Miehet kirjoissani1: Tessin tarina ja D'Urbervillen toinen tuleminen

Nyt jätän Punaisen mekon pöyhimisen tuokioksi rauhaan ja kerron jostakin muusta. Jos ei muun niin vaihtelun vuoksi ja ainakin itseäni virkistääkseni. Toisaalta kirja, jota nyt aion käsitellä, houkuttaa sekin verkkaiseen ja tilavaan pyörittelyyn - hyvä jos pääsen nyt edes alkuun -, joten - heh - tätä menoa blogistani on tulossa jatkisten mesta. (Kunhan aikaa kuluu ja rutiinit löytyvät, eri sarjoille muotoutuvat vielä omat lähetysaikansa…) Mutta ei se mitään; on ihanaa voida tehdä asioita fiiliksen mukaan – ainakin omassa huoneessaan. Ei siis hoppuja eikä pakkoja.

Aiheena on tällä kertaa Thomas Hardyn romaani Tessin tarina (suomentanut Uuno Helve 1909, Otava 1990. Imestynyt alunperin nimellä Tess of the d’Urbervilles vuonna 1891).

Tutustuin Tessiin ensi kerran Nastassja Kinskin tulkitsemana ja Roman Polanskin ohjaamana elokuvassa Tess (1979), ihan vain televisiosta eräänä iltana. Pidin Kinskistä. Hän oli kaunis ja herkkä. Maisematkin olivat kauniita ja tunnelma unenomainen. Unenomaisuus tosin johtui osittain siitä, että tunnelma jäi minulle etäiseksi: se oli kuin runo, joka ei sillä kertaa osu ja upota - ehkä siksi, ettei sitä aivan ymmärrä - mutta jota kuitenkin pitää viehkona. Kinskiä ja maisemia lukuun ottamatta elokuva oli silti valju kokemus, vaikkei minulla ollutkaan tietoisia odotuksia sen suhteen. (Kysei ei siis ollut pettymyksestä.) Yksi syy tähän kokemukseen oli se, etten osannut kiinnostua Kinskin tulkitsemasta naiivista eroottisuudesta. Kyllähän minä sentään tunnistin sen, mutta en oikein tajunnut sitä. Se oli minusta yksinkertaisesti outoa ja tyhmää. (Sellainen on omiaan vieraannuttamaan katsojan tunteet elokuvasta; samaistumista ei tapahdu.) Toinen, vielä keskeisempi, syy elokuvakokemukseeni oli näyttelijävalinnat: kummassakaan Tessin miehessä ei ollut mitään minua puhuttelevaa. He eivät vedonneet. (Pian katselun jälkeen en voinut muistaa edes heidän kasvojaan, nimistä puhumattakaan.) Mutta en minä osannut olla pettynyt tai pahoillani. Kun ei ollut niitä odotuksiakaan. Se siitä, ajattelin, Tessin tarina ei vain kiehdo.

Mutta asiat muuttuivat kuluneena kesänä. Näin nimittäin BBC:n tuottaman uuden filmatisoinnin Hardyn kirjasta. Onneksi näin, muuten olisin erittäin miellyttävää kokemusta köyhempi. Tapaus oli oikeastaan sattuma, sillä kesäfilmejä valitessani en tajunnut, että Tessin tarina olisi juuri SE Tessin tarina. (Totta kai se oli, mitä minä oikein kuvittelin.) Minä näin silmissäni vain viktoriaanisen ajan, runolliset kuvat ja Hans Mathesonin kasvot yhdessä niistä. Jos olisin muistanut, mistä tarinasta oli kyse, epäilen, että olisin jättänyt sen väliin. Herra Mathesonista huolimatta. Silmieni takana alkoivat nimittäin häälyä mielikuvat Polanskin Tessistä, enkä osannut kuvitella, että Tessin tarinassa olisi mitään vetovoimaista. (Polanskin Tessin takia en ollut saanut vuosikausiin raotettua edes Hardyn romaanin kansia, vaikka olin Tessin tarinan joskus koululaisena hyllyyni yleissivistyksen vuoksi hankkinut.) Tätä ei pidä ymmärtää väärin. Pidän Polanskista. Mutta mahdollisuus ihailla kertomuksen sankaria tai sankarittaria merkitsi Tessin ensikatseluni aikaan paljon, eikä Polanski ollut saanut minua näkemään heissä mitään romanttista. Sankaritarkaan ei tätä tarvetta kompensoinut, sillä en osannut katsoa häntä ”sillä silmällä”.

Mutta nyt elokuva - okei: minisarja - oli siis jälleen käsissäni. Valittu mikä valittu. Sellaiselle on annettava ainakin hyvä mahdollisuus.

Urotyö, jonka Tessin tarinan uusi filmatisointi (Tess of the D'Urbervilles, ohjannut David Blair 2008) minulle teki, oli se, että huomasin Alexander D’Urbervillen. En odottanut sellaista – herra Mathesonista huolimatta – mutta niin kävi – herra Mathesonin takia. Hän tekee lumoavalla tavalla näkyväksi sen, minkä sittemmin löysin Hardyn romaanista: Tessin tarina on ennen kaikkea Alexander D’Urbervillen ja Tessin tarina, ei Angel Claren ja Tessin.

Aluksi epäilin syyksi tähän minisarjasta välittyneeseen "näkökulman vaihdokseen" toisaalta näyttelijä- ja ohjaustyötä, toisaalta kiinnostustani Mathesonin habitukseen: ohjaaja tulkitsee tarinaa persoonallisella tavallaan, ja samalla myös omat valmiuteni manipuloivat katselukokemustani; 'all incredients combined, minä vain satuin olemaan enemmän Tessin ja D'Urbervillen kuin Tessin ja Angel Claren suhteen puolella'... Mutta - kuten sittemmin tulin oivaltamaan - ei se niin sattuman- tai tulkinnanvaraista ole: Thomas Hardy on toden totta erotisoinut nimenomaan D’Urbervillen ja sen, kuinka tämä Tessiä tavoittelee.

Ennen uuden filmatisoinnin näkemistä D’Urberville oli ollut mielikuvissani katala ja iljettävä mies. Niinpä halusin tietää, mitä ihmettä ohjaaja oli ajatellut valitessaan Mathesonin sellaiseen rooliin. [En pitänyt mahdollisena, että Matheson voisi näytellä katalaa ja iljettävää miestä kovin uskottavasti. Olin nähnyt Mathesonin yhteensä viidessä elokuvassa ennen Tessin tarinaa - no okei, yhdessä niistä en edes muista häntä nähneeni, mutta hänen kuitenkin kerrotaan siinä näytelleen - ja näkemäni perusteella Mathesonin tulkinnat hahmoistaan ovat olleet, noh, herkkiä. Jokin Mathesonin olemuksessa välittää vaikutelman sensitiivistä ja intensiivisestä luonteesta, mikä luo hahmoihin hieman neuroottisen tai runopoikamaisen sävyn: aivan kuin hän potisi sekä suurta tunteenpaloa että syvää epävarmuutta, ja voisi hetkenä minä hyvänsä loukkaantua tai saada silmänsä kostumaan. Sellainen on kaunista (tavallaan). Kuinka sellainen kauneus sopisi itsekkääseen ja elostelevaan D’Urbervilleen?] Mutta Alexander D’Urbervillenä - elokuvassa pelkkä Alec D’Urberville - Matheson muuntuu aivan toisenlaiseksi persoonaksi:

Mathesonin tulkinta tekee D’Urbervillestä tumman ja vahvan, tyypin, joka voi uskottavasti leikitellä kauniin ja itsepäisen Tessin kanssa pienistä hätkähtämättä. Mutta samalla D’Urbervillestä tulee niin karismaattinen, viettelevä ja sympatiat puolelleen keräävä, että aloin pitää Mathesonin ja ohjaajan yhteissovitusta D’Urbervillestä virheenä: mieshän on tarinassa kuitenkin raiskaaja ja avionrikkoja; häntä pitäisi inhota ja paheksua - eikä missään tapauksessa ainakaan ajatella hänestä romanttisesti. Mutta yökötyksen sijaan Mathesonin D’Urberville jää mieleen pitkäksi aikaa, hyvällä tavalla. Näinkö vieteltävissä minäkin olin?

Mathesonin tulkinta D’Urbervillestä sai minut kaivamaan Hardyn romaanin uudelleen esiin. Kuka se D'Urberville lopulta olikaan miehiään?

(to be continued)