PM4 - Huoran merkki

Pohdintani on edennyt pisteeseen, josta olisi houkuttelevaa ja helppoa siirtyä - lopultakin - Nooran asiakaskuntaan. Mutta ennen sitä on vielä paljon muuta käsiteltävää.

Varmasti suuri osa Punaisen mekon lukeneista on lukenut sitä kuullakseen jotakin hieman vinoa, synkkää, pikkuisen pahaa tai kiellettyä, vähintään jotakin erilaista. Ei ainakaan tunnistaakseen itsensä. (Heitäkin varmasti on.) Mutta Elina Tiilikka väittää, että Noora on tavallinen perusnuori (Apu, 21.1.2010). Suuri osa lukijoista varmasti hätkähtää tällaista väitettä - sillä suuri osa lukijoista lienee tavallisia perusnuoria. Heitä (meitä) loukkaa tulla samastetuksi Nooran kaltaiseen henkilöhahmoon. Sehän tarkoittaa, että kirjaa lukevia perusnuoria – tai itse kerran perusnuoria olleita – pidettäisiin Nooran kaltaisina, sellaisina, jollaiseksi he Nooran mieltävät. Absurdia! Jos he ajattelevat (jos me ajattelemme) Nooran tyhmäksi, laiskaksi, vastuuttomaksi, omituiseksi (kielteisellä tavalla), työttömäksi pummiksi ja muutenkin syrjäytyneeksi luuseriksi, rumaksi rikolliseksi, väkivaltaiseksi eläinrääkkääjäksi suorastaan murhaajaksi, itsetuhoiseksi kleptomaaniksi, lihoneeksi lesboksi, jopa mielisairaaksi ja ennen kaikkea huoraksi, kohahdus on ymmärrettävää. Ei ei ei! Pois se minusta! Edellä luetellut määreet ovat eräitä pahimmista, loukkaavimmista attribuuteista, joilla ihmistä ylipäätään voi määritellä. (Pois taisi jäädä vain elitisti.) Kukaan, joka vähääkään välittää siitä, mitä muut ihmiset hänestä ajattelevat, tekee parhaansa ollakseen koskaan tulematta niillä määritellyiksi. Mieluummin vaikka kiellämme tai peitämme itsemme ja tarpeemme.

Ja tätä Tiilikka juuri tarkoittaa. Käsittääkseni. Siis inhimillisyyden kieltämistä; sitä, mikä on ilmeistä ja yleistä, mutta mikä kuitenkin kätketään tai mistä ei puhuta. ”Vai pelkääksä kehon luonnollisia tapahtumia? Me käydään muuten paskallakin, tiesikkö?” (189, jossa Noora tuohtuu asiakkaalle, joka ei halua Nooran palveluksia kuukautisten aikana, eli Nooraa sellaisena kuin hän aidoimmillaan on.) Väitteellään "perusnuoresta" Tiilikka siis viitannee yleisinhimillisten tosiasioiden kohtaamiseen itsessään, elämässään, ympärillään. Noora on useiden yleisinhimillisten ja yleismaailmallisten ilmiöiden ja kokemusten henkilöitymä, erityisesti modernin kaupunkilaisnuoren elämää koskettavien ilmiöiden ja kokemusten. Joten: vaikka Noora on huora ja Nooran väitetään olevan perusnuori, tämä ei silti tarkoita, että kaikki perusnuoret olisivat huoria tai edes voisivat olla, vaan sitä, ettei huoran tarvitse olla perusnuorta kummallisempi. Siis Tiilikan mielestä.

Tabuja rikkoessaan joutuu inhimillisten reunaehtojen kanssa räikeämmin vastakkain kuin kilttiä, sopeutunutta elämää viettäessään. Se, että nämä kohtaamiset ihmisyyden kanssa ovat Nooran elämässä hyvinkin brutaaleja ei tarkoita, että Noora olisi poikkeava ihminen. Tässä mielessä kirjailija on aivan oikeassa: Noora on perusnuori. Kuka tahansa Nooran olosuhteissa elävä saattaisi tuntea samoja houkutuksia; saattaisi olla yhtä heikko; saattaisi joutua tunnistamatta jäävien sisäisten voimien ja mielen mallien ohjailtaviksi; saattaisi valita samoin. Ja meistä kuka tahansa tuntisi sen jälkeen suunnilleen samoja tuntemuksia. Mutta koska kaikki Nooran tuntemukset eivät johdu huoraamisesta - eivät ehkä edes ne raskaimmat - lukijan pitäisi melko vaivattomasti voida tunnistaa itsessään Nooran kuvailemia kivuliaita tuntuja myös ilman kuviteltuja olosuhteita. Sellaiset tunnut eivät johdu a posteriori siitä, että olisi tehnyt jotakin erityistä väärää – vaikka kivuliaat tunnut ilmaantuvatkin silloin mitä nopeimmin ja helpoimmin. Ne johtuvat a priori siitä, että on syntynyt ihmiseksi, vieläpä tällaiseen maailmaan. Me synnymme keskelle outoja tarinoita. Niiden risteily meissä vääntää joskus vatsaa. (Ajatellaanpa vaikka suomalaista ahdistusta á la Juha Siltala. Mutta ei tarvitse mennä kansallisiin tarinoihin asti. Yleensä suku- tai perhetarinatkin riittävät.)

Monet kirjan mahdollisuuksista vaikuttaa lukijaansa valuvat tyhjiin silloin, kun Noora tulkitaan häiriintyneeksi ja hänen elämäänsä lähestytään sairauden, rikollisuuden, pahuuden tai poikkeavuuden käsittein. On aina ollut helppo ratkaisu kuitata niillä kaikki epämiellyttävät, pelottavat tai vastenmieliset asiat. Sellainen menettely tekee käsitemaailmasta siistin paikan. Kun ihmisyys on huolellisesti lokeroissaan, ylimääräinen problematiikka on poissa – ja epäintegroitunut. Sellainen on ihmisyyden kannalta paitsi ongelmallista myös pinnallista. Ei toki blondivitsien aiheiden tavalla pinnallista, mutta tavalla, jossa syvät vedet eivät pääse virtaamaan. Monet tyytyvät tähän, koska silloin elämä on mukavampaa – ei ehkä fyysisesti eikä muutenkaan aineellisesti, mutta henkisesti ja tunne-elämässä. Hiukan ristiriitaisesti tuosta mukavasta makuupaikasta sitten heristellään sormea Nooralle, koska hän ei pidä valmiiden normien täyttämistä yhtä tärkeänä. Mutta toki kirjallisuutta voi käyttää myös tähän: oman itsensä määrittelyyn mahdollisimman kauaksi paheksutusta, jotta voisi tuntea itsensä ja olonsa paremmaksi, tehokkaammaksi, vahvemmaksi, kauniimmaksi, terveemmäksi, kunniallisemmaksi, älykkäämmäksi, rakastettavammaksi. Tällä tavalla myös Noora kertomuksia käyttää (253). Noora on inhimillinen siinä missä lukijansakin. Huoraa on helppo paheksua, sallittua ja suositeltavaakin; huoran päälle saa sylkeä (kuten Noorakin asennetta kiteyttää). Oma itse pitää voida erottaa pahasta, osoittaa olevansa toisenlainen, parempi ihminen. Neitsyiden ynnä muiden Jalojen ja Pyhien arvo vähentyisi ilman Huoria.

Epänormaaleina, pahoina tai syntisinä, sairaina, kiellettyinä ja tabuja rikkovina pidettyihin subjektipositioihin liittyy paljon pelkoja ja ennakkoluuloja. (Subjektipositio tarkoittaa yhteisön määrittelemää ja tunnustamaa roolia tai asemaa, johon - tai joihin - asettumalla saa tietyn identiteetin sekä siihen kuuluvan vallankäytön. Äiti; äitiys. Mies; miehuus. Rikollinen; rikollisuus. Sairas; sairaus. Hyvä; hyvyys. Huora; huoruus. Subjektiposition käsite tulee naistutkimuksen teorioista, ja on luonnollisesti yllä lausuttua paljon kompleksisempi: tuossa käsitteessä on monta liikkuvaa osaa. Jo ne käsitteet, joilla subjektiposition käsitettä on selitettävä – kuten valta ja sen käyttely – vaatisivat oman, huomattavasti tarkemman määrittelynsä, subjektiviteettia koskevasta problematiikasta puhumattakaan. Jos haluatte tietää tarkemmin eikä aihe vielä ole tuttu, perehtykää etenkin kuuluisan Michel Foucaultin kuuluisaan käsitykseen siitä, mitä se kuuluisa valta todellisuudessa on. Se ei ole sitä, että joku huitoo kuninkaana miekalla; jotakin, mitä toisilla on ja toisilla ei. Foucaultin valtateoriassa ei ole subjekteja (esimerkiksi kuninkaita), on vain niiden positioita (mahdollisuus tulla kuninkaaksi ja toimia kuninkaana), ja nämä positiot tulevat mahdollisiksi niin sanotusti "tietoa tuottamalla"; asiat ovat olemassa vain niiden saamissa määritelmissä, sellaisina, joiksi ne on määritelty ja siinä määrin, millaisen hyväksynnän ja oikeutuksen tietty määritelmä saa. (Määritelmiä on useita erilaisia, myös keskenään kilpailevia tai ristiriitaisia.) Valtaa puolestaan on tuo tiedon tuottamisen prosessi (positioiden määrittely ja tämän määrittelyn monopoli), se, miten ja millä perustein siihen osallistuu. Kaikki osallistuvat jollakin tavalla ja saavat aina jonkin position tiedon (vallan) verkossa. Toki ontologiset kysymykset tuovat omat haasteensa tällaisille väittämille, luonnollisesti.)

No kuitenkin, olin sanomassa että. Vasta subjektipositioihin asetuttuaan (jouduttuaan) voi yleensä todeta, että niillä määritellyiksi tulleet ihmiset ovat melko tavallisia ihmisolentoja, ihmisyyden kriteerit täyttäviä ja niiden reunaehdoilla toimivia. Vain eräitä meistä. Tiilikka puhuu huoran subjektipositiosta käsin, joten hän tietää. Niinpä Noorakin tietää, että hän on tavallaan se sama inhimillinen olento kuin ennenkin. Hän ei liiku ihmisyyden ulkopuolelle - Tiilikan mielestä ei edes perusnuoruuden ulkopuolelle.

Tästä huolimatta Noora tunnistaa muutoksen itsessään, muutoksen minuuttaan koskevassa määritelmässä. Noora tunnistaa paheksuttuun subjektipositioon ajautumisen; hän tajuaa asettuneensa yhteisön tietoisuudessa asemaan/ paikkaan/ tilaan, joka on jo valmiiksi vahvasti määritelty, järeillä merkityksillä erittäin valmiiksi ladattu. Siinä ei paljon auta, mitä Noora itse haluaisi huoruudesta ajatella. Paikka, jonne hän on joutunut, on yhtä vanha, ihmistä suurempi ja vahvempi kuin Huoran arkkityyppi itsessään. Vähitellen se alkaa vääntää tilaansa asettunutta ihmistä, hänen identiteettiään, alkaa liittää nimeänsä hänen nimeensä. Niinpä Noorakin tuntee, kuinka hänen uusi subjektipositionsa, minuuden sijaintinsa, alkaa ladata häneen merkityksiään tai - näkökulmakysymys - herätellä niitä jostakin syvältä hänessä (sieltä, missä ihmisten tietoisuus on yhteisesti jaettu, kollektiivisesta piilotajunnasta). "Aikaisemmin olin ajatellut, että sana 'huora' oli vain olemattoman pieni osa mua, pelkkä keino tienata rahaa. Nyt musta tuntui, että tuo yksi osa mua oli ottanut vallan koko mun elämästä ja olin muuttunut kokonaan prostituoiduksi.- - [P]elokas sielu hukkui jonnekin kuoren taakse" (140). Tämä lataus vääntää Nooraa tavalla, jossa hän kokee menevänsä (enemmän) vinoon; tämä uusi identiteetti tekee vanhan kokonaisuuden horjuvat ja hatarat perustat näkyviksi pakottaessaan koko minuuden uudelleenmäärittelyyn. (Vähän kuin mieli joutuisi uudelleen ohjelmoiduksi, tai sen syvänteissä uinuneet skeemat - arkkityypit ja myytit - aktivoituisivat. Silloin joutuu katselemaan maailmaa toisin silmin, ymmärtämään sitä eri tavalla, eri ehdoilla.)

Tämä havahtuminen on ennemmin tiedostettu tuntemus kuin käsitteellistetty kokemus. ”Niin kuin olisin muuttunut tavalla, josta ei ollut enää paluuta.” (Sivulta 142. Kiinnostavaa muuten tuo paluu-sanan käyttö. Paluu implikoi etäisyyttä, joka on kuljettava etäisyydestä, jonne on jouduttu. Ennen kuin palataan, ollaan sijainnissa, jonne on kuljettu sieltä, missä kerran oltiin. Paluussa tätä samaa lähtöpaikkaa tavoitellaan jälleen.) Koska on mahdotonta olla prostituoitu joutumatta Huoran arkkityyppiin, huoruudesta ei ole paluuta. (En tiedä, onko sieltä edes poistumista.) Noora siis tajuaa, ettei entiseen ole paluuta. Noh, eihän mistään arkkityypistä ole; kaikki ne jättävät ihmiseen jälkensä. Mutta koska Huoran arkkityyppi on tabu, sellaiseen paikkaan asettuminen - huoran subjektipositioon asettuminen - jättää lähinnä arpia muistuttavat jäljet.

Huora on siis arkkityyppi ihmiskunnan tietoisuudessa, sen syvässä kerrostumassa, siellä, mistä uskonnot, taide ja myytit nousevat pinnalle kuvina, kertomuksina ja tuntuina. Huora on myyttisten tarinoiden syntysijoilla majaileva kollektiivinen sielunvoima. On selvää, ettei se ole yhden ihmisen hallittavissa tai ohjailtavissa. Ajattelimmepa arkkityyppien ja myyttien vaikutuksesta mitä hyvänsä, Claude Lévi-Straussin kuuluisan lausahduksen mukaan myytit ajattelevat meissä, ohjaavat meitä - emme me niitä. Myytin voima on ihmistä suurempi, mennen tullen. Therefore curiosity might kill the cat. (Jos tätä ajatusta kuljettaa villimmille tulkinnan kierroksille, huomaa, että kertomuksessa kissan kohtalo on tämän vertauskuvan kanssa osuvassa synkroniassa. Carl Jung saattaisi olettaa, että Nooran alitajunta lähettää Nooran päivätietoisuudelle selkeän viestin huoranelämästä ja sen motiiveista yllyttäessään Noorassa majailevat vihan voimat tappamaan lemmikkikissan - sikäli, että Jung pitäisi riittävän yleisenä sanontaa uteliaisuudesta joka tappoi kissan, ja olettaisi Nooran tuntevan sanonnan hyvin ja sen siten vaikuttavan hänen ajatteluunsa. Tällaisen tulkinnan pohjalta kuvaavaa, paljastavaa on myös se, missä yhteyksissä kissaa kerrotaan pahoinpidellyn sekä se, minkä tapahtuman jälkeen kissa pahoinpidellään viimeisen kerran. Palaan kissaan myöhemmin.) Jos Huora on arkkityyppi, sen kanssa ei voi leikitellä. Sen voi jättää rauhaan tai sille voi antautua ja se palkitsee omalla tavallaan, mutta sen kanssa ei voi leikitellä. Se on ahne ja mustasukkainen, se on joko tai, kaikki tai ei mitään. Huoran arkkityyppiin liittyy aina dramatiikkaa.

Huoruuden mukana tulevia merkityksiä on mahdotonta irrottaa myyttisestä alkuperästään. Jos tämä väite on tosi, on Huoran subjektipositioon astuessaan pakotetu liittämään nämä merkitykset itseensä silloin, kun tunnistaa ja määrittelee (joutuu tunnistamaan ja määrittelemään) itsensä suhteessa muuhun yhteisöön, kun joutuu etsimään paikkansa sen keskuudessa, määrittelemään asemansa ja sen merkityksen yhteisössä. Tästä luopuminen on mahdollista vain epätodellisuudeksi vääntyvissä kuvitelmissa: hetkellisyydessä ja irrallisuudessa, siinä todellisuudessa, joka ei tunnu kiinnittyvän oikein mihinkään ja joka siksi tuntuu tyhjältä ja valheelliselta. Kun voi kuvitella olevansa joku muu, jossakin muualla.

Jollakin tasolla myös Noora tajuaa, että huoraamisesta jää ihmiseen pysyvät jäljet, toisenlaiset kuin pelkät fyysiset jäljet iholla; sellaiset, joilla on jokin abstrakti ja identiteettiä määrittelevä merkitys. ”Säikähdin nähdessäni viisi selkärankaa pitkin kulkevaa pallon muotoista ja punaista läikkää. Iho oli aivan vereslihalla ja veikkasin, että siitä jäisi pahat jäljet. Se ei mua haitannut, sillä kun tarpeeksi on ottanut tatskoja, niin pari uutta jälkeä kehossa ei enää paljon hetkauta. Se voisi olla mun huoratatskani.” (sivulta 221).

Jos jäljet ovat näkyvät, muun yhteisön hyvin tunnistamat, yhteisö ei ehkä koskaan voi niitä unohtaa, koska ei voi unohtaa Huoran arkkityyppiä. Muistelen Elina Tiilikan jossakin haastattelussa kertoneen uskovansa, että ihmiset ymmärtävät ja unohtavat, eivät leimaa, eivät ainakaan pysyvästi. Lisäksi minulle jäi se mielikuva, että moinen käsitys oli haastattelijan mielestä toiveikas, optimistinen. Sitä se on minustakin. Ihmisyys on raadollista (sillä ihmiset elävät varjojensa armoilla - arkkityyppejä nekin). Ihmiset elävät myyttiensä ohjaamina. Ja millaista tarinaa huorista myyteissämme kerrotaan? On siellä pyhääkin huoraamista, mutta kevyttä ja merkityksetöntä se ei ole koskaan. Omaa kulttuuriamme lähin myönteinen huoran myytti taitaa olla myytti Magdalan Mariasta – ja hänen piti kumartua Jeesuksen jalkojen juureen. Tapa, jolla yhteisö suhtautuu Huoran arkkityyppiin, on tapa, jolla yhteisö suhtautuu prostituutioon ja prostituoituihin. Mutta saahan sitä toivoa ja odottaa parempaa maailmaa. Lohdutuksena voi tietysti ajatella, että meissä kaikissa asuu pieni Huoran arkkityyppi, jos se kerran on osa kollektiivista piilotajuntaa, ja jos se puolestaan liittää ihmisten psyyket piilotajunnoistaan yhteen. (Jungilaisuus on loistavaa.) Mutta tästä ei vielä pidä vetää sitä johtopäätelmää, että ihmiset tunnistaessaan hyväksyisivät Huoran arkkityypin. Yleensä on pelkästään helpottavaa nähdä vihattu huoruus jossakussa toisessa, poissa itsestä. Tosin syntipukiksi tarjoutuminen voi kirvoittaa toisissa myös myötätuntoa.

Millaisesta huoran ja huoraamisen jäljestä Noora sitten konkreettisimmillaan puhuu? Palataanpa edeltävään sitaattiin, jossa Noora päättää nimittää selkäänsä syntyneitä jälkiä huoratatuoinnikseen, siis eräänlaiseksi huoran merkiksi. Rakennan tulkintani tarttumalla neljään, mielestäni keskeisimmin tuota huoratatuointia määrittelevään kuvaukseen; huomioni kiinnittyi sanoihin selkäranka, pallon muotoinen, punainen, viisi. Oletetaanpa nyt, että tämä olisi edellä kuvatun kissavertauksen tavoin viesti Nooran alitajunnalta Nooran päivätietoisuudelle.

Selkäranka. Se on perinteinen hyvän moraalin ja rehtiyden vertauskuva. Selkäranka erottaa ihmisen muista (hänen omaa lajiaan alempiarvoisina pidetyistä) lajeista, kuten matelijoista, sekä konkreettisesti että vertauskuvallisesti. Mitä suoraselkäisempänä yksilöä pidetään, sitä ryhdikkäämpänä hänen koetaan erottuvan mainituista matelijoista sekä serkuistaan apinoista. Suoraselkäinen ei kyyristele tai pälyile – siis tunne alemmuutta tai salaile mitään. Kun ihmisellä on selkärankaa, hän on suoraselkäinen. Sekä konkreettisesti että vertauskuvallisesti.

Pallon muotoinen. Noora tarkoittaa varmasti ympyrää. (Pallo on kolmiulotteinen, ympyrä kaksiulotteinen. On vaikeaa kuvitella, että Nooran selkään olisi muodostunut kohollaan olevia palloja.) Ympyrän symbolinen merkitys on kokonaisuus, täyteys, ja se edustaa jungilaisessa symboliikassa Itseä, kokonaista ja ehyttä olemusta. (Jung kehittikin ympyrästä mm. mandala-teoriansa; mandaloita piirtelemällä voi tarkkailla itsensä kokonaistumisen ja eheytymisen projektiaan, seurata individuaatioprosessiaan.) Ympyrä symboloi myös jatkuvuutta; ympyrän kehän kiertäminen jatkuu loputtomiin. Esimerkiksi vihkisormus on symbolinen toivomus ikuisesta yhdessäolosta, ikuisen Jumalan auktoriteetilla yhdistetystä, ja että tällaista liittoa arvostetaan ja vaalitaan, sillä sormuksen tulisi perinteisimmin olla kultaa, arvokkaimpana pidettyä jalometallia ja arvon (kaiken rahan) mittapuuta. Kun ajatukset ehyestä itsestä ja jatkuvuudesta yhdistetään, saadaan viittaus ihmisen perimmäiseen ja kuolemattomaan eksistenssiin, sieluun if you will.

Punainen. Noh, nirhauma iholla on tietysti aina punainen. Mitäpä muuta se voisi olla. Mutta jos nyt kuitenkin jatketaan valitulla linjalla. Mitä punaisesta siis tulee mieleen? Kielto. Vaara. Houkutus. Kypsä omena ja punaiset marjat. Muu makea tai hapan luonnon anti. Kuninkaallisten väri. Huorien väri. Karnevaalin väri. Erottuminen. Kiihotus. Tulisuus. Itsetehostus. Huomautuskynän jälki. Veri ja sen villi kierto. Häpeä.

Kaikki riippuu siitä mistä roikkuu, siis kiinnityskohdasta eli tarkastelupisteestä sekä yhteydestä. Mikä yhteys tässä on kyseessä; mistä jälki on tullut ja mitä jälki aiheuttaa? ”Sen valtava kyrpä tuntui pökkivän mua kohtuun asti ja raivokkaat työnnöt aiheuttivat sietämätöntä kipua alavatsassa. Pian patjan karkea kangas alkoi ärsyttää selkäni ihoa, joka oli pingottuneena selkärangan kohdalla” (sivulta 220). Jälki on siis tullut ihon hankautumisesta rajujen työntöjen seurauksena. Ja kuten edellä on käynyt ilmi, se on aiheuttanut ”huoratatskan”, huoran merkin. Noora hyväksyy sen muiden tatuointiensa joukkoon, muiden elämän jättämien jälkien joukkoon. Hän ei ole siitä erityisen iloinen, mutta ei kovin pahoillaankaan - ainakaan hän ei tunnusta sitä. Toisaalta hän ei nimittäin myöskään samastu tunnereaktioon: jälki aiheuttaa säikähdyksen, mutta Noora ei halua välittää sellaisesta. Ehkä huoran merkki aiheuttaa enemmän ja jotakin kurjempaa, mitä Noora on valmis tai halukas myöntämään.

Viisi. Viisi? Onko prostituutiovuosia ollut viisi? Vai millä tavalla luku viisi liittyy prostituutioon? Onko huoruuden määrittäviä asiakkaita tai asiakastyyppejä ollut viisi? Tai asiakkaisiin rakastumisia? Tai oikein huonoja kuukausia? Vai viittaako viisi fyysisiin aisteihin, huoruuden kaikennielevyyteen kokemus- ja aistimaailman osalta – ja samalla kuudennen aistin puuttumiseen; että on tyhmää olla käyttämättä intuitiotaan, sisäistä viisauttaan näissä huora-asioissa. Onko paholainen vienyt koko käden, kaikki viisi sormea? Millaisissa yhteyksissä luku viisi esiintyy mytologioissa? Numerologiassa sen kerrotaan tarkoittavan toimintatarmoa. Näin tulkittuna kehoon ilmestyneet jäljet varoittavat vauhtisokeudesta ja toimintatarmon – elämänhalun – vahingoittumisesta. Vai onko kuvitteellinen kello niin sanotusti viittä vaille? Silloin armonaikaa on jäljellä, mutta hyvin vähän. Ehkä kyse ei ole lainkaan eikä suoraan luvusta viisi, vaan jostakin viidellä jaollisesta. (Tämän pohdinnan kanssa voisi kulkea kauas.)

Mitä siis saadaan, kun yhdistetään nämä kaikki: selkäranka, ympyrä, punainen ja viisi? Vahva viesti omanarvontuntonsa, ihmisarvonsa, eheytensä ja elämän jatkuvuuden vahingoittamisesta, vähän kuin itseltään salaa, selän takana. Sanonnoissa ollaan ahkerasti myös Jumalan selän takana, eli Jumalan hylkäämäksi koetussa paikassa. Vertauskuvallisesti tämä voi tarkoittaa oman sisäisesti varjelevan äänen tavoittamattomissa olemista, oman itsensä hylkäämäksi jäämistä. Välinpitämättömyyttä. Ja tässä pisteessä sellaisesta jää joka tapauksessa ”paha jälki” (Nooran sanoja lainatakseni).

Noora siis säikähtää huoran merkkiään. Miksi ihmeessä hän silti sanoo, ettei "se" (jäljet vai säikähdys vai molemmat?) haittaa häntä? Säikähdyksensä jälkeen hän leikkii huoletonta ja välinpitämätöntä, touhuaa jotakin, kenties saadakseen asian mielestään. Ja purkaa sitten vihaa kissaansa. Siis eikö Noora välitä säikähtelyistään, peloistaan ja niiden aiheista; siitä, mitä tunteet hänelle viestittävät? Ilmeisesti ei. Ja jos tämä asia ei tässä yhteydessä vielä käy selväksi, sitä teroitetaan kertomuksen lukuisissa muissakin kohdissa. Noora haluaisi erota tunteistaan ja elää itsenäistä, vapaata elämää, omaa elämäänsä, sellaista, jota tunteet muistoineen eivät tule häiritsemään. Ne nyt ovat muutenkin pitäneet hänet erossa jännittävistä asioista. Pelkoihin ei voi luottaa, ne pitää voittaa. Tästä voi päätellä, että Nooran tunne-elämä on jostain syystä rakentunut epäluotettavaksi; toisaalta se ei reagoi silloin kuin pitäisi ja suojele, ja toisaalta se ylireagoi ja tekee elämän hankalaksi. Ei ihme, että Noora on tunteisiinsa kyllästynyt. Yhteistyö ei toimi. Noora ei luota tunteisiinsa eikä samastu niihin. Tähän en halua sanoa muuta, kuin kääntää katseeni äitisuhteeseen ja ojentaa Alice Millerin teokset.

Nooran kannalta on valitettavaa, että elämä antautuu koettavaksi vain tunne-elämän kautta. (Kyllä, ne älylliset ponnistelutkin tuntuvat ihanilta tai tuskallisilta, herättävät tunteita ja motivoituvat niistä. Muistaakseni jopa Ilkka Niiniluoto on kirjoittanut asiasta. Pohtimisesta pitävät - haaveilusta tai ratkomisesta ihan sama - tuntevat suorastaan olevansa elossa pohtiessaan.) Niinpä tunne-elämän hylätessään hylkää myös itsensä ja elämänsä, pääsyn niihin. Toisaalta sellainen lienee Nooralle tuttua. Hän osaa kieltää itsensä hyvin, sillä tottumuksesta päätellen hän on tehnyt sitä jo kauan, ehkä koko elämänsä. Kun Noora viimein olisi vapaa antamaan itsensä elää ja tunteidensa hengittää, hän ei kuitenkaan osaa luopua itsensä kieltämisestä. Niinpä hän elää tavalla, tuntee tavalla, ajattelee ja toimii tavalla, joka on pelkkää itseinhoa, masokistista itsetuhoa tai itsensä kieltämistä ja tukahduttamista. Juuri tähän Nooran koko huoraamiskykykin perustuu: ”Ei tarvitse muuta kuin maata aloillaan ja kuvitella itsensä toisaalle”, kirjan kansiliepeet pelkistävät.

Tavallaan Noora tietää, että kadottaessaan tunne-elämänsä hän kadottaa myös itsensä. ”Tunsin oloni tyhjäksi ja läpinäkyväksi, olin kuin aave muiden joukossa. Mutta ainakaan en tuntenut enää tuskaa.” (sivulta 284). Silloin kun hän ei tunne edes tuskaa, hän ei koe elämää ja itseään todellisena; edes kipu ei enää ilmaise ruumiin ja toden ääriviivoista tai olemassaolon ehdoista. Silloin kaikesta on tullut tyhjää unta, joka laajenee rajoihin törmäämättä, ääniä tekemättä. Mutta onko tällaisella katoamisella mitään väliä, kun kaikki muutkin ovat yhtä tyhjiä ja kylmiä aaveita – ainakin Nooralle ja Nooraa kohtaan.

Jollakin tavalla Noora on tajunnut Huoran jälkien jäämisen jo kauan ennen mihinkään ryhtymistä. ”Tietenkin kaikista valinnoista jäi ihmiseen jäljet, mutta melkein kaikki oli kokeilemisen arvoista. Mitä pienistä naarmuista!” (sivulta 30, jossa Noora pohtii prostituoiduksi ryhtymisen moraalia, tai lähinnä sitä, ettei ole moraalipohdintoihin tottunut.) Vielä alussa prostituutio vaikuttaa miltä tahansa valinnalta muiden joukossa; kaikki valinnat jättävät jälkensä. Noora siis ymmärtää, että huoraamisessa on huonotkin puolensa, mutta se ei häntä sureta, koska mikään asia ei ole täysin hyvää ja täysin oikein. Missäpä niitä huonoja puolia ei siis olisi; mitä kummaa juuri huoraamisen jäljissä muka voisi olla? Sen sijaan huoraaminen tuntuu palkitsevana tavalla, jolla monet muut jälkiä jättävät asiat eivät palkitse. Huoraaminen lienee siis vaivansa arvoista. Kokeileminen innostaa. Samalla sivulla (30) Noora kertoo, ettei ”jaksa uskoa” prostituutiosta olevan mitään haittaa. Siis ei jaksa uskoa. Totta kai tämä ilmaisu on vain fraasi muiden joukossa. Mutta se sisältää väitteen siitä, että prostituution ymmärtäminen moraalisesti arveluttavaksi vaatii uskoa; että joku on joskus opettanut Nooralle, että prostituutio on moraalisesti kyseenalaista, ja jos haluaa pitää kiinni hyvänä ja hyväksyttynä pidetystä toiminnasta, on parempi pysyä prostituutiosta erossa. Fraasi myös väittää, että tämä ohje on jäänyt sen kummemmin perustelematta; että se on pelkkä uskon asia. Miksi Noora muuten olisikaan niin tiedon- ja kokeilunhaluinen? Niin, hän ei vielä tiedä. Hän haluaa tietää, itse, kokeilla ja saada kokemusta, ei vain uskoa siihen, mitä joku on joskus väittänyt. Lisäksi jos väitetään, ettei jaksa uskoa jotakin, väitetään, että uskominen vie voimia, vaati vaivannäköä. Väittämän mukaan sellainen uskominen on Nooralle tuttua: hän tietää, että uskominen voi vaatia jaksamista (sillä hän käyttää uskomisesta puhuessaan myös muita fraaseja, eli tämän fraasin toistaminen ei ole pelkästään mekaanista vaan valittu ilmaisu). On helppoa uskoa silloin, kun uskominen tarkoittaa vain sitä, ettei asioita tarvitse perustella, ja kun uskollaan voi oikeuttaa halunsa ja päämääränsä. Mutta jos usko asettaa kiellon halun, tiedon tai tavoitteen eteen, uskominen on haastavampaa. Silloin uskominen ei tule luonnostaan, vaan siitä on erikseen pidettävä kiinni, sitä on perusteltava, jotta se ei menetä merkitystään. Nooralla ei ole millä uskoaan itselleen perustella, eikä hän ole sellaiseen edes motivoitunut. Miksi nähdä turhaa vaivaa? Hän ei ole tottunut perustelemaan uskoaan sen enempää kuin itseään tai toimintaansa. Hän vain menee ja tekee, jos siltä tuntuu tai palkinto houkuttaa. Mutta silloin Noora unohtaa, ettei hän ole maailmassa yksin, ja ettei hän ole keksinyt tai säätänyt maailmassa tai ihmisenä olemisen tapoja ja merkityksiä, ja ettei yksikään ihminen voi ohittaa näitä valmiita keksintöjä pelkällä olankohautuksella. Voi yrittää ja voi ohittaa, mutta olankohautuksella se ei yleensä tapahdu.

Toisaalta, kenelläpä olisi todellista oikeutta sanoa, keitä me olemme tai sitä, millaisissa kerronnoissa ja kertomuksissa me elämme tai meidän tulisi elää. Postmodernissa identiteettiproblematiikassa ihmisellä on oikeus valita kannattamansa kertomukset itse, jopa kuvitella niitä itse jos kykenee, kuvitella itsensä kollektiivisen tajunnan aineksista eroon, jos haluaa – jos pystyy. Postmoderni tekee yksilöitymisen (individuaation) ehkä mahdollisemmaksi kuin koskaan. (Eläköön eksistentiaalisemiotiikka! Sen mukaan voi liikutella itseään kauemmaksi valmiista kohtaloista, suljetuista merkkijärjestelmistä. Ehkä jopa kokonaan eroon niistä.) Good luck with that, Noora.

Jos väitteet postmodernista identiteetistä pitävät lainkaan paikkaansa, Elina Tiilikka on oikeassa sanoessaan, että parikymppisten on keski-ikäisiä helpompaa hyväksyä huoruus (Apu, 21.1.2010). Parikymppisten käsitetodellisuudessa on suurempi liikkumatila, suurempi määrittelyvapaus. He ovat kasvaneet erilaisessa merkitystodellisuudessa kuin edeltävät sukupolvet. Ei tätä kuitenkaan kadehtia tarvitse. Sellainen avaruus on myös tuskallista, tuon vapauden vastuukuormasta puhumattakaan. Noorankaan ei paljon auta itkeä, että joku tulisi kertomaan hänelle kuinka asiat menevät ja mistä on kyse: se ei tule viemään häntä lähemmäksi itseään - kenties lähemmäksi turvan tunnetta silti. (Ehkä on valittava jompi kumpi: rohkea uskallus matkalle kohti itseä tai se sikiöasennon viereen tuotu lämmin muki kaakaota.)

Joten ei, tietenkään asioita ei tarvitse ottaa näin vaikeasti, näin ”syvällisesti”. Sitä voi joko keinua myyttisen alkumeren kehdossa, löytää sen maat ja taivaat - tai, sotiessaan näitä jumalien luomistöitä ja asetuksia vastaan, yrittää keventää muinaisten merkitysten painolastia eksistentiaalisemioottisella liikehdinnällä. Ja jos on jokin mystillinen myyttien täyttämä kollektiivinen tajuntatodellisuus, myytit kyllä ajattelevat siellä - meissä - ihan ominkin voimin (kuten se Lévi-Staruss aikoinaan siis totesi).

Mutta on kiehtovaa tarkastella, edes joskus, edes hetken, elämänsä ulkoisia ja sisäisiä olosuhteita ja pohtia, millä tavalla myytit - ihmiskunnan pitkään perimmäisinä pitämät totuudet - niiden todellisuudessa puhuvat: mistä elämässäni on kyse ja mitä minä yritän itselleni kertoa: mikä on minun sijaintini ja keneksi se minut tekee, omissa tai muiden katseissa.

Nooraa ei raasta pelkästään Huoran arkkityyppi. Nooran olosuhteissa ja hänen tavallaan elävä on luokiteltu yhteiskunnassamme niin vahvasti, että hän saa monien silmissä identiteettinsä ja elämäntapansa motiivit kuin suoraan taivaasta annettuina ja ennalta määrättyinä. Me emme Nooraa katsellessamme yleensä näe Nooraa, vaan ne kuvat, jotka meidät on opetettu liimamaan sellaiseen subjektipositioon (tai sellaisiin subjektipositioihin). Totta kai työtön ja yksin aikaansa viettävä on henkisesti sairastunut. Eihän se huoraaminen mitään terveen ihmisen puuhaa ole. Totta kai huora on säälittävää alinta sakkaa, jota käytetään surutta hyväksi. Ihmisparka. (Tai: v*t*n huora!) Pidämme helposti eksyneenä ressukkana jokaista, joka on etääntynyt yleisistä ihanteista ja normeista. Kuinka kristillistä! Mutta entä, jos pitäisimme heistä ainakin osaa seikkailijoina tai anarkisteina?

Henkilökohtaisesti olen iloinen Noorista, heistä, jotka ryhtyvät jaakobinpainiin arkkityyppien kanssa kuin muinaiset sankarit, ja yrittävät ylipäätään tarttua itseään vahvempiin haasteisiin saada määritellä itsensä ja elämänsä omaehtoisesti. (Jos moderni ihminen vielä tekee Sankarimatkoja, tämä on se, hänen Suuresta Kertomuksestaan jäljelle jäänyt initiaatioriittinsä joutomaahan ja takaisin.) Toisaalta olen myös pettynyt haasteen kunnioittamattomuudesta, siitä, että usein taistoon käydään tylsin asein ja tyhmällä uholla, ymmärtämättä, mitä oikeastaan tapahtuu ja miksi.

Noora kokee vahvasti, että huoranelämän valinta on hänen omansa. Tästä huolimatta tulee jatkuvasti esiin, ettei hän silti koe voivansa elää juuri toisinkaan, hallita valintojaan. Tiellä ovat esimerkiksi rahantarve, motivoimattomuus, erilaiset mielihalut, liiallinen yksinäisyys, vahvat tunteet kuten viha ja alemmuudentunne. Ehkä Nooran elämän fatalismi johtuu persoonasta, ehkä lapsuudesta, ehkä ympäristöstä ja muiden ihmisten vaikutuksesta, ehkä tottumuksista, ehkä tietynlaisista mahdollisuuksista ja kyvyistä ja muiden mahdollisuuksien ja kykyjen puutteesta. Ehkä se on tämä aika, tämä kulttuuri. Kukapa valmiuksiensa nimet viime kädessä tietää.

Miksi Noora kuitenkin väittää, että valinta on hänen omansa? Nooran elämäntapaan nähden sellainen kuulostaa pelkältä retoriikalta. Kun muistaa, kuinka vähän Noora saa asioiden pohdiskelusta irti, ja kuinka epäitsenäinen hän ajattelussaan on – hänen itsenäisyytensä perustuu ensisijaisesti kieltämiseen ja torjumiseen, ei valintojen perusteluun ja arvostelukykyyn valita –, herää vaikutelma siitä, että väite on yhtä valmiina annettuna muille kerrottu kuin kaikki muukin. Joku on teroittanut Nooralle, että ihminen tekee valintansa itse, on vastuussa omista teoistaan. Ihminen ei saa syyttää heikkoudestaan, pahuudestaan tai vääristä valinnoistaan ketään toista. Nooran kunnialliseksi itsensä käsittävä puoli suostuu tähän, ja tuntee moraalista krapulaa aina, kun kehtaa syyllistää ketään toista, esimerkiksi äitiä.

Tällainen oman vastuun yletön teroittaminen leikkaa ihmisen yleensä erilleen kokonaisuudesta, pyrkii eristämään hänet irralliseksi subjektiksi, jonka tehtävänä on vastata kaikesta yksin. Sellainen on kohtuutonta ja suhteellisuudentajuttoman idealistista, ja odottaa ihmiseltä yli-inhimillisyyttä. Jos ihmistä ja hänen elämäänsä voi verrata pitkän yhtälön lopputulokseen, tuota yhtälöä määrittävät lukuisat eri muuttujat, joiden seassa oma (tietoinen) valinta on pelkkä komponentti (jo pelkästään se, mikä vaikuttaa valitsemiseen, siis valinnan kykyyn ja mahdollisuuteen, muodostaa oman pitkulaisen yhtälönsä). Kuinka vastuu voisi tällöin olla yhdellä ihmisellä ja perustua yksin hänen valintaansa? Ei se voikaan. Ei se olekaan. Mutta vastuuta siirtelevänä väistöliikkeenä tällainen ajattelutapa on näppärä.

Niin tai näi, Noora haluaa pitää itseään toimijana, auktoriteetin omistajana, oman onnensa seppänä, laivansa kapteenina ja kohtalonsa jumalattarena. (Ihminen lankeaa helposti kertomukseen omasta kaikkivoipaisuudestaan: kyvyistään valita ja vastata itse.) Olipa tämä totta tai ei, sellainen helpottaa oman tarinansa kertomisessa ja tapahtuneen hyväksymisessä. Muuta sille ei enää voi tehdä. Paitsi kertoa kaiken toisin.

Punaisen mekon tarina voisi olla kuin Marguerite Durasin kokemus aasialaisesta rakastajastaan: tarina, jonka Anne Fried kuvailee (Rakastajan esipuheessa, Otava 2006) olleen käymisprosessissa läpi Durasin elämän, ja siksi jokaisella kerrontakerrallaan erilainen, sillä Durasin suhde koettuun muuttui kaiken aikaa. Näinhän kertomuksille ja elämäntarinoille aina toistossa käy. Punaisen mekon voisi kirjoittaa uudelleen lukuisia kertoja, ja tehdä siitä joka kerralla eri kertomuksen, erilaisen kokemuksen. Tyyli jolla kerronta sävytetään, valitut sanat joilla koettu kerrotaan, yhteydet joihin kerrottu liitetään, rivien välit joihin asenteet piilotetaan, vertaukset joita käytetään kertovat paljon. Niin paljon.