lähes kaikki inhimillinen - siis kyseisestä ideologiasta käsin asetetusta normista poikkeava inhimillisyys, ihmisyys - on tavalla tai toisella tuomittua. Vallitseva ideologia ei siis voi kuin jyrätä; 'alistu tai poistu'. Luonnollisesti rangaistuksista tai tuomioista vapauttavat ainoastaan ideologian säätämät ja sitä itseään suojelevat rituaalit sekä sen asettamaan järjestykseen mukautuminen, kuten annettuihin subjektipositioihin, asemiin, mukautuminen - mikäli ideologian kyseenalaistaminen, muuttaminen tai kieltäminen ei ole vaihtoehto. (Esimerkiksi työllistetyn asema turvaa kapitalistisessa yhteiskuntajärjestelmässä monilta työttömän asemaa raskauttavilta 'tuomioilta' ja rangaistuksilta. Siksi moni haluaa mieluummin olla työllistetty ja tuntee ahdistusta joutuessaan työttömäksi - mikä sinällään on paradoksaalista: kukapa ei pitäisi vapaasta aikataulusta, pitkään nukkumisesta ja rakastaisi tehdä sitä, mikä itsestä tuntuu tärkeimmältä.) Ennen muinoin rangaistuksilta ja tuomioilta suojelivat tietysti uskonnolliset sakramentit ja säätyläisyys, sekä kaikinpuolinen alistuminen jumaliseen järjestykseen. (Arvatkaapa, mitä ne rangaistuksilta suojelevat rituaalit nykyisin ovat, siis nykyisessä, edellä mainitussa yhteiskuntajärjestelmässä?)

Minähän aloin ihan paatostaa... Palataanpa itse elokuvaan. Ja jos siis ajatellaan elokuvan sukupuoliasetelmaa sukupuolten välisenä sotana.

Niinpä elokuvassakin - siis edellä kuvatun sukupuolten vastakkainasettelun perusteella - miehen halu puolustaa naista ja tämän oikeuksia on näennäistä, ja jatkuu vain siihen asti, kuin miehellä ei ole mitäään painavaa syytä närkästyä. Siis siihen asti, kuin naisen oikeudet eivät asetu miehen oikeuksia vastaan eivätkä riistä niitä - huolimatta siitä, että miehen oikeudet ovat ylettyneet syvälle naisen yksityisalueelle ja tämän omaan maailmaan. (Siitä, minkä mies on tottunut ottamaan omana hallinta-alueenaan, hän ei halua luopua.)

Mies on siis elokuvassa korostuneen maskuliinisessa, nainen korostuneen feminiinisessä roolissa. Tämä on elokuvassa sangen kiinnostavaa. Mitä enemmän tätä miettii, sitä selkeämmin se näkyy kaikessa, mitä mies ja nainen elokuvassa tekevät ja kuinka toisiinsa suhtautuvat.

Mutta enemmän kuin juonesta tai hahmoista tai yhdestäkään teemasta, pidin tunnelmasta ja tavasta näytellä. Tällä tavalla minä kaikkia elokuvia katselen, tällä tavoin suuntautuneella mielenkiinnolla; tunnelma ja näyttelytapa ovat tärkeimmät, se, mikä jää konkreettisimman elokuvatekstin ulkopuolelle, ikään kuin elokuvan auraksi tai fiilikseksi. Jos niissä mättää, elokuva ei kolahda. Ja jos kolahtaa, juonella tai teeseillä ei ole suurta merkitystä.

Tästä elokuvasta voi nautta ilman analyyttisyyttä, siis ilman sen kummempaa rationalisointia. Antichrist puhuu tunteiden kieltä, alitajunnan ymmärtämää kuvakieltä - menipä kerronnan sanoma tietoisen ajattelun ohi tai ei.

Miehet kirjoissani2: MP4 - Shadowland

Takaisin kuulusteluhuoneeseen.

”Kertoja oli kaikkiaan viisi”, Starett vastaa. ”[M]utta sieppauksia vain kolme.” On ollut tyttö Columbian pohjoispuolelta, yksi Atlantan pohjoispuolelta toinen eteläpuolelta, yksi Charlestonista, ja lopulta viimeisin, tyttö Georgiasta. Poliisien hengityksen kerrotaan salpautuvan tunnustuksesta, jo siksi, että se tekee suuren osan parhaillaan meneillään olevasta selvitystyöstä turhaksi. Starrett jatkaa tunnustustaan, kertoo käyneensä Lexingtonin piirikunnan alueella, koska se on toisessa osavaltiossa ja tarpeeksi kaukana hänen kotoaan, silti hyvien yhteyksien päässä. Hän jatkaa toimintansa selostamista, kertoo joskus ennen yhteydenottoaan (uhriin) tarkistavansa paikat, joskus taas menevänsä suoraan asiaan. Kaikki tämä on vienyt tietysti paljon aikaa, mutta mahdolliset poissaolonsa työstä hänon selittänyt sairastumisella. Vaimo puolestaan on tapausten aikana ollut lähetettynä kauaksi sukuloimaan, joten hänelle ei ole tarvinnut selittää mitään. Tunnustuksessa Starrett myös kertoo kuvanneensa muitakin uhrejaan videolle, mutta hävittäneensä nauhat. (87-89)

Poliiseilla on jo hallussaan ainoa jäljellä oleva videotallenne. Tuota kidnappauksesta jälkeen jäänyttä todistusaineistoa tutkiva viranomainen on kuulemma iloinen siitä, ettei vastaavaa aineistoa ole yhtään enempää - jotta hänen ei tarvitsisi katsella sellaista. (Tämä on mielestäni hieman mustavalkoinen asenne viranomaiselta kyseisessä asiayhteydessä, ja kertoo selkeää kieltään henkilökohtaisista tarpeista tehdä moraalisia erontekoja suhteessa rikolliseen. Kysyä voi, kuinka pätevää rikostutkintaa sellaisesta seuraa. Toisaalta: kenties rikostutkinnan tarkoitus ei pohjimmiltaan edes ole 'ymmärtää asioita', vaan rankaista väärintekijöitä, niitä, jotka poikkeava normista liikaa, ja todistaa se.)

Nauhalla, jonka viranomainen on laittanut pyörimään, näkyy lähikuva suusta ja peniksestä. Suihinotto on kuulemma loputtoman pitkä. "[S]e jatkui ja jatkui ja jatkui." Nauha pyörittää samaa tapahtumaa viisikymmentä minuuttia, eikä missään näy edes asetta.

Mutta sitten kuva vaihtuu, ja viranomainen näkee ruudulla miehen ja naisen. He ovat Sarrett ja häneltä sittemmin paennut tyttö, ja he istuvat sohvalla hämärästi valaistussa olohuoneessa. Taustalla soi heavymetal. Tyttö näyttää "täysin traumatisoituneelta, pelokkaalta, vihaiselta, masentuneelta ja synkältä." Hän pitää päänsä painettuna ja katseensa lattiassa, vavahtaa aina, kun Starrett vain liikahtaakin. Starrett itse käyttäytyy kuin olisi vain huonoilla treffeillä, vaikuttaa hieman vaivaantuneelta mutta muuten huolettomalta. "Millaista pizzaa sinä haluat?" Mikään hänen käytöksessään ei kuulemma vihjaa, että hän olisi juuri kaapannut ja raiskannut tytön. Viranomainen "ei olisi voinut toivoa selvempää merkkiä siitä, että tuossa miehessä ei ollut kaikki kohdallaan." (314-315)

Starrett kertoo tapauksesta hyvinkin seikkaperäisesti, etenkin vielä myöhemmin siihen muisteluissaan palatessaan. Kuinka juttu siis alkoi ja eteni?

Starrett kertoo nähneensä ilmoituksen myynnissä olevasta vesisängystä ja arvelleensa, että sellaisen omistajan täytyi olla nuori. Hän oli soittanut ilmoituksessa mainittuun numeroon. Sieltä oli vastannut tytön ääni, ja tyttö oli antanut hänelle ajo-ohjeet. Sama tyttö otti Starrettin ovella vastaan ja päästi hänet sisään. Mies oli pyytänyt saada käyttää kylpyhuonetta, mutta sieltä tullessaan vetänyt aseen esiin. Hän oli kertonyt tytölle, että kaappaisi tämän lunnaita vastaan. (Se oli sepitettä.) Starrett oli taluttanut tytön autolle, käskenyt tämän mennä takaistuimelle ja vetää huovan päälleen. Starrett ei ollut halunnut tytön näkevän, minne he olivat menossa. Mies oli vienyt tytön kotiinsa. Siellä hän oli kahlinnut tämän nilkoista ja sulkenyt komeroon. Hän oli siivonnut asunnosta pois näkyviltä kaiken, minkä avulla tyttö voisi jäljittää hänet. Lopulta hän oli päästänyt tytön komerosta, kertonut, ettei halunnut satuttaa, kysynyt, halusiko tämä syötävää tai juotavaa. Ei ollut halunnut. Starrett oli sanonut haluavansa seksiä. Tyttö oli sanonut mieluummin kuolevansa. Yön he olivat nukkuneet samassa sängyssä. (167)

Seuraavana päivänä Starrett oli pyytänyt tyttöä pelaamaan kanssaan korttia. Siihen tyttö oli suostunut, kuulemma hymyillytkin muutaman kerran. Silloin Starrett oli kysynyt, ottaisiko tyttö juotavaa, tarjonnut winecooleria. Mutta tytöllä ei ollut kuulemma ollut jano. Starrett oli sanonut uudelleen haluavansa seksiä. Tällä kertaa hän oli laittanut videokameran päälle ja pakottanut tytön oraaliseksiin. Sen jälkeen he olivat taas pelanneet taas korttia. Mutta tyttö oli ollut hyvin järkyttynyt. Starrett oli yrittänyt lohduttaa tätä. Tyttö oli kertonut olevansa neitsyt. Starrett ei ollut pitänyt tyttöä enää kahleissa, ei muuten kuin nukkuessaan tai kaupassa käydessään. Sitten tyttö oli alkanut valittaa vatsaansa, ja Starrett oli sekoittanut hänelle lääkettä, tarjonnut hedelmiä. Starrett kertoo tytön seuraavien päivien aikana suostuneen seksiin pariin kertaan. Mutta tyttö ei ollut syönyt, ja Starrett kertoo huolestuneensa. Hän oli tehnyt tytölle kanapataa, mutta tämä oli oksentanut sen. Sitten hän oli ehdottanut tytölle kuumaa kylpyä tai suihkua, sanonut sen helpottavan oloa. Tyttö oli totellut. Tytön tultua suihkusta Starrett oli sanonut hänelle, että tämä tarvitsisi jotain elimistöönsä, että hänen pitäisi juoda. Jäätelö kuulemma kelpaisi. Starrett oli lähtenyt ostamaan sitä. Sen syötyään tyttö oli yhä ollut surullinen, ja Starrett kertoo, että hänen sydäntään oli särkenyt. Hän olisi halunnut nähdä tytön hymyilevän, oli luvannut 300 dollaria siitä hyvästä. Tyttö oli hymyillyt ja Starrett antanut rahat. Sitten he olivat taas pelanneet, ja yhtä peliä tyttö oli alkanut pitää kivana. Starrett kertoo alkaneensa pitää tytöstä. Hän oli antanut tämän katsoa saippuaoopperoita. Lopulta tyttö oli alkanut kysellä, milloin pääsisi kotiin. Starrett kertoo, että oli päättänyt viedä hänet seuraavana lauantaina takaisin. Mutta sitten Starrett oli muuttanut mielensä, päättänyt pitää tyttöä luonaan vielä jonkin aikaa. Sinä iltana hän oli opettanut tytölle pokeria ja antanut tämän voittaa, jotta tämä tuntisi olonsa paremmaksi. 500 dollaria voitettuaan tytön kasvot olivat kuulemma hiukan kirkastuneetkin. ”Mitä sinä aiot tehdä rahoilla”, Starrett oli kysellyt, eikä oikeastaan ollut enää tiennyt, mitä tytön kanssa tekisi. Hän olisi halunnut päästää tämän jo menemään, mutta alkoi pelätä, että hänelle itselleen kävisi silloin pahasti. Siksi hän joi, asettui matolle makaamaan ja tuijotteli kattoa miettien, mitä tekisi. Kun hän oli herännyt, tyttö oli ollut poissa. (167-170)

Ensin Starrett oli etsinyt tyttöä autonsa kanssa lähistöltä, mutta tiennyt, että poliisit saapuisivat pian. Hän oli harkinnut itsemurhaa, mutta päättänyt ajella vielä vähän, käydä järvellä, jossa hän aina kävi, kun halusi ajatella yksin. Hän harkitsi myös poliisille antautumista. Hän ei mennyt järvelle eikä poliisin luo. Hän halusi nähdä vielä vaimonsa ja lapsensa, ja lähti ajamaan heidän luokseen. (170, 313)

Niin, Starrett kertoo pitäneensä tuosta tummahiuksisesta tytöstä. Mutta tyttö ei ollut Jeannie McCrea. (169)

”Missä Jeannie McCrea on”, Starrettilta kysytään. ”Hän on poissa”, mies vastaa. ”Missä poissa?” kysytään uudelleen. ”En halua puhua siitä”, Starrett sanoo. Kuvaillaan, että kyyneleet ovat nousta hänen silmiinsä ja lähestyvä itku vääntää kasvoja, ennen kuin hän jatkaa: ”En missään nimessä halunnut satuttaa häntä. Hullultahan se kuulostaa, mutta minä rakastuin häneen. Minusta tuntuu, että hänkin rakastui minuun. Mutta enää en ole varma, mitä rakkaus oikein tarkoittaa”(90).

Huolimatta syyllisyyden ja velvollisuuden tunnoistaan, todisteista ja todistuksesta, kaikesta, Starrett kieltäytyy tekemästä sopimusta, jossa myöntäisi syyllisyytensä, ja jonka avulla hän voisi välttää kuolemantuomion. Starrett väittää, ettei ole itse tehnyt rikoksia. Sen sijaan ”Hän” on ne tehnyt. (296)

Kuka tai mikä ihmeen "Hän"? Ja miksi "Hän" on Starrettin mielestä hänen itsensä sijasta syyllinen?

Starrett kertoo, että varhaisimmista muistikuvistaan asti hän tuntee olleensa erilainen lapsi, kielteisellä tavalla erilainen. Hän kutsuu tätä erilaisuutta pahuudeksi. Hän kertoo sen tuntuneen siltä, kuin hänen olisi täytynyt pidätellä sisällään jotakin, ja että tuo jokin oli kuin seinän takana. ”[Sen] läpi ei kukaan, en edes minä itse päässyt.” (299)

Pysähdytäänpä hetkeksi. Siis: edes hän itse? Tällainen muotoilu antaa ymmärtää, että Starrett on hyvin pienestä asti kokenut vastuun olevan ensisijaisesti itsellään; että jos ei kukaan muu hänen sisäistä seinämäänsä huomaisikaan eikä sen taakse pääse, hänen itsensä jos kenen olisi pitänyt päästä. Tämä antaa myös ymmärtää, että Starrett on hyvin pienestä asti kokenut, että juuri hän itse on ja voi olla itsensä paras tuntija. No, niinhän se on, tai pitäisi olla – aikuisella. Mutta mikä saa pienen lapsen kokemaan niin? Mikä saa hänet kuvittelemaan jo tuon ikäisenä, että hän on ainoa, joka voi tietää itseään koskevat salaisuutensa parhaiten? (Vai onko tämä pelkkää myöhempää muistelua, asian käsitteellistämistä sellaiseksi, kuin hän sen nyt, vuosikausia myöhemmin, ymmärtää?) Mikä saa lapsen ryhtymään oman itsensä asiantuntijaksi ja kasvattajaksi, vastuulliseksi auktoriteetiksi, vähän kuin vanhempiensa puolesta, kuten edellisessä kirjoituksessani pohdin?

Entä sitten se seinän taakse kätketty tuntu pahasta? Uskon, että kilteinkin lapsi käy läpi ne hetket, jolloin hän kokee tehneensä jotakin väärää ja kiellettyä ja saa kuulla olevansa vähintään tuhma. Ja jos lapsi on hyvin tunnontarkka ja herkkä, palautteesta saatu kokemus kääntynee helposti tunnoksi omasta pahuudesta, vääränlaisuudesta, virheellisyydestä. Koska lapsen suurin tarve, jopa eloonjäämisviettiin liittyvä tarve, on - Alice Milleriä mukaillen - tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi, hän tekee lähes mitä tahansa miellyttääkseen, ollakseen toivotunlainen – vaikka hänelle on tuskallisen selvää, kuinka vaikeaa se on. Vieläkin vaikeammalta kuitenkin tuntuu pelko hylätyksi jäämisestä, turvattomasta yksinolemisesta, vaikka se olisi "vain" emotionaalista, henkistä hylkimistä. Yrityksistä ja paremmasta tiedosta huolimatta uhma ja kiukku luonnollisesti vievät usein voiton. Tällöin lapsi, joka muistaa, mitä häneltä odotetaan, ajatuu psyykkiseen ristiriitaan ja potee ahdistusta siitä tiedosta, että hänen pitäisi olla toisenlainen vaikka ei pysty, ei ainakaan aidosti ja oikeasti. Hänen kykenemättömyytensä siihen on hänelle todiste omasta pahuudestaan, virheellisyydestään, poikkeavuudestaan. Harvoin kukaan on vierellä lohduttamassa ja vakuuttamassa, että sellaisia lapset ovat, se on ihan ok. Päinvastoin, usein kasvattajat - huomatessaan kuinka tehokas menetelmä tällainen henkinen väkivalta on - tekevät parhaansa osoittaakseen, millaisia oikeanlaiset ja kunnolliset lapset ovat, millaisia oikeastaan kaikki muut ihmiset ovat; että tuhmuus tai pahuus on jotakin poikkeavaa, sellaista, mitä ei pitäisi eikä saisi olla. Tämä uutinen, tämä kokemus, lienee hämmentävää. Vähintään se kertoo lapselle sen, mitä hänessä ei hyväksytä, millaisena hän ei kelpaa. Ja jos lapsi ei tahallaan halua tuottaa muille eikä itselleen kärsimystä olemalla ”tuhma”, "vääränlainen", ja jos hänen itsekurinsa sen mahdollistaa, hän tukahduttaa ja sublimoi. Tästä alkaa myös näytteleminen, valitettavan usein läpi elämän kestävä, pahimmillaan sellainen, johon itsekin sokeasti uskoo.

(Tytöt – epäsuoran aggression tuntijat – lienevät tässä poikia taitavampia ja nokkelampia. Miessukupuolen harjoittama aggressiivisuus on usein huomattavasti näkyvämpää ja suorempaa - ja siksi maskuliiniseksi, aktiiviseksi, aggressiivisuudeksi kutstuttua - kuin naissukupuolen harjoittama hienovaraisempi aggresiivisuus - jota siksi kustutaan feminiiniseksi, passiiviseksi, aggressiivisuuden osoittamiseksi. (Tästä syystä empiirisiä, siis perinteisen tieteen arvostamin tutkimusmenetelmin tarkasteltavissa olevia, todisteita miesten aggressiivisuudesta on enemmän, kuin todisteita naisten aggressiivisuudesta, ja siksi miehiä on usein - ja virheellisesti - pidetty naisia aggressiivisempina. Mutta ei se sitä ole. Ei ollenkaan.) Mutta yleisesti ottaen lapsi kuin lapsi, jo leikki-ikään tai viimeistään kouluikään päästyään, hallitsee hyvinkin taitavasti "pahuutensa" sublimoinnin aikuisen selän takana: suurin osa lapsista kyllä tietää hyvin, mikä on kiellettyä, ja kuinka menetellä, jos sitä syystä tai toisesta tekee. Joskus lapsi toki jää kiinni ja saa rangaistuksensa, mutta sen sijaan että se tekisi hänestä hyvän ihmisen, se vain vahvistanee hänessä entisestään rajaa hyväksytyn puolen ja kielletyn puolen välillä – aivan siitä huolimatta, pystyykö hän pysyttelemään kielletystä erossa tai käsittelemään sitä rakentavalla tavalla, lapsi kun vasta on. Toisin sanoen, ellei lapsi onnistu olemaan odotetulla tavalla kiltti, hän - joutuessaan kaikesta huolimatta olemaan se tunne-elämältään kypsymätön ihminen joka hän on - joutuu kokemaan itsensä ja tekonsa vääryydeksi tai pahuudeksi aina ylittäessään itsessään tuon rajan hyväksytyn puolensa ja kielletyn puolensa välillä.)

Joten en usko, että Starrett olisi ollut mitenkään erityisen tai poikkeavan ”paha” lapsi, tai että sellaista pahuutta hänessä edes majailisi. No, eihän sitä voi varmuudella tietää, etenkään, kun tuo ”paha” jää tarkemman tarkastelun ulkopuolelle. Mutta käytettävissä olevan tiedon pohjalta olen taipuvainen näin päättelemään. Älykkäänä ja riittävän voimakastahtoisena – kurinalaisena - lapsena Starrett osaa tukahduttaa ja sublimoida, aikuisten miellyttäminen kun on hänelle tärkeää, etenkin äidin miellyttäminen.

Niinpä Pikku Starrett kehittääkin itselleen pakkoneruooseja ja piirtelee pelottavia kuvia.

Pakkoneurooseja pikku Starrettilla on etenkin järjestyksen ja siisteyden suhteen. Myöhemmin hän lapsuutta muistellessaan kertoo kuulleensa, että jos ihmisellä on sisällään kaikki sekaisin, on sitäkin tärkeämpää, että ulkoiset asiat ovat järjestyksessä ja hallinnassa. Väite on Starrettista looginen. Hän siis antaa ymmärtää, että hänestä on pienestä asti tuntunut, että hänen sisimpänsä olisi sekaisin, siis jollakin tapaa kaaoksessa, hallitsematon. Tämä antaa ymmärtää, että Starrettissa on kiemurrellut jo nuorena ahdistavia ja hänen käsittelykykynsä ulkopuolelle jääviä ristiriitoja - siis 'kaaos' - joille hän ei ole osannut tehdä muuta kuin tukahduttaa ja sublimoida niitä. (100)

(Kenties syystä, että on ymmärtänyt sellaisen miellyttävän äitiään - onhan tämä äitien tapaan muutenkin osoittanut ärtymystään jo hänen vähäisemmästäkin rasittavuudestaan, etenkin sellaisesta, jonka äiti on kokenut hämmentävänä. Pikku Starrett on varmaankin järkeillyt, että asiat, jotka ovat hänelle itselleenkin hämmentäviä, ovat niitä vuoren varmasti hänen äidilleenkin - eihän äiti ole ymmärtänyt edes kaikkea sitä, minkä Starrett sentään itse on ymmärtänyt, 107. Ja koska hämmentävät asiat näyttävät ärsyttävän äitiä oikein erityisesti, on hänen äitiään miellyttäkseen pidettävä nuo erittäin ärsyttävät, siis hämmentävät, asiat piilossa. Lopulta myös itseltään.)

Starrett kertoo, että hänellä on aina ollut taipumusta pakkoneurooseihin. Nuoresta asti hän on kuulemma laskenut kaikkea kuten ikkunaruutuja tai lattialaattoja, tai vaipunut melkein transsiin ”hyppiessään silmillään” maahan lankeavien varjojen yli samalla, kun on katsellut autonikkunasta ohilipuvia maisemia. (100)

(Hmm… Siis varjojen yli. Kuvaavaa. Tämän voi tulkita implikoivan halua vältellä omia varjokohtiaan. Ja jos pakkoneuroottinen käytös ei liity mihinkään tiettyyn ahdistavaan tilanteeseen tai erityiseen tapahtumaan, tämä tarkoittaa, että ahdistus elää hänessä tiettyjä tilanteita ja tapahtumia itsenäisempää elämää, siis liittyy ennemmin vallitseviin olosuhteisiin tai tapaan, jolla hän elämäänsä kokee.)

Myöhemmin, aikuisena, Starrett yhä hyppii silmillään autoa ajaessaan, tällä kertaa tien pinnassa olevien halkeamien ohi. (Tätä tekee mieli tulkita niin, että varojen välttely, siis se, mitä hän ennen itsessään väisteli, on kehittynyt halkeamaksi hänessä: jokin hänessä on ennemmin erkaantunut kuin yhdistynyt.) Tässä vaiheessa hän tietää jo hyvin, että hänellä on pakkoneuroosi, ja se ärsyttää häntä. Mutta hän ei voi asialle mitään. Vuosien mittaan tapa kuulemma vahvistuu. (100-101)

Lisäksi pikku Starrett piirtelee kuvia hirviöistä, joiden kasvot pysyivät kuulemma vuosikausia hänen pakkomielteenään. Myöhemmin Starrett tuumii, josko hänen alitajuntansa jo noissa kasvoissa ilmaisi ”Hänen” olemassaolonsa. (Toisaalta hän on nuoresta asti pitänyt paljon kauhuelokuvista, 122-123.) Hieman myöhemmin lapsena, hirviönpäiden piirtelyn jälkeen, hän alkaa piirrellä maanalaisia tehtaita, joissa tytöistä tehdään koiranruokaa. ”Se oli niin täysin vierasta luonteelleni, vierasta unelmilleni ja poikkesi muusta lapsuudestani, että sen täytyy olla todiste HÄNEN olemassaolostaan.” (308.)

Starrett on kertonut tästä samasta asiasta myös toisella kertaa kirjoittamissaan muistiinpanoissa. Muisto siitä, millaisia kuvia hän aikoinaan piirteli, vaivaa häntä vielä muisteluhetkenäkin niin paljon, että hän epäröi viitsisikö kertoa niistä lainkaan, vieläkään. Mutta hän kertoo, hieman toisin kuin edellä: parin kuukauden aikana hän, tuolloin 7-8-vuotiaana, piirtelee kuvia tehtaasta ja laitteista, joissa tyttöjä vangittiin, tapettiin, paloteltiin, paketoitiin ja myytin lihatiskillä. ”En osaa selittää sitä. En tiedä, mistä sain päähäni ajatuksen, joka oli sekä silloin, että myös nykyisin niin täysin vieras luonteelleni ja mielikuvitusmaailmalleni. En mitenkään tunnistanut siitä itseäni, se palapelin pala ei sopinut mihinkään. Ajatus on melkein sanoinkuvaamattoman sadistinen. Varsinkin jos seitsemänvuotias poika piirtää sellaista.” Starrett pitää merkittävänä sitä, että aihe koski nimenomaan tyttöjä. (112)

Minusta on merkittävää myös se, että tehdas on ikään kuin pimeä tai paha vastine siitä tehtaasta, jota hän oli ensin piirrellyt pääsiäspupujen ja makeisten kera. (Sen piirroksen hän oli näyttänyt äidilleen, ja äiti vielä pojan aikuisiässäkin muistelee sen piirroksen kautta poikansa etevyyttä, luovuutta, lahjakkuutta, taitavuutta ja älykkyyttä jo lapsuusiässä. Entä, jos tuossa piirroksessa kuvatun tehtaan synkkä vastine on sublimoitua aggressiivisuutta äidin ihailua ja sen asettamia ideaaleja kohtaan?) Koska tyttöjä usein verrataan myös pupuihin ja makeisiin, ehkä molemmat maanalaiset tehtaat ilmentävät hyväksi/oikeaksi koettua ja pahaksi/vääräksi koettua suhtautumista tyttöihin tai naiselliseen. Se, että kyse on maanalaisesta tehtaasta viitannee melko selkeästi pinnanalaiseen, kätkettyyn. (Mutta miksi myös 'hyvä tehdas' sijaitsi maan alla? Kuvaako tämä 'hyvän' puolen tukahtumista 'pahan' puolen pakkoneuroottisen tukahduttamisen myötä? Selvää ainakin on, että Starrettin 'paha puoli' alkaa lopulta tukahduttaa hänen 'hyvää puoltaan', eikä hän kykene olemaan aidosti ja vapautuneesti 'hyvä', jo 'pahaa puoltaan' kohtaan tuntemansa syyllisyyden takia.)

Starrett arvelee, että psykologit varmaankin pitäisivät hänen synkässä piirroksessaan kuvattua fantasiaansa klassisena merkkinä sadistisista taipumuksista, mutta huomauttaa, että muut vastaavat sadistin merkit puuttuvat häneltä kokonaan, kuten eläinrääkkäys. (Starrett kertoo rakastavansa eläimiä.) Piirroksiin liittyvä problematiikka vaivaa siis aikuista Starrettia yhä. ”Mitä se voi tarkoittaa? Onko mahdollista, että Luoja sallisi lapsen sielun sillä tavalla kieroutua tai tulla riivatuksi? Tai ehkä minä synnyin sellaisena? Olinko minä alusta alkaen tuhoon tuomottu?” (112-113.) Tästä voi päätellä, että Starrettissa on vahvana tunne siitä, ettei asia ole hänen käsissään, että se on häntä suurempi, ja myös, ettei hän koskaan ollut paha tieten tahtoen ja harkitusti, ei omalta perusluonteeltaan.

Starrett muistelee lukeneensa pienenä tieteistarinan, joka oli saanut hänen olonsa tuntumaan vieraalta. Tieteistarinassa matkustajat, jotka hän oli olettanut ihmisiksi, paljastuivatkin avaruusolennoiksi, ja tämä tieto oli hätkähdyttänyt nuorta Starettia. Se oli provosoinut hänessä outouden tunteen, tunteen siitä, kuin hän itsekin olisi avaruusolento, kenties aivan vieraassa ruumissa. Silloin, Starrett kuvailee, hän ruumiinsa ällötti häntä. (128)

Tämä antaa ymmärtää, että Starrett on herkkä, hyvin samastumiskykyinen poika, suggestioille altis. (Alttius suggestioille ei ollenkaan välttämättä tarkoita helppoa johdateltavuutta tai tahdonvoiman puutetta, vaan yksinkertaisesti sitä, että yllykkeet vaikuttavat henkilöön voimakkaasti, jopa helposti.) Kenties tarina humanoideista tarjoaa hänelle jokseenkin uskottavan – ja ainoan – selityksen kokemalleen outouden ja vierauden tunteelle, joka hänessä kiertää. Mielestäni tämä kertoo selkeästi siitä, ettei Starret koe tulevansa omana itsenään nähdyksi ja tunnistetuksi. Jokin vuorovaikutustilanteissa jättää hänen olonsa vieraaksi. Se ahdistaa häntä. Tuntematon ahdistaa, sillä se ei lopeta olemassaoloaan pelkästään seinänsä taakse työnnettynä.

Samoihin aikoihin tämän kokemuksen - syvän ja kehonsa tuntuihin asti välittyvän vierauden tunteen – kanssa hän monien lasten tapaan löytää pornografisia lehtiä. Niiden bondage-aihe ehkä jollain tavalla ruokkii hänen mielikuvitustaan, vaikkei hän bondagesta osaakaan (vielä) inspiroitua. Hän muistelee, että vaikka alastomuus häntä kiihottikin, ketjut ja köydet eivät. ”Minä en tajunnut niitä ollenkaan.” Starrett kuvailee, että ”Hän” asui hänessä tässä vaiheessa ikään kuin sikiöasteella, ja arvelee, että jos hänessä itsessään olisi ollut valmius pitää bondage-materiaalista, hän olisi jäänyt siihen kiinni viimeistään teini-iässä. Mutta niin ei käynyt. (308-309) No joka tapauksessa, uteliaana ja lukemiseen jo harjaantuneena pikku Starrett käy lehtikokoelman nopeasti läpi. Uudet, oudot ajatukset sekä hämmentävät että kiihottavat häntä. Kielletyt tunteet heräävät siis myös pornografisesta materiaalista. Niiden suhteen Starret kuvailee tuntevansa kiihkoa, pelkoa ja syyllisyyttä – mutta sellaisesta ”ei ollut lainkaan vastusta niille oudoille ja ihanille tunteille, jotka täyttivät viattoman mieleni” (109-110). Tämä vihjaa, etteivät syyllisyys tai pelko sinällään estä häntä toteuttamasta mielihaluaan, jos palkinto - saatu nautinto - on riittävä.

Näihin aikoihin Starrett on myös ihastunut erääseen naapuruston tyttöön. Eräänä iltana vanhempiensa lähdettyä ulos Starrettkin lähtee. Hän menee tytön talolle ja kiipeää puuhun nähdäkseen hänet ikkunasta. Starrett näkee työn lueskelevan kirjaa sängyllään, ja tuntee sisällään puhkeavan ristiriitaisten tunteiden myrskyn. Sydän hakkaa. Starrett kuvaa tilannetta kuilun partaalla hoippumiseksi. (128-129)

Kuilun partaalla? Miksi niin synkkä kokemus? Siksi, että juuri niin kiellettynä, pahana ja vääränä Starrett tekonsa kokee. Mutta miksi, tarkemmin ottaen? Sitä hän ei kerro. Ehkä hän olettaa, että on itsestään selvää, että kun pikkupoika kiipeää puuhun vakoilemaan kirjaa lueskelevaa naapuruston tyttöä, se on pahaa ja väärin. Tapahtuman vertaaminen kuilun partaalla hoippumiseen, hänen asiaa myöhemmin muistellessaan, kertoo tapauksen jäsentyneen hänelle myöhempää, kieroutunutta, seksuaalikehitystään ennakoivaksi. Vaikka näin ei välttämättä ole, Starrett nivoo tapauksen johdonmukaiseksi osaksi kielteistä seksuaalikehitystään. Ja, aivan oikein: myöhemmin hän kertoo: ”Jos minun pitäisi osoittaa käännekohta, jolloin alamäki alkoi, niin tämä oli se käännekohta” (308). (Samaa tapausta koskevan, toisena ajankohtana kirjoitetun muistelun perusteella käy myös ilmi, että vakoiltu tyttö on sama, jonka kanssa Starrett oli leikkinyt lääkärileikkiä. Tämä tieto kertonee jotakin niiden tunteiden luonteesta, joiden valtaan Starrett tyttöä katsellessaan joutui, mutta joista hän ei sen enempää kerro.) Starrett kertoo olleensa kotiin palattuaan hyvin syyllisyydentuntoinen ja päättäneensä, ettei koskaan enää tekisi samoin. Vaikuttaa siis siltä, että kaikki, minkä Starrett on kokenut kielteiseksi ja vääräksi, kertoo hänelle ennemmin asian tosiasiallisesta kielteisyydestä ja vääryydestä, kuin omasta, liiankin ankarasta suhtautumisestaan herääviin seksuaalisiin tuntemuksiin ja omituisina pitämiinsä haluihin tai ajatuksiin. Niinpä hän ei edes kyseenalaista syyllisyydentuntonsa oikeutusta. Ja kuinka hän sitä osaisi tehdäkään. Lapsihan tuo vielä on.

Tapauksen jälkeen Starrett huomaa, kuinka hänen ajatuksensa toistuvasti palaavat vakoilutuokioon. Hän kertoo, ettei hallinnut ajatuksiaan. Tulkitsen tätä niin, että Starrettin itselleen asettamat ankarat ihanteet eivät enää hallinneet hänen herännyttä viettielämäänsä ja mielikuvitustaan. Mutta koska ne hävettävät Starrettia, hän ei halua samastua niihin. (Tämä kertoo selkeää kieltään siitä, mihin pikku Starrettin omanarvontunto on sidottu: ihailtavaan käytökseen, josta saa kunnioitusta ja kiitosta.) Niinpä hän seuraavan kerran tytön ikkunan luokse samaiseen puuhun hakeuduttuaan ei kykene samastumaan tekoonsa (tai ei ainakaan kerro tästä myöhemmin asiaa muistellessaan; ehkä hän on samastunut, mutta ei voi muista sitä, ehkä hän haluaa muistaa toisin.) Starrett kertoo, että hän vain ”löysi” itsensä kykkimästä samassa puussa. Hän kertoo vapisseensa tukahdutetusta pakokauhusta. (Miksi pakokauhusta?) Kuten todettua, hän haluaa nähdä tässä tapauksessa yhden oireellisen merkin sisällään asuvasta vieraasta ja pahasta, joten sellaisena hän tuota itseään syvästi hävettänyttä tapausta tulkitsee. En tietenkään voi mennä sanomaan, että hän olisi väärässä. Mutta minusta tekoa merkillepantavampaa on se ankaruus, jota hän omaa inhimillisyyttään ja lapsen uteliaisuuttaan kohtaan osoittaa. Tapauksen jälkeen Starrett ei enää kehtaa katsoa tyttöä silmiin, eikä koskaan enää mene tämän talolle. (129)

Starrett kertoo, että hänellä on ollut mielestään suhteellisen terve asenne seksiin, ja muistaa olleensa kiinnostunut tytöistä jo nuorella iällä. (Hän täsmentää, että kiinnostunut, ei ainoastaan utelias.) (127) Kirjaan kerätyissä Starrettin muistiinpanoissa on kiinnostavaa myös se, että mukaan on otettu eri aikoina, siis useamman vuoden aikana, kirjoitettuja kuvauksia samoista aiheista, asioista tai tapahtumista. (Tämä mahdollistaa mm. asennemuutoksen seuraamisen.) Niinpä Starrett kommentoi seksuaalisen kehityksensä alkua toiseenkin kertaan, ja mainitsee sen tällä kertaa ”ikävystyttäväksi”. Ns. normaali on hänestä siis tylsää.

Yhdeksän tai kymmenen vanhana Starrettin kiinnostus tyttöihin on jo päivittäistä, mutta jo ennen sitä hänellä on ollut tyttöjä leikkitovereinaan. Heidän kanssaan hän muistaa leikkineensä joskus stripteasea sekä jo mainittua lääkärileikkiä, joita pitää täysin viattomina. (Viattomuutta korostaa striptease-leikin muiston liittäminen kesäiseen niittyyn, jonka ruoho oli kasvanut korkeaksi.) (127)

Mutta 10-12 vuotiaana Starrett alkaa tunnistaa itsessään olevan jotakin vialla. Hän kokee ajattelevansa tytöistä tavoilla, joilla ei pitäisi. Hän haluaa kuitenkin vapauttaa vanhempansa vastuusta, sillä hän kertoo myös, etteivät hänen vanhempansa olleet mitenkään epätavallisen tai turhan kainoja sukupuoliasioissaan. Hän myöntää, että seksi oli asia, josta ei avoimesti puhuttu, mutta antaa ymmärtää, etteivät hänen taipumuksensa johdu seksuaalisuuden tukahduttamisesta. (127-129)

Noin kolmetoistavuotiaana Starrett alkaa seurustella tyttöjen kanssa. Se on käsikkäin kulkemista ja pusujen vaihtamista. Myöhempi alistamisfantasia ei siis liity mihinkään ilmeiseen kompensoinnin tarpeeseen, kuten aikaisempiin katkeriin kokemuksiin tyttöjen kanssa. ”Vaikka en tosiaankaan ollut mikään Romeo, olin ihan komea poika ja tiesin, että tytöt pitivät minusta. Itse asiassa, kerran minuun ihastui koulun suosituin tyttö, joka oli minua vielä vuotta vanhempikin. Ystäväni olivat tosiaan vihreitä kateudesta.” Mutta vaikka Starrett ei koe, että hänellä olisi ongelmia itsetuntonsa kanssa, hän ei tunne oloaan aivan mukavaksi tyttöjen seurassa. Hän kokee peittelevänsä jotakin, eikä oikein tiedä, miksi. (130)

Sisällä kiertelevästä pahuuden tunnusta huolimatta elämä sujuu Starrettin mukaan kutakuinkin normaalisti, kunnes hän aloittaa opiskelunsa teknillisessä korkeakoulussa. Silloin kuulemma alkaa tapahtua. Hän tuntee mielessään vieraaksi kokemaansa ajatuksenjuoksua. Starrett käsitteellistää ja kokee tämän kuulemisena, ja pitää ajatuksia ”jonkun toisen” ajatuksina. Ensin ajatusvirta on epäselkeää. Siitä ymmärtää vain aiheen: ”jotain tekemistä seksuaalisuuden kanssa.” Starrett ei voi vaientaa eikä hallita näitä ajatuksia, niillä on oma tahto, ja työntyvät esiin silloinkin, kun Starrett on keskittynyt johonkin muuhun. ”Yhä enemmän ja enemmän aloin ajatella niitä jonkun toisen ajatuksina”, mies kuvailee. (Tämä antaa ymmärtää, että aivan alussa tunne siitä, että ajatukset kuuluisivat jollekin toiselle, ei olekaan ollut kovin selkeä, mutta Starrett alkaa suhtautua niihin sellaisina yhä vahvemmin.) (299-300)

Ilmiö askarruttaa häntä, ja hän miettii, voisiko se johtua jostakin ”epänormaalista prosessista” hänen omassa tajunnassaan. Mutta siinä määrin itsenäisiltä ajatukset vaikuttavat, että lopulta hän vakuuttuu siitä, että kyse on toisesta tietoisuudesta. Tuo toinen tietoisuus ei vaikuta ainoastaan hänen elämänhallintaansa, vaan jopa ruumiinsa hallintaan. ”Ruumiini halusi mennä paikkoihin ja tehdä asioita, joita en ollut käskenyt sitä tekemän. […] Minä tosiaan tunsin jonkun muun liikuttavan ruumistani.” Hän vertaa ilmiötä bussilla ajamiseen: on kuin joku kiskoisi hänet pois kuskinpaikalta ja työntäisi auton takaosaan. Etuikkuna jää kauaksi, eikä hän enää näe tarkasti. Sillon Starrett tuntee ajautuvansa yhä taemmas ja taemmas, kunnes alkaa menettää myös ruumiinsa hallinnan ja tuntee jonkin läsnäolon, ”Hänet”. Starrett on edelleen läsnä, tiedostaa, mitä tapahtuu, mutta ei hallitse tilannetta. (299-300)

Olipa teoria tai katsomus mikä hyvänsä (Starrettia tutkivilla lääkäreillä herää tietenkin epäilys skitsofreniasta, mistä käsityksestä myöhemmin luovutaan), Starrett kuvaa selkeästi hallitsevan tietoisuutensa – minätunteensa - etääntymistä.

Tämä uusi isäntä, ”Hän”, on kiinnostunut tytöistä, seurailee heitä jalkakäytävillä, etsii katseellaan viereisten kaistojen autoista, lähtee seurailemaankin, mikäli he kääntyvät muista erilleen. Mutta tämän pidemmälle ”Hän” ei mene. Vielä. Starrett tuntee ”Hänen” pakkomielteensä: tytöt ja seksi. Mutta näitäkin enemmän ”Hän” on kiinnostunut väkivallasta. Se kuulemma houkuttaa ja kutsuu ”Hänet” välittömästi esiin. Starrett yrittää parhaansa mukaan välttää provosoimasta ”Häntä”, ”mutta minä olin tuomittu epäonnistumaan.” (300-301)

Kyllä Starrettkin pitää tytöistä ja seksistä. Ei se sitä ole. Hän kertoo, että hänen suhteensa naisiin on ollut romanttinen, ja hänen kuvitelmansa heistä ovat olleet idealistisia. Starrett kertoo olleensa ritari peloton ja nuhteeton ja haaveilleensa tyttöjen rakkaudesta. Hänestä oli mukavaa tehdä tyttöihin vaikutus. Läheisyys, toveruus, kommunikaatio, välittäminen, jakaminen, hän kuvailee. Mutta ennen kaikkea: hän kertoo halunneensa tyttöjen pitävän hänestä sellaisena kuin hän on. (308) Minusta juuri tämä omana itsenään rakastetuksi tulemisen teema on keskeinen, ja se toistuu Starrettin kerronnassa. Palaan tähän vielä.

Ensimmäinen seksikokemus tapahtuu yliopiston juhlissa. Starrettilla on tylsää, ja hän pyytää toisesta osavaltiosta juhlimaan tullutta tyttöä mukaansa ostamaan lisää olutta. He päätyvät hiprakassa järven rantaan. ”[S]itten me naimme. En oikein usko, että sitä voi kutsua rakastelemiseksi.” Starrett ei nähnyt tyttöä sen koommin, ja se kuulemma teki hänet surulliseksi. (130) Hän pitää teini-ikänsä suhtautumista seksiin terveenä, kertoo pitäneensä tytöistä, seksistä ja lähetyssaarnaaja-asennosta. Seksielämä ei myöskään ollut kovin puritaaniseen siveysmoraaliin kahlittu: känniseksiä auton takapenkillä ja halua päästä sänkyyn pitämänsä tytön kanssa, vaikka ensitapaamisella. (309).

Jotain poikkeuksellista seksiin on kuitenkin liittynyt: Starrettin omien sanojen mukaan hänen sukupuoliviettinsä on yliaktiivinen, samoin kuin hänen aineenvaihduntansa. ”En ole koskaan pystynyt istumaan hiljaa, eikä se vanhempieni mukaan ollut pelkkää kasvavan lapsen normaalia energisyyttä. He sanoivat minun juosseen ympyrää muiden lasten ympäri. Melkein kaikki oli minusta tylsää, eikä mikään pystynyt pitämään mielenkiintoani pitkään yllä.” Tämä oli johtanut pikku Starrettin tekemään usein kepposia. Hän sanoo, ettei mikään muu kuin energian kuluttaminen saanut häntä rauhoittumaan. Starrett liittää tämän aktiivisuuden aineenvaihduntaansa ja kertoo, että sama ilmiö on seurannut häntä aikuisuuteen asti. (103)

Kenties tästä syystä vaara ja riskinotto ovat aina kiehtoneet häntä. Myös niihin hän on suhtautunut lähes pakkomielteisesti. ”Koska elämä oli minusta usein kauhean tylsää ja virikkeetöntä, en koskaan saanut tarpeeksi siitä riemusta, jota tunsin ottaessani riskejä.” Hän esimerkiksi kiipeili puihin, mahdollisimman korkealle ja oksalta toiselle loikkien, ”kuolemaa halveksuen.” Hän myös laski pyörällä mäkeä alas yhdellä jalalla satulan päällä seisten, vain toisella kädellä tangosta kiinni pitäen. Tai sitten hän ajeli pyörällään rampeilta, hyppien niin kauan ja kauaksi, kunnes lopulta kaatui. Lisäksi hän kiipeili jyrkänteillä. ”Lukemattomia kertoja etenin vain sormenpäitteni varassa erittäin vaarallisissa paikoissa, joissa yksikin lipsahdus olisi merkinnyt äkillistä kuolemaa kivikossa kaukana alhaalla”. (103-104)

Mutta Starrettille ei koskaan käynyt pahasti. Tämän on ollut pakko vaikuttaa initiaatioriittien tavoin hänen kaikkivoipaisuuden tunteeseensa, kokemukseen siitä, ettei edes kuolema tai sen pelko voi häntä estää eikä rajoittaa. Kuvaavaa on, että hän muotoilee uhkarohkeutensa ”kuoleman halveksumiseksi”. Muisteluissa on edelleen mukana ylpeyden tunnetta. (Tai ainakin sen voi vaivatta tulkita muisteluun.) Ja kuvaavaa on, että hän puhuu uhkarohkeita lapsuudenleikkejä muistellessaan myös äidistään, siitä, ettei tämä tiennyt, ja siitä, mitä olisi tapahtunut, jos olisi tiennyt. Pikku Starrett siis testailee vimmalla rajojaan ja haastaa itseään – äidin selän takana. Mies arvelee olleensa riippuvainen adrenaliinistaan. Aikuisena hän siirtää uhkarohkeutensa autoiluun, ja kuulemma rakastaa nopeita autoja ja nopeaa menoa, myös moottoripyörällä. ”En voi mitenkään kuvailla sitä tunteiden tulvaa viilettäessäni viikonloppuaamuna pitkin autiota moottoritietä 230 kilometrin tuntivauhtia.” (104-105)

Suunnilleen seksielämän alkamisen aikoihin Starrett on eräänä päivänä kulkemassa luennolle, kun huomaa nätin tytön kävelevän kampuksen halki. Starrett pysähtyy katselemaan, mutta ihmettelee, miksi oikeastaan, eihän hänellä ole tälle edes mitään sanottavaa. ”Mutta eivätkö kaikki miehet käänny katsomaan sievää tyttöä?” Starrettia jännittää, hän tuntee olonsa hämmentyneeksi ja epätietoiseksi. Päätäkin alkaa särkeä. Hänet valtaa vastustamaton halu seurata tyttöä, luennosta huolimatta ja huolimatta siitä, ettei aikoisi pyytää tätä ulos. ”En tajunnut itseäni lainkaan”, Starrett muistelee, ja kertoo lopulta kääntyneensä takaisin luennolle. Tällaista alkaa kuulemma tapahtua entistä useammin. Halu seurata on hänelle outo tarve, joka alkaa muuttua polttavaksi, hallitsemattomaksi pakkomielteeksi. Tämä uusi harrastus saa Starrettin jättämään luentoja väliin ja jäämään opinnoissaan jälkeen. Sievä tyttö on hänelle kuin magneetti. (130-131)

Myöhemminkin, keskellä rikollisia puuhiaan, Starrett valikoi uhrinsa tarkkaan. Hän saattaa soittaa jopa sataan eri numeroon löytääkseen tytön, joka kuulostaa sopivalta. (Millainen on ”sopiva”, siitä ei sen tarkemmin kerrota, mutta muuhun kuvailuun nähden voi päätellä, että esimerkiksi mukavan oloinen – eli räväkkää naista helpommin alistettavissa oleva?) Puhelun jälkeen mies käy paikan päällä. Joskus se tarkoittaa jopa kymmenissä taloissa vierailua: jos nainen on liian vanha tai nuori, liian ruma, tai jokin muu ei ole kohdallaan, Starrett kääntyy takaisin. (88, 140)

Starrett kertoo, että ”Hänen” ilmaannuttuaan kuvioihin, seksi kävi hyvin vaikeaksi (309). Millä tavalla vaikeaksi, siitä Starrett ei tarkemmin kerro. Aluksi, yliopistossa, Starrettista oli vaikuttanut siltä, kuin olisi päässyt jonkinlaiseen tasapainoon ”Hänen” kanssaan, vaikkakin epävakaaseen. Starrett kuvailee, että se, missä ja kenen kanssa hän kulloinkin oli ja mitä tekemässä, vaikutti ”Hänen” esilläoloonsa. Varsinkin perheenjäsenet ja ystävät pitivät ”Hänet” kätkettynä, mutta esimerkiksi seksiä ja väkivaltaa tihkuvat elokuvat provosoivat ”Hänet” pidäkkeettömäksi. ”Minä olin aivan erilainen kuin HÄN, minä en halunnut, että minulla oli mitään yhteistä HÄNEN kanssaan. Ja se kaikki oli hyvin turhauttavaa, koska HÄN tuhlasi minun rahojani.” (301)

Lopulta Starrettista alkaa tuntua, kuin hän hukkuisi, vähitellen. Hän kokee, ettei kukaan voi häntä auttaa, ei edes hänen oma vaimonsa. Hänet Sarrett oli tavannut toisena korkeakouluopiskeluvuotenaan, aikana, jolloin oli epätoivoisesti kaivannut rakkautta, hellyyttä ja ystävällisyyttä, ja joita tuleva vaimo oli osoittanut hänelle enemmän kuin kukaan (136). Sellainen rakkaus oli saanut "Hänet" pysymään paremmin aisoissa, ja karkottanut tunteen kuilunpartaalla seisomisesta (136-137). ”Mitä [vaimo] tekisi, jos saisi tietää?” Starrett kertoo, ettei hänellä ollut keinoja ”Hänen” käsittelemiseensä – pelkkä tukahduttaminen ei enää riittänyt. Starrett kertoo harkinneensä myös psykiatrisen avun hakemista, mutta ajatus oli hävettänyt ja pelottanut. Vastenmielisyyttä aiheuttivat etenkin mielikuvat maineesta psykiatriapotilaana, sekä pelko shokkihoidoista tai lääketokkurasta: Starrett ei halunnut olla yksi laitosten käytävillä päämäärättömästi vaeltelevista potilaista, jonka uran hullun maine olisi tahrinut. Niinpä hän yrittää vain salata kaiken maailmalta. (301-302)

Silloinkin, kun ”Hän” ei ole läsnä, Starrett kokee, ettei ”Hän” ole silti kaukana. ”Me molemmat hallitsimme oma aluettamme. […] Ikään kuin meillä molemmilla olisi ollut oma kiertoratamme, emmekä voineet poiketa siltä kovin kauas kun raja tuli jo vastaan.” (302) Starrett siis estää ”Häntä” menemästä liian pitkälle, mutta ”Hän” puolestaan estää Starrettia olemasta se kunnon ihminen, joka hän haluaisi olla.

”Hänestä” kasvaa Starrettin elämässä yhä vaativampi ja vahvempi samalla, kun Starrett itse kokee heikkenevänsä. Ja pian ”Hän” alkaa tehdä mitä huvittaa, sellaista, mitä ei ole vielä koskaan ennen tehnyt. ”Hän” alkaa lueskella lehti-ilmoituksia ja mennä ihmisten taloihin. ”Hän” tuntee suurta tyydytystä tilanteen hallitsemisesta. Siinä missä Starrett voi pahoin ja haluaisi oksentaa, ”Hän” on rauhallinen ja rento (kuin kaiku minästä, jonka ei tarvitse hävetä eikä tukahduttaa mitään, ei asettaa muita itsensä ja tarpeidensa edelle.) Lopulta Starrett haluaisi vain vetäytyä, niin syvästi ”Hän” saa Starrettin inhoamaan itseään ja häpeämään tekojaan. Starrett ei siis kykene käsittelemään moraalista ristiriitaa, eikä toisaalta voi elää sen puristuksissa. ”Minä en halunnut nähdä, mitä HÄN teki, tai kuulla, mitä HÄN sanoi.” Starrett alkaa toivoa kiinnijäämistä. ”Jätin sormenjälkiä aina kun se oli mahdollista, vaikka HÄN yrittikin pyyhkiä ne pois minun jälkeeni.” (302-303)

Kaikki on leikkiä tai peliä. Starrett - tai ilmeisesti "Hän" - kokeilee, mikä häneen vetoaa. Kerran hän esimerkiksi pysäyttää auton poliisin hätävilkkua käyttäen, mutta tulos ei palkitse (auto on täynnä vanhoja naisia), joten tähän menetelmäänsä hän ei tule enää palanneeksi. Starrett huomaa myös, ettei leikki toimi esimerkiksi puhelimella leikittynä, joten häirintäpuheluita hän ei soita. Leikki alkaa autolla ympäriinsä ajelusta ja lehtien myynti-ilmoitusten selailusta. Niiden perusteella, jos soitto on lupaava, hän käy katselemassa erilaisia huonekaluja ja kodinkoneita ihmisten kodeissa, joissa toivottavasti on läsnä vain perheen tytär. Jos kaikki on kohdallaan, Starrett ehkä pyytää saada käyttää puhelinta. Hän ei soita minnekään, vaan jätää luurin pois paikoiltaan. Sitten hän, varoittamatta, ojentaa kätensä ja tarttuu tytön käsivarteen – ja menee kuulemma shokkiin. (140-142) Toisin sanoen tässä vaiheessa Starrett siis ylittää kynnyksensä ja ajautuu kokonaan kielletylle, tukahdutetulle puolelleen, johon kieltäytyy samastumasta. Kyvyttömyys hyväksyä moraalista ristiriitaa tekee mahdottomaksi täysin tiedostaa, mitä tapahtuu, ja olla emotionaalisesti (empaattisesti) läsnä.

Tällaisen vaiheen jälkeisistä tapahtumista Starrettilla on vain hajanaisia muistikuvia sieltä täältä, sillä tapahtumahetkellä hän tuntee olonsa huumaantuneeksi. Hän kertoo olevansa paniikissa, hänet on vallannut pelko ja kauhu. ”Ne tunteet peittivät minut kuin vesi murtuneesta padosta.” Niinpä hän ei oikein tiedä, mitä tapahtuu tai on tapahtunut, mutta pitää sitä pahana. (140-142)

Aluksi hän ei ottanut tyttöjä mukaansa. Asiat hoituivat paikan päällä. Autolle palattuaan hän aina voi pahoin, ei juuri muistanut tapahtumia. Ehkä toisinaan, myöhemmin, pätkittäin. Mutta ei yleensä esimerkiksi sitä, miltä tyttö oli näyttänyt. Seuraavina päivinä, hetkinä, hän on kaaoksessa. Silloin hän ei haluaisi ajatella mitään. Hän vihaa itseään - ja häpeää, ”hirvittävästi”. Hän häpeää siksi, että on aina ajatellut olevansa yksi hyvistä ihmisistä, uskonut hyvän voittoon pahasta, halunnut auttaa ihmisiä, ei satuttaa heitä. Hän tuntee elävänsä painajaisessa, jota ei hallitse. Mutta pian hän taas etsii uutta tyttöä. Siitä on tullut rutiinia. Starrett ei aina muista ajaneensa paikkoihin, mutta on jo tottunut siihenkin. (140-142)

Ensimmäistä tyttöä, jonka hän vie mukanaan, hän ei suorastaan pakota seksiin, mutta painostaa kyllä, ensin suostuttelemalla, sitten avaamalla vetoketjunsa ja painamalla työn päätä lähemmäs. Mutta tämä vain itkee, ei suostu. Starrett vie tytön takaisin kotiinsa. ”Silloin minä tiesin varmasti menneeni liian pitkälle.” Mutta hän ei tiedä, minne mennä tai kenen puoleen kääntyä. Hän kuvaa oloaan toivottomaksi ja epätoivoiseksi, kertoo taistelevansa vastaan niin kovasti kuin kykenee. Starrett ei luota enää itseensä, ei varsinkaan ollessaan yksin tai ajellessaan autollaan. Hän haluaisi kulkea yhteiskyydillä, jotta välttyisi hallitsemattomilta kiusauksilta. Hän kertoo, että muiden ihmisten seurassa hän on turvassa. Toisten ihmisten läsnäolo – ilmeisesti muiden kuin potentiaalisten uhrien - riittää siis provosoimaan Starrettissa riittävän moraalisen eston käytökselleen. (140-142)

Erityisesti rakastamiensa ihmisten lähellä Starrett kokee olevansa turvassa ”Häneltä”. (304) Joko hallitseva empatia tai kielletyn häpeä, tai molemmat, tuntuvat pitävän ”Hänet” piilossa. Joskus ”Hän” tulee esiin, kun Starrett rakastelee vaimonsa kanssa. ”HÄN tuli esiin ja yritti olla aggressiivisempi, ja minun täytyi yrittää käyttäytyä mahdollisimman normaalisti, jottei Heather huomaisi millaisen henkilön HÄN ja minä muodostimme” (309). ”Hän” myös pilkkaa, moittii ja nimittelee Starrettia ja tämän avioliittoa, valittaa niistä: ”Tietenkään Heather ei rakasta sinua. […] Katso nyt omaa avioliittoasi. Heather ei tee mitään, mitä sinä käsket.” Lopulta Starrett tuntee, kuinka ”Hän” tulee yhä useammin esiin silloin kun Starrett on vaimonsa ja lapsensa lähellä, ja alkaa uskoa, että ”Hän” saattaa olla oikeassa: vaimo ei ehkä enää rakasta häntä. (309)

Pakkomielteiden, mielen ja kehon ns. haltuunottojen, sekä vääriksi ymmärrettyjen pyrkimysten lisäksi "Hänestä" on ollut muitakin merkkejä: päänsäryt.

Starrett kertoo, että 8-9 –vuotiaasta asti hänellä oli ollut säännöllisiä huimaus- ja päänsärkykohtauksia. Joskus ne olivat niin pahoja, että hänen oli käytävä makuulle. Joskus hän kaatui. Kohtausten välillä saattoi olla kuukausia, ja silloin hän tunsi olonsa paremmaksi. Mutta sitten ne taas tulivat, jopa päivittäin. Kipulääkkeet eivät auttaneet, ja, Starrett kertoo, oli vain opittava elämään kohtausten kanssa. (119)

Eräänä päivänä hän luennolla istuessaan sattuu näkemään taaksepäin nojautuvan tytön kaula-aukosta, ja se alkaa häiritä Starrettin keskittymistä. Samaan aikaan hän kuulee, kuinka hänen takanaan kuiskitaan ja päänsärkykin alkaa olla sietämätön. Hän kääntyy hermostuneena katsomaan, kuka hänen selkänsä takana supattaa – mutta ei näe ketään. Päässä jyskyttää. Hän kaappaa kirjat kainaloonsa ja poistuu luennolta. (119-120)

Starrett huomaa, että päänsärky ja kuiskaukset alkavat liittyä toisiinsa, ja että kuiskinta kuuluu hänen päänsä sisältä. Hän hillitsee itsensä, käskee itseään pysymään rauhallisena ja odottamaan, että ilmiö menee ohi. Mutta se ei mene. Päänsäryt lisääntyvät ja pahenevat, kuiskaukset muuttuvat selkeämmiksi ja itsenäisemmiksi. Alussa hän on kuullut epäselviä sanoja tai lauseenpätkiä, eikä ole voinut vaikuttaa niihin mitenkään. Ne häiritsevät. Silti hän vakuuttaa itselleen, että se on hänen oma alitajuntansa, joka pilailee hänen kanssaan. Hän pitää tätä syynä sille, että luentoja alkaa jäädä väliin. (Aikaisemmin Starrett on kertonut luennoilta poisjäämisen syyksi pakkomielteensä kääntyä seurailemaan tyttöjä. Mutta nämä lienevät limikkäiset syyt.) (119-122)

Starrett alkaa viihtyä enemmän itsekseen, käy vähemmän treffeillä eikä aina halua mennä edes ulkona käymään. Starrett kuvaa sitä noidankehäksi: mitä enemmän häntä pelottaa ja hämmentää, sitä vähemmän hän pystyy keskittymään, ja sitä vähemmän hän käy luennoilla tai ylipäätään missään tai juttelee kenenkään kanssa. Hän epäilee olevansa tulossa hulluksi, ja ajattelee, että saattaisi olla demonin riivaama. (Starrett on lapsena ollut hyvin uskonnollinen, ja hänen äitinsä ja vaimonsa ovat yhä.) Hän hakeutuu joksikin aikaa uskovien seuraan, mutta ei koe saavansa mitään irti eikä löydä Jumalaa. (121) Lopulta Starrett eroaa koulusta ja muuttaa Kaliforniaan. Hän toivoo, että ympäristönvaihdos saisi aikaan toivotun muutoksen. (131) Turhaan.

Jossain vaiheessa Starrett huomaa kohtauksissa jotakin toistuvaa: kohtauksen käynnistävät väkivaltaa ja seksiä sisältävät visuaaliset ärsykkeet, ja niitä hänen maailmansa on täynnään. Sellaiset kuvat tuntuvat laukaisevan jotakin hänen sisällään. Mutta erityisesti sillon, kun Starrett näkee viehättävän tytön, hän tuntee olevansa vaaravyöhykkeellä. Päänsärky on tälle käynnistymiselle oireellista. ”Ja sitten, osuvamman kuvauksen puutteessa, minä tunsin todellisuuden muuttuvan” (132). (121-123)

Kas siinä Starrettin oma kuvaus varjoelämästään. (Muiden, tapausta tutkivien viranomaisten, käsityksiin palaan vielä myöhemmin, samoin kuin Starrettin omiin teorioihin ilmiöstä. Niin ikään pysähdyn jossain vaiheessa hetkeksi Starrettin perhesuhteisiin, etenkin äitisuhteeseen.)

"Sitten HÄN löysi Jeannien, ja Jeannie ja minä löysimme toisemme, ja elämä muuttui iäksi" (304).

"Missä hän on?", Starrettilta kysytään ties kuinka monetta kertaa (90-91). "En minä halunnut satuttaa ketään. Mutta jäin kovasti kaipaamaan Jeannieta. Halusin hänet takaisin - uskoin, että voisin löytää uuden Jeannien, vaikka tiesinkin, että kaikki päättyisi ennemmin tai myöhemmin. Minä luin pikkuilmoituksia ja soitin joka paikkaan ja etsin jotakuta, joka kuulostaisi Jeannielta. [Paennut tyttö] kuulosti Jeannielta, mutta hän ei ollut Jeannie." (91)

"Missä hän on?" Starrettilta vaaditaan vastausta jo ärjyen. "Hän on Jumalan luona", mies vastaa. "Tarkoitatteko, että hän on kuollut?" Starrett itkee. "Missä hän on?" tivataan. "Turvallisessa paikassa" Starrett sanoo viimein. "[V]oin viedä teidät sinne." (91)