keskiviikko 1. syyskuuta 2010

PM2 - NOORA KUKA?

Romaanin Punainen mekko (Elina Tiilikka 2010, Gummerus) päähenkilö on nimeltään Noora. Pelkkä Noora. (Tai noh, Rantala. Se maintaan kerran, joskus puolivälin jälkeen, muistaakseni, toisen suusta lausuttuna. Nooralle suku ja sen nimi eivät tunnu olevan tärkeitä, eivät ainakaan omassa kertomuksessa.) Noora on tarinan kertoja. Kertomuksen harvat muut hahmot jäävät enemmän tai vähemmän statisteiksi ja karikatyyreiksi. Tämä sopii kertomukseen ja sen johdonmukaisuuteen mainiosti. Noora ei tunne itseään kovin hyvin, joten hän ei osaa kertoa muistakaan paljon. Joskus hän antaa heille oman puheenvuoron, mutta heidän mittasuhteensa ja merkityksensä jäävät yhtä syviksi kuin Nooran itsetuntemus. Ei se mitään. Pelkässä Noorassa riittää tarkasteltavaa useamman kappaleen tarpeiksi. Aloitan selkeimmästä.

Noora on lukion päätyttyä muuttanut koulutoverinsa kanssa kaupunkiin. Muutto on ollut jokseenkin suunnittelematon, ja sitä on motivoinut vain halu päästä pois kotoa (katso romaanin sivua 9). Halu päästä pois lapsuudenkodista vaikuttaa halulta päästä eroon ikeistä ja pakoista ylipäätään, siitä, että joku kyttää, vaatii ja arvostelee.

Noora on halunnut haistattaa pitkät opintojen jatkamiselle, mutta jo kertomuksen alussa hän epäilee ratkaisun saattaneen olla väärä (11). Sitä paitsi Noora pitää kirjoista ja uuden oppimisesta, ei se siitä ole kiinni. Mutta kokemus koulumaailmasta on syystä tai toisesta ollut liian lannistava ja epäinnostava. Ilmeisesti. Kun päivät eivät täyty ja rytmity kuten muilla, eikä oikein ole mitään omaa juttuakaan, alkaa tuntua yksinäiseltä ja tarkoituksettomalta, jopa epäkelvolliselta. Noora nimittäin kertoo tuntevansa olonsa kunnolliseksi silloin, kun osallistuu arkiaamun rytmiin muiden ihmisten keskellä (13), ja tämä aikaisin herääminen ja asioiden toimittaminen on ainoa yhteys, josta hän tällaista kertoo. Suurin osa ajasta kuluu siis oman huonommuuden ja kelpaamattomuuden potemiseen. ”Laiska pummiko mä sittenkin vain olin – en muuta?”(28). Asuintoveristakaan ei juuri ole seuraa. ”Kun asuu yhdessä, ei tule sillä tavalla hengattua kuin ennen. Molemmat vain hoitavat omat asiansa[...]”(9).

Vaikka Noora ei sitä kovin selkeästi kerrokaan, hän ilmeisesti huomaa, kuinka suuret asiat ihmisen elämässä ovat kiinni opiskelusta ja työelämästä: asema, toimeentulo, ystäväpiiri, tekeminen ja puheenaiheet; taloudellinen -, kulturelli - ja sosiaalinen pääoma; elämän sisältö. Toki hän osaa selkeäsanaisesti moittia työelämän keskeistä asemaa ihmisten elämässä, mutta ei myönnä, että asia koskettaisi häntä muutoin kuin ihmisten kiusallisina kysymyksinä, ärtymyksenä siitä, etteivät ne muusta hänessä olleet kiinnostuneita. "Aina vaan työ ja työ. Milloin duuni oli alkanut olla tärkein ihmisen identiteetin määrittäjä?" (237). Elämäntilanteen tukaluudesta huolimatta Noora ei halua sellaista sisältöä; hän ei halua, että elämän sisältö on kiinni tuollaisesta, tuollaisesta valmiiksi määrätystä, ihmiseltä itseltään juuri mitään kyselemättömästä ja siksi hänet robotiksi tekevästä. Noora haluaisi, että maailmassa olisi enemmän vaihtoehtoja, sellaisia, jotka hän voisi tuntea omakseen. Hän haluaisi olla, tehdä ja kokeilla jotakin muuta, kuin ihmisillä on tapana. Ja hän haluaisi olla onnellinen sillä, mitä hänellä jo on, olla tyytyväinen jo tänään ja pakottomasti. Mitä nyt jonkin verran rahaa tartteis saada.

Noora on siis tyypillistä elämän väli- tai murrosvaihetta viettävä nuori ihminen.

Nooralla on vuokrahuoneisto, lukion pääsytodistus, rikosrekisteri näpistelystä, kaksi kouluaikaista tuttavaa (melkein ystävää), vaihteeton polkupyörä, rahahuolia, mielestään tavanomainen ulkonäkö, kokemuksia huumausaineiden käytöstä, ambivalentti äitisuhde ja veli, huono itsetunto, tatuointeja, jatkuva moraalinen krapula (aina kun hän sen muistaa), paljon vihaa sisällään, levoton - toisinaan innostunutkin - mieli ja nopea vauhti ilman päämäärää. Nopean vauhtinsa hän saa haluttomuudestaan miettiä tekojaan ennen niiden tekemistä. Noora tietää, että liika pohtiminen tekee estyneeksi ja saa olon tuntumaan entistä kurjemmalta.

Nooralla on myös hyvä mielikuvitus. Hän voi esimerkiksi pimeässä maatessaan kuvitella olevansa maailman ainoa ihminen, uskoa tunteen ja alkaa siinäsamassa pelätä, kuulemma kaikkea, tulla ihan vainoharhaiseksi. (Katso esim. sivua 11. Väitteitä vainoharhaisuudesta löytyy enemmänkin. Noora on siis pohjimmiltaan myös melko herkkä – ja käyttää kokemuksistaan joskus äärimmäisiä ilmauksia.) Noora osaa kuvitella tyhjän koulun pihan aavemaiseksi (14), tai kuvitella ulkona kulkiessaan olevansa meren pohjassa (81). Hän keksii nokkelia ilmauksia kuten ”huoratatska”(221) tai ”huorien Robin Hood”(128), tai kikkailevan hauskoja kuvauksia kuten ”paskantaa lepakoita koska on niin gootti” (268). Valitettavasti mielikuvitus jää useimmiten mutkia suoristelevan kerronnan jalkoihin. Syy mielikuvituksen syrjään työntämiseen on myös ankeassa elämäntavassa, johon Noora kokee olevansa tuomittu: sivut ovat täynnään mielikuvituksensa käyttömahdottomuuksista turhautuneen ihmisen tyhjäkäyntiä ja levottomuutta. Niinpä on ihan hyvä, ihan kuvaavaa, ettei lukijaa hämätä turhalla kujeilulla. Ainakaan yhtään enempää. Tiedämmepä sitten paremmin miltä Noorasta tuntuu.

Lisäksi Nooralla on erittäin mukavuudenhaluinen luonto. Se on viatonta halua pitää elämästään ja itsestään, ei niinkään hedonismia. Mutta koska Nooran on vaikeaa pitää itsestään ja löytää asioita, jotka saisivat hänet pitämään tavallisesta arkielämästä, mukavuudenhalu ilmenee todellisuuspakona (eskapismina). Todellisuus on hänelle tuskaa, ja itse hän ymmärtääkin pakenevansa todellisuutta, ei tuskaa. Tuskaan hän päinvastoin kertoo olevansa addiktoitunut (284). Mutta koska hän ei saa tuskasta nautintoa - kuten addikti saisi - hän tarkoittanee vain alttiuttaan joutua tuskaa tuottaviin tilanteisiin ja kykenemättömyyttään irrottautua tästä itseään toteuttavasta ennusteesta ja sen ehdollistumasta. (Kertomuksen perusteella hän tarkoittaa juuri tätä.) Kivusta sinällään hän ei nauti, ellei se saa häntä unohtamaan itseään. Silloin sen on oltava laadultaan mieluiten henkistä masokismia, sillä fyysinen kipu vain muistuttaa häntä olemassaolosta, oman minän ääriviivoista ja omista rajoista, edes kehollisista.

Nooralla ei ole vakituista palkkatyösuhdetta, eikä kertomuksen alun jälkeen palkkatyötä ylipäätään, ei poikaystävää, ei säästäväistä tai harkitsevaa mielenlaatua, ei tulevaisuuden suunnitelmia, ei ehjiä lapasia eikä talvikenkiä, ei ammatillista koulutusta eikä mitään sitä vastaan, että tuntemattomat ja vastenmieliset ihmiset työntävät peniksensä häneen maksua vastaan.

Kertomuksen kuluessa Nooralla tulee olemaan lemmikkikissa, punainen mekko, vahinkoja iholla, uusi kovalevy, uusi taulu-tv, uusi kirjahylly ja paljon uusia elokuvia, sukupuolitauti, tarvittavat vuokrarahat, muutama rakastuminen - sellaisina kuin Noora rakastumisen ymmärtää -, paljon vapaa-aikaa, krapuloita, uhkarohkeita päähänpistoja, katumuspillereitä ja raivonpurkauksia. Melkein kaikki näistä tulevat myös olemaan menneen talven lumia. Melkein. Jäljelle jää ainakin se punainen mekko. Ja todennäköisesti myös tottumus, toisto.

Noora pitää musiikista, jossa on tiukka tahti ja jota voi tanssia, kuten raskaasta rockista ja konemusiikista. (Ehkä hän pitää myös muunlaisesta musiikista, mutta siitä hän ei meille kerro.) Hän pitää velvollisuuksien ja murheiden unohtamisesta, itsensä unohtamisesta. Hän pitää humalasta, elokuvista, korkeasta näköalasta ja unelmoinnista. Hän pitää pöydällä istumisesta, pelkojensa voittamisesta ja hämärän illan tunnelmasta – sillä ”[i]llassa oli aina sitä tiettyä magiaa, silloin saattoi tapahtua mitä tahansa ja sai olla oma itsensä”(184). Hän haluaisi useammin olla oma itsensä. (Muusta kerronnasta päätellen hän tuntuu tarkoittavan, että haluaisi useammin unohtaa muiden vaatimukset, todelliset ja kuvitellut, ja osata pitää puolensa niitä vastaan.) Hän pitää jännityksestä, mahdollisuuksista joissa ei ole menneen painolastia, ja niistä hetkistä, kun voi tuntea itsensä hyväksytyksi osaksi muuta yhteiskuntaa. (Noora toivoo, että yhteiskunta voisi hyväksyä hänet sellaisenaan.) Erityisesti Noora pitää vapaudentunteesta, vaikka se yleensä lakkaakin heti kun mielihyvä lakkaa. Onkin vaikeaa sanoa, kumpi on Nooralle ensin, mielihyvä vai vapaus, tai missä määrin vapaus on perusteetonta lumetta kuten mielihyvä, pelkkä ohimenevä ja mitään todellista kannattelematon tunne. Täysin vapaa ja oikeasti vapaa Noora tuskin haluaisi tai voisi olla. (Hän nauttii sitomisesta, ja rajattomuus on hänelle liian suuri paikka.)

Vaikka Noora ei yleensä pidä asiakkaistaan, hän pitää heidän virrastaan, rahantulosta ylipäätään. Ehkä siinä on sitäkin, että kun pitää bisnespuhelimensa auki, ei tarvitse tuntea olevansa torjuttu tai hylätty eikä se, joka kinuaa tarpeeseensa. Kun hän itse on tarpeessa, voi vain napsauttaa puhelimen päälle ja odottaa, että muut kinuavat. Bisnespuhelimensa kanssa hän on se, joka voi hylätä ja pettää, valita ja juoksuttaa miehiä omien himojensa orjina – jopa noutamaan uudet kondomit.

Joskus Noora väittää pitävänsä asioista, joista hän ei oikeastaan pidä tai joista pitää vain toisinaan. Joskus Noora siis valehtelee. Joskus hän vain muuttaa mieltään tai ei tiedä paremmin. (Joskus nämä vaihtoehdot hänessä eivät sulje toisiaan pois.) Hän seuraa itsensä tunnistamisessa mielihalujaan, ajattelee, että mielihyvä kertoo totuuden. Joskus tämä logiikka toimii. Hän esimerkiksi tietää, ettei punainen mekko ole häntä itseään, koska mekon väri, leikkaus tai materiaali eivät häntä miellytä. Joskus logiikka ei toimi, eikä hän tunnistaa itseään mielihyvästä, kuten orgasmista asiakkaan kanssa. Niin tai näin, usein hän pakottaa itsensä sellaiseen, mistä ei pidä. Silloin hän pettää itseään ja tavoitettaan olla itselleen uskollinen. En tiedä, pitääkö hän siitä. Ainakin se palkitsee häntä, sillä hän tekee sitä jatkuvasti. (Ehkä se on hänen salainen sovitusrituaalinsa, hänen salainen tapansa rankaista itseään.)

Noora ei pidä feissareista, seksuaalisesti arvioivista katseista, herätyskellon äänestä tai liikaa piippaavasta puhelimesta, ihmispaljoudesta, useimmista asiakkaistaan etenkään lihavista, liian rajuista työnnöistä tai panon pitkittämisestä, juna-asemasta (entisestä vapauden symboliksi kutsumastaan paikasta), kodistaan, heikkoudesta. Ja Noora ei pidä itsestään. Eikä siitä punaisesta mekosta. Kun hän ei pidä jostakin, hän kertoo sen usein ylisanoin: hän vihaa, inhoaa, häntä oksettaa. Hänen on vaikeaa kertoa muuten kuin vihaisena, että ei pidä, ja vaikeaa tehdä se muille kuin jo valmiiksi vastenmielisille kohteille. (Tästä voi päätellä myös sen, ettei hän pidä rauhan rikkomisesta, ohuena pingottuvan ystävällisyyden katkaisemisesta, jos on mitään syytä tai mahdollisuutta sitä vaalia.) Helpointa vastenmielisyys on mainita silloin, kun asian kielteisyys on yhtä yleistä ja ilmeistä kuin kissankusen hajussa tai äidin moitteissa. Nooraa inhottaa olla tarvitseva osapuoli ja joutua ilmaisemaan halunsa. Silloin hän tuntee olevansa alakynnessä, toisen häpäistävänä ja nöyryyttävästi hylättävissä, toisen armoilla. Salaa hän silti kaipaa toisen armoille jäämistä, yhtä paljon kuin tarpeidensa tyydyttämistä. (Tämä tulee esiin hänen seksifantasiassaan sivuilla 254-257.) Noora pelkää sairauksia ja sydänkohtausta, eli ilmeisesti kuolemaa tai katoamista. Tai avuttomuutta. Hän pelkää muiden odotuksia, kyvyttömyyttä täyttää niitä, olevansa pettymys ja tulevansa siksi hylätyksi.

Yleisesti Nooran vaihtelevien mielialojen ja sarkasmin läpi on kuitenkin vaikeaa poimia totuuksia siitä, mistä hän pitää tai ei pidä, mihin hän uskoo, mitä hän toivoo, katuu tai pelkää. Ehkä hänen on yhtä vaikeaa määritellä tai myöntää sellaista itselleen. Se, mitä hän väittää nyt, ei ehkä ole totta myöhemmin.

Entä mitä Noora tekee; mihin hänen aikansa kuluu? Kertomuksessa hän useimmiten potee huonoa omaatuntoa, tyydyttää asiakkaiden tarpeita, kinastelee äitinsä kanssa, toimittaa juoksevia asioita, vähättelee kärsimystä ja seurustelee kissansa kanssa. Hän myös oleskelee katsomalla elokuvia, kuuntelemalla musiikkia tai lueskelemalla. Niiden herättämistä ajatuksista lukijalle ei juuri kerrota, ellei sitten lyhykäisesti mainitsemalla että niistä tuli parempi olo. Ilmeisesti Noora myös käyttää paljon aikaansa netissä. Sieltä hän usein etsii tietoja ja lataa elokuvia. Asioista, joista ei irtoa kertomisen arvoista toimintaa, juonta tai pohdintaa, emme tiedä juuri mitään. Kuluneista ajanjaksoista ja itsekseen vietetystä ajasta voi kuitenkin päätellä, että sellaisiin asioihin kuluu eniten aikaa. Noora siis viettää paljon aikaa kotona, paljon aikaa itsekseen. Noora itse kertoo hänen elämänsä olevan jatkuvaa itsetutkiskelua (129). Omassa huoneessaan hän osaa yleensä vain kiertää kehää, joten on ymmärrettävää, ettei itsetutkiskelusta heru kuin mehuttomia tai raakoja hedelmiä. Arkea rytmittävistä tai katkovista tapahtumista mainitaan kyläily äidin luona, pari tapaamista tuttavien kanssa, baarisekoilu ja strippauskokeilu. Lisäksi Noora siivoaa silloin kun jaksaa ja viitsii. Kertomuksen aikana hän käy myös pari kertaa työvuorossa (oikeana pidetyssä), työhaastattelussa ja kotinsa kattoparvekkeella. Vaikka kertomus on täynnä toisteista arkea, Noora osaa punoa siitäkin hauskoja episodeja, kuten kaupassa käynti kamoissa ollessaan.

No, miltä tämä kaikki kuulostaa? Millainen Noora on?

Behavioristi - siis perinteinen psykologi - ei osaisi vastata tähän itseään tyydyttävällä tavalla. Hänellä olisi käytettävissään vain Nooran oma todistus itsestään ja elämästään. Jos behavioristin pitäisi Noorasta näin heppoisin perustein jotakin ajatella, hän ei voisi uskoa pelkästään Nooran omia kokemuksia ja väitteitä, ei voisi pitää tämän (representoimia) käsityksiä sellaisinaan totuuksina, vaan tekisi omat johtopäätelmänsä tilannetta arvioivana ulkopuolisena (ja haluaisi mitä todennäköisimmin kuulla myös muiden, Nooraan nähden ulkopuolisten arvioitsijoiden, käsityksen. Sen tähden perinteisissä psykologisissa kyselylomakkeissa niin usein kysellään myös sitä, kuinka lomaketta täyttävän ihmisen lähipiiri asiat kokee.) Behavioristi jättäisi siis melkoisen marginaalin psykologin (ja muiden ihmisten) omille projektioille, jotka tämä voi Nooraan liittää. (Behaviorismin vallitsevaan asemaan nähden ei olekaan ihme, että mitä syvällisemmästä analysoinnista on kyse, sitä syvällisempää oman psyykenelämän problematiikan tiedostamista psykologilta edellytetään – jotta tämä ei päätyisi työntämään omaa problematiikkaansa analysoitavaan. Tai paremminkin: jotta sitä työntyisi tähän mahdollisimman vähän.)

Mutta minä en usko behaviorismiin vaan postmoderniin identiteettiproblematiikkaan. Noora on juuri sitä, millaisena hän itsensä esittää, tekipä hän sen suoraan tai epäsuoraan, tarkoituksella tai tahattomasti.


Katsotaanpas.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti