Miehet kirjoissani1: TT6 - Vapauttavat syyt (3/3)

Kas noin. Olen käynyt uudelleen läpi Tessin tarinaan liittyvät kirjoitteluni, ja on todettava, että suurimman osan niistä mietteistä, joita jo sanottuun halusin lisätä, olen sijoittanut omalle paikalleen yhteyksiin, joissa aihetta oli luontevinta käsitellä. Niin oli parempi. (Luettavuuskin on toivottavasti parempi.) Ei tule sitten niin paljon sinne tänne ripottelua. Mutta jäi tämänkin otsikon alle vielä jotakin. Let’s get started.

Kuutamo ja usva, joka roikkuu puiden oksilla kuin morsiushuntu, Tessin hehkeys lankeemuksesta huolimatta, sekä Alexander ja häneen kohdistunut kertojan ihailu viittoilevat siis niihin pohjavirtoihin, jotka kertomusta vahvimmin ohjaavat, ja jotka ehdottavat, kuinka tarinaa pitäisi tulkita ja mistä siinä on kyse. Kuten olen edellä kuvaillut, kertomusta voi pitää ankaran siveysopin kritiikkinä, ja siten myös ennemmin Tessin ja Alexanderin, kuin Tessin ja Angelin, rakkaustarinana.

Viides vinkki siihen, millaista suhtautumista kertomuksessa rivien välissä suositellaan, on Tessin oma asenne.

Myös Tess alkaa epäillä aviosuhdeasian todellista laitaa: ”[H]änessä tuntui käyvän yhä voimakkaammaksi tunto, että ruumiillisessa merkityksessä ainoastaan tämä mies [Alexander] oli hänen puolisonsa” (393).
Siis: tuntui - - tunto? Käytetty ilmaisu, ”ruumiillinen merkitys”, viittaa myös näkökulman kääntämiseen kohti maallista ja aistillista, ja näistä perusteista käsin tehtyihin arvioihin ja koettuihin kokemuksiin. Toki tätä voi pitää pelkkänä Tessin päässä pyörivänä ajatuksena, vain eräänä syyllisen mielialan oikkuna, tyyliin: tuon miehen kanssa olen maannut, joten moinen rikos pitäisi sovittaa aviolla; eikä minulla toiseen mieheen enää ole oikeutta. Mutta kerrotaan, että Tessin ajatusmaailmassa on tapahtunut maailmankuvallinen muutos. Hän ei esimerkiksi enää tukeudu eikä luota sellaisiin uskonnollisiin asioihin kuten rukoukseen. Dogmien valta alkaa heiketä. Hänestä on tullut filosofisempi, ilmeisesti myös kyynisempi. ”Olen oppinut hylkäämään toisenlaisen ajatustavan” (351, jossa Alexander pyytää Tessiä auttamaan häntä kiusauksessaan rukoilemalla hänen puolestaan).

En siis usko, että Tess vaatisi itseltään aviota Alexanderin kanssa, tai vaatisi itseään ajattelemaan heitä toistensa puolisoiksi. (Ja miksi vaatisi nyt, kun ei ole sitä ennenkään tehnyt. Päinvastoin Tess on tuntunut pyhittävän itseään ajattelemalla itsensä mahdollisimman erilleen Alexanderista.) Ne, mitkä eivät ennen ole Tessin arvo- tai käsite- tai kokemusmaailmassa kuuluneet yhteen - hänen oma maailmansa ja Alexanderin maailma -, alkavat sulautua toisiinsa.

Tess on siis omalta osaltaan mahdollistamassa Alexanderin uuden lähentymisen, ja avittaa miestä esimerkiksi uskosta luopumisessa: Tess itse tekee tyhjiksi ne syyt ja voimat, jotka voisivat pitää Alexanderin hänestä erossa. Hiukan ironista on, että tämä tapahtuu paljolti Angelin vaikutuksesta: paitsi että tämä on poissa, hän on myös vastuussa humanistisfilosofisen ajattelutavan kylvämisestä Tessiin (351, 361) – puhumattakaan että jättänyt tämän rakkauden kerjäläiseksi. Viktoriaanisessa kieltäymyksessä piilee siis oman tuhonsa siemen. (Ja tätähän kertomuksen voi tulkita viime kädessä suorastaan julistavan.) Lisäksi on hyvä muistaa, että Tess jo ensitapaamisella söi mansikoita Alexanderin kädestä.

Vaikka Tess jakeleekin Alexanderille rukkasia hyvinkin tylysti ja kovakouraisesti - erään kerran sellaiset suoraan naamalle heittäen niin että veri vain virtaa - hän tuntee toiminnastaan syyllisyyttä ja mielipahaa. Sellainen saa hänet esimerkiksi itkemään (kuten siellä öisessä metsässä Alexanderin kanssa ratsastaessaan), sekä pyytämään toiminnastaan rankaisua (kuten tuosta karkeasta rukkasten naamalle heittämisestä). Mutta tietenkään Alexander ei rankaise Tessiä eikä hylkää häntä. Alexander ei ole kuten Angel eikä toimi kuten hän.

Viimeisenä antautumisen tiellä on lopulta enää Tessin epäröivyys siitä, voiko hän luottaa Alexanderiin tulevaisuudessa: jatkaisiko tämä hänestä, Tessistä, ja hänen perheestään huolehtimista.
No arvatkaapa vaan. ”Jos haluat, saat kirjallisen takuun” (389). Juridisessa mielessä Alexander siis tarjoaa naimakirjaan nähden toiseksi parasta vaihtoehtoa. Tessin passiivisuuden tähden tarvitaan vielä hieman Alexanderin voimakastahtoisuutta, jolla hän luotsaa heidät tämän viimeisen rajan yli, joka vielä erottaa heidät toisistaan. (Vähän kuin siellä metsässä, ennen kuin Alexander kietoi kätensä Tessin ympärille.) Sen jälkeen Tessin on enää valmistettava kirje Angelille, saatettava luopumisrituaalinsa päätökseen. Initiaatio on ohi. Lopultakin hän on valmista viljaa, kypsä poimittavaksi. Viattomuuden aika päättyy lopullisesti – vaikka sen tajuaminen onkin Tessille myöhemmin Angelin palattua liikaa.

Siveysopillisen moraaliteeman kannalta on kuvaavaa, ettei Tessin ja Alexanderin yhteiselämästä pihahdeta sanaakaan. Eikö voisi luulla, että sen mahdollista kurjuutta edes hieman valotettaisiin, jotta varoittava esimerkki tulisi entistä selkeämmäksi? Mutta ei. Rauhaa, vain rauhaa – jos sanattomuutta on tulkitseminen. Kukaan ei kerro heistä mitään. Kukaan ei kerro mitään varsinkaan Tessin tunne-elämästä. Mutta ainakin Alexanderin voi kuvitella elävän onnensa kukkuloilla. Jotain heidän elämästään voi päätellä (tai edes kuvitella jos tahtoo) niistä olosuhteista, joissa he yhteiselämänä aloittavat:

Ainakin Alexanderin asenne lupaa heidän tunnesuhteelleen hyvää: hän on kärsivällinen ja hyväksyvä - lämmin - Tessin tunteita kohtaan, tietää, että tämän on ensin voitava antaa hänelle anteeksi se, millä syvimmin tämän viattomuutta aikoinaan loukkasi. Nöyrästi ja tilaa jättäen - kuitenkin vastavuoroisuutta odottaen; Tess ei ole hänelle mikään nukke itsekkäitä tarpeita varten - hän toivoo Tessin sen jälkeen pystyvän häntä pikkuhiljaa rakastamaan (346). Lisäksi mies on osoittanut lisääntynyttä innostusta ja palvelualttiutta heti saatuaan Tessin lopulta luokseen; Alexander on varma siitä, että juuri hän voi tehdä Tessin tyytyväiseksi: ”Väärän D’Urbervillen pikku sormi voi tehdä sinulle enemmän hyvää kuin koko hallitsijasuku oikeita D’Urbervillejä. Käske minua! Mitä minun on tehtävä?” (400). Tästä on alistaminen kaukana. (Angel puolestaan odotteli Tessiltä palveluksia ja todennäköisesti melkoista alamaisuutta. Sen voi päätellä jo hänen vaalimistaan patriarkaalisista arvoista.) Vaikka Tess vielä mutiseekin Alexanderille, että tämä menisi tiehensä, mies ei siitä pahastu, vaan demonstroi haluaan kunnioittaa Tessin toiveita. ”Minä menen – menen äitiäsi katsomaan, hän sanoi lempeästi. Mutta mennessään hän kuiskasi: - Pane mieleesi, vielä sinä olet säyseäkin” (400). Tess tuntee, kuinka viattomuus pakenee hänestä, kuinka vanha Tess kärsii ja on kuolemassa. Tätä ennakoi koko tämä ensimmäinen - lupautumisen ja muuton jälkeinen - tapaaminen, sillä se tapahtuu D’Urbervillen suvun hautakammiossa. Sen sisäänkäynnin seinämää vasten Tess painaa päätään Alexanderin mentyä ja puhuu itsekseen: ”Miksi olen pahalla puolen tätä ovea” (400). Pahalla puolella? Tunne noussee siis eettisestä tunnosta - miksipä sitä muuten pitäisi pahaksi käsitteellistää. Tessin ilmaiseman kuolemantoiveen voi tulkita haluksi kuolettaa entinen Tess; haluksi päästä kärsimyksestä, jota entisen Tessin - tuon viattomuuden aikaan jääneen - kautta eläminen aiheuttaa. Kuolemantoive on halua vapautua, halua luopua vanhasta taakasta. Pääsisikö Tess sopuun moraalisten tunteidensa kanssa? Ehkä, jos Angel ei palaisi. Kerrotaan nimittäin, että Tess uskoi Alexanderia Angelin paluuseen asti (418).

Merkillepantavaa on myös Alexanderin käyttäytyminen samaisessa hautakammiossa hieman ennen: hän makailee paadella liikkumatta, kaikkein vanhimmalla alttarinmuotoisella hautapatsaalla, on maannut jo ennen kuin Tess tulee sisään. (Tess on ollut kuljeskelemassa kirkkotarhassa.) On jo puolihämärää, eikä Tess ensin ole huomata, että sarkofagiveistokselta näyttävä hahmo onkin elävä. ”[K]uva liikahti”, ja Tess on pyörtyä pelästyksestä. Silloin Alexanderin on ilmaistava itsensä. ”Tämä hyppäsi paadelta häntä tukemaan.” Hän kertoo Tessille loikoilleensa kivellä, jottei olisi häirinnyt Tessin rauhaa. (399) Häirinnyt Tessiä? Makaa hautakivellä? Tämä viittaa selkeästi Alexanderin uhrautuvuuteen. Hän on mieluummin liikahtamatta aloillaan, kieltää oman elämänvoimansa ja omat tarpeensa, kuin häiritsisi Tessiä. Hautakammion puolestaan voi tulkita personoivan heidän suhdettaan, sitä uutta tilaa, jossa he nyt ovat, etenkin, kun se kätkee menneiden polvien D’Urbervillejen luut – D’Urbervillen suvun nimeen perustuu myös heidän suhteensa, sillä sukunimeä koskeva tapahtumakuvio heidät yhteen saattoi. Hauta kuulostaa pelottavalta enteeltä suhteen tulevaisuuden kannalta. Mutta samalla se on kunnioituksen osoitus ja monumenttina maamerkki, varma jälkeen jätetty muisto maailmassa heistä heidän jälkeensä. Vertauskuvalliselta merkitykseltään hauta kuvaa vanhan kuolemaa ja uuden syntyä, jopa porttia maailmojen välillä. Muutos entiseen on siis suuri. Ehkä kaikki ei olekaan niin toivotonta, kuin äkkiseltään hautoja miettiessä vaikuttaa. Ja kun Alexanderin kuva alkaa elää, se alkaa elää Tessille ja tapahtunut on hänelle pelottavan odottamatonta. Ehkä Alexander on tiennyt tämän, osannut ennakoida pelon. Hänhän on osoittanut tuntevansa Tessin hyvin. Siksi hän on halunnut antaa Tessin olla ensin aivan rauhassa. Mutta kun Tess nyt kerran tuli huomanneeksi hänen persoonallisen läsnäolonsa ja elonsa, ei se mitään, Alexander tukee häntä ja kunnioittaa Tessin toiveita – ja jättää tämän rauhaan kun tämä sitä haluaa.

Jotain hyvää kuitenkin enteilee kertojan paljastus siitä, että Tess alkaa kokea Alexanderin inhimillisenä. Kertoja kuvailee Tessin tajuavan, että ”sielu [Alexanderillakin] oli pelastettavana” (335). Tällainen kokemus edellyttää myötätuntoa ja viittaa anteeksiantavuuteen, kertoo halusta uskoa toisesta hyvää. Tämä puolestaan kertoo, etteivät tunteet ole miehen suhteen kuolleita. Tess haluaa myös vastustaa entistä kielteisyyttään miestä kohtaan: ”Tess ei päästäisi enää pahoja ajatuksia mieleensä. […] [Tessiä] olikin kiusannut vain omat ajatuksensa” (335). Tuskin siitäkään haittaa on, että Alexanderin silmissä, joissa musta tuli kuulemma leimuaa, on voima polttaa Tessin vartaloa; Alexanderin katse siis tuntuu Tessistä kehollisesti ja aistillisesti joltakin (335). Tosin, koska katse polttaa, se paitsi tuntuu kuumalta, aiheuttaa myös häpeää. Alexanderin katseen alla/jäljiltä koettu tunne Tessissä ilmaisee selkeästi, että tuo katse saa Tessin tunnistamaan itsensä seksuaaliseksi olennoksi; että Alexanderin katseen voimasta Tessistä tulee seksuaalinen. Ei ihme, jos vähän polttelee. Ja ei ihme, jos viktoriaania hävettää.

Tässä vaiheessa Alexanderin ja Tessin suhdetta kertomus keskittyy lukijan osalta siis Angelin hitaaseen paluuseen Tessin luo. Lieneekö tämä myös vertauskuvallista viktoriaanisen moraalin taustalla hiiviskelyä ja Tessin odottamatonta kohtaamista sen kanssa, sillä seuraava kohtaus Alexanderin ja Tessin välillä on kohtalokas herttaässä-kohtaus.

(silence)

Kun sankari kuolee tai on kuolemaisillaan, on tapana palata ajassa taaksepäin, onnellisiin tai ratkaiseviin hetkiin, elämän filminauhaan. Ja muistella menneitä, puhua niistä.

Kun Alexander siis ratsastaa lapsuudenkotiinsa palaamassa olevan Tessin kiinni, hänellä on tunteensa vahvasti pelissä. Joten ei, Tessin kosiskelu ei ole pelkkää leikkiä, eikä Tessin pysäyttäminen sitä, että Alexander, kilpailu- tai alistamisviettinsä pakottamana, vain tuntisi jääneensä häviölle eikä haluaisi jättää itsekästä pakkomiellettään tyydyttämättä. (Jos siitä olisi kyse, eikö hän sen jo tyydyttänyt?)

Niin, jos Alexander onkin kysellyt tylyn loukkaantuneena, miksi Tess itkee, sen hän kyllä kuvittelee tietävänsä hyvin, minkä vuoksi Tess on nyt palaamassa. Se varmasti kirvelee miestä vielä enemmän kuin taannoinen, kiristyksellä voitettu suukkonen. Kun Tessiä sai jo sellaisen jälkeen lepytellä ja maanitella loputtomiin, tämän tapauksen jälkeen tilanne lienee toivoton. Ja aivan oikein: eivät auta rakkauden vannomiset, eivät pyynnöt jäämisestä, ei edes sen muistuttaminen, ettei elämä ole niin synkkää eivätkä asiat niin huonosti kuin Tessistä nyt tuntuu. Mikään Tessissä ei saisi ajattelemaan tekoa oikeaksi eikä pitämään häntä, Alexanderia, kelvollisena kumppanina. Koska Alexander on välittänyt Tessistä kovasti, häntä alkaa pistellä lähes katumuksen tapainen. ”[I]kävä, että sinua loukkasin. Tein väärin – myönnän sen itsekin.” Mutta sitten katkeruus tässä Alexanderille niin epäreilussa tilanteessa riehahtaa miehen mieleen, ja hän ärähtää Tessille: ”Mutta ei sinun siltä tarvitse myötäänsä härnätä minua tuolla asialla.” Härnäämisen lopettaminen näyttää tarkoittavan Alexanderille sitä, että Tess lopettaisi vihoittelun ja hyväksyisi ainakin hänen tukensa. Olisihan sekin jonkinlainen myönnytys, tunnustus. Ja silloin Alexanderin ei tarvitsisi erota tytöstä aivan kokonaan. ”Ei sinun enää tarvitse olla ulkotöissä, tiedäthän sen. Voit myöskin pukeutua mitä hienoimpiin vaatteisiin ja heittää hiiteen tuon yksinkertaisen puvun.” (88-89)

Mutta Tess on ylpeä. Hän vannoo, ettei ole koskaan rakastanut Alexanderia sydämestään. Sydämestään? Siis ei sillä pyhällä ja puhtaalla rakkaudella, mutta muutoin ehkä, ainakin pikkuisen? Kun moraalin ja elämänsisällön nimeen vannotuista periaatteista on luovuttu, alkaa itsehalveksunta. Tessille ennenkuulumattomia ivallisia piirteitä saavaa vihastumista voi pitää tästä osoituksena: Alexanderia ylenkatsomalla hän tavallaan ottaa oman itsensä ja kunniansa jälleen haltuunsa, ja voidakseen pitää ne, hänen on pysyttävä miehestä erossa ja vannottava, ettei tahdo enää mitään häneltä eikä hänen kanssaan. ”En koskaan! En koskaan!” Ei, hän ei halua lapselleen tuollaista isää, ja kärsiköön vaikka koko perhe nälkää, kunniaansa hän ei enää anna. ”[O]n minulla toki sen verran kunniantuntoa jälellä, etten rupea valehtelemaan [rakkaudesta].” Joten Tess pysyy korostetun viileänä, antaa miehen suudella myöhemmät hyvästinsäkin poskilleen vain osoittaakseen, ettei se merkitse hänelle enää yhtikäs mitään, ei edes mitään vastustelun arvoista. Hän ”seisoi kuin marmoripatsas”, eikä lähdettyään enää – surullista kyllä - katsonut taakseen. (88-91)

Koska Alexanderin luonteeseen kuuluu kyky epäitsekkäisiin tekoihin, hän tänä varhaisena aamuna Tessin vierellä työntää loukkaantumisensa syrjään ja haluaa heidän eroavan ystävinä. Lisäksi Alexander osoittaa huolenpitoa ja vastuuntuntoa: ”Ja jos sinua kohtaisi määrätyt olosuhteet – ymmärräthän – ja joutuisit pienimpäänkin tarpeeseen tai pulaan, niin kirjoita minulle pari sanaa ja sinä saat heti paikalla mitä haluat” (89). Voihan tietysti sanoa, että Alexander vain tuntee syyllisyyttä ja yrittää hyvitellä rikostaan. Mutta sehän juuri on välittämistä. Toisaalta voi ajatella, että hän välittää tässäkin asiassa enemmän itsestään kuin Tessistä. Mutta kuinka uskottavasti maallistunut ja huoleton mies muka yrittäisi sovitella syyllisyyttään vain oman mielenrauhansa takia? Ja siinäkin tapauksessa Alexander vain osoittaisi tehneensä Tessin ongelmasta omansa. Sitä paitsi ihminen ei voi koskaan rehellisesti ja aidosti haluta eikä tehdä mitään, jos hän ei samalla palvele omaa tahtomistaan. Sekö riittää tekemään asiasta itsekään? Kenties viktoriaanille, omasta halustaan ja tahdostaan luopuneelle.

Minusta on niin mukavaa puhua Alexanderista, että kerrataan vielä sitäkin, kuinka mies kuroi paluunsa jälkeen tiensä takaisin Tessin luokse. Seurataan Alexanderin käytöstä, reagointeja ja päämääriä hieman tarkemmin.

Jonkin aikaa sen jälkeen, kun Alexander on tehnyt kääntymyksen ja ryhtynyt maallikkosaarnaajaksi, hän siis kohtaa Tessin uudelleen. Alexander on pitämässä saarnaa riihessä, kun Tess saapuu paikalle. Ensin mies ei huomaa tätä, sillä aurinko häikäisee silmiä. Mutta kun Tess liikahtaa lähteäkseen, silloin Alexander huomaa. Hän mykistyy, hänen huulensa vapisevat, ja vaikka hän yrittää keskittyä taas kuulijoihinsa, silmät palaavat Tessiin, aina vain uudelleen. ”Vaikutus oli sähköinen”. Kun Tess on poistunut saarnatilaisuudesta, Alexander lähtee perään ja saavuttaa tämän vähän matkan päästä. Mies on haltioissaan, kuulemma hänen povensa oikein kuohuu tunteista. Tess ei tietenkään ole yhtä iloinen. Alexander muistuttaa häntä asioista, jotka ovat tuoneet suurta kärsimystä. Sen keskellä hän paraikaakin elää. Aviomies on hylännyt, elanto on raadannan takana, lapsuudenperheen toimeentulo ja terveys vähän niin ja näin ja vastuu Tessillä. Vauvan hautaakin on hoidettava kyläläisten tuomitsevien katseiden alla, vieläpä siunaamattomassa maassa; tunnustusta ja pyhitystä vaille jääneiden maassa. Elämä on kaikin puolin raskasta ja uuvuttavaa. Tess kertoo toivoneensa, ettei olisi enää nähnyt Alexanderia, ja toivoo yhä, ettei tämä olisi häneen missään yhteydessä. Jutustelun lomassa Tess tulee ylimalkaisesti maininneeksi, että hänellä on ollut elämässään koettelemuksia. ”[Alexander] ällistyi äänettömäksi. – En ole tätä ennen tiennyt […] Mikset aikanaan minulle kirjoittanut?” Alexander lupaa rukoilla kotonaan hartaasti Tessin puolesta. (332-342)

Seuraavan kerran Alexander kohtaa Tessin tämän ollessa työssä juurikaspellolla. Alexander haluaisi puhella, hänellä on tärkeää asiaa. Hän huokaisee, kuulemma kauhean haikeasti, ja alkaa pahoitella sitä, kuinka hän oli Tessiä aikaisemmin kohdellut. ”Minun oli syy, ainoastaan minun! Kuinka sokea sinä olitkaan pauloihini joutuaksesi!” Hän vetäisee taskustaan naimakirjan ja pyytää saada hyvittää rikoksensa avioliitolla. Alexander on haaveillut, että he lähtisivät yhdessä Afrikkaan lähetystyötä tekemään. ”En, en tahdo, en, en, [Tess] sanoi hätäisesti, hätkähtäen taaksepäin.” Alexander pettyy syvästi ja ihmettelee. ”Mutta Tess, [Alexander] alkoi uudelleen yhä kiihkeämmällä äänellä”. Nokkelana miehenä hän kääntää asiaa toisinpäin ja vetoaa Tessin kunniantuntoon: jos Alexander ei saa sovittaa rikostaan Tessille, eikö Tess sentään auttaisi Alexanderia kunnioittamaan itseään. Kun Tess edelleen kieltäytyy ja Alexander ihmettelee yhä enemmän, Tess toteaa, ettei hän voi. Mies kysyy, miksei. ”Tiedäthän, etten sinua rakasta” Tess vastaa. ”Mutta kenties oppisit annettuasi minulle anteeksi” Alexander yrittää. ”En koskaan!” Siis eikö Tess aio koskaan antaa anteeksi vai koskaan oppia rakastamaan Alexanderia? Onko Tessillä jälleen pelkkä uhma päällä; vain vähää ennen hän on elätellyt sisällään sangen anteeksiantavaisia tuntuja miestä kohtaan (335). ”Mistä sinä sen niin varmaan tiedät?” Alexander tiedustelee, aavistellen tai toivoen muuta. Silloin Tess kertoo rakastavansa toista miestä. ”Mitä? Rakastat toista miestä?” Omistushalu ja mustasukkaisuus ilmeisesti jyskivät hetken, sillä Alexander yrittää vedota Tessin siveyskäsitykseen: Alexander tuntuu ajattelevan, että heidän rikoksensa on jo yhdistänyt heidät toisiinsa, ja heidän kohtalonsa on avioitua. Kun Tess toppuuttelee Alexanderia, tämä jatkaa vetoamistaan ja kertoo epäilevänsä, että Tessin tunteet tuota toista miestä kohtaan lienevät vain hetken hurmausta, tunteita, jotka haihtuvat tuota pikaa. Mutta silloin Tessin on kerrottava avioliitostaan. Se hiljentää Alexanderin tehokkaasti. Kun hän hieman tokenee, hän haluaa tietää, kuka Tessin mies on. Mutta Tess ei kerro, katsoo vain miestä vetoavasti takaisin, ja sellainen on Alexanderille liikaa, houkuttaa esiin todellisen syyn, joka avioitumishalun takana on: lempi. ”[K]unpa vain pettymykseni kantaa jaksaisin! Hän tuijotti synkän näköisenä maahan. – Naimisissa! Naimisissa!...” Sitten Alexander kokoaa itsensä ja repii tyynenä naimakirjan. Hän siis työntää tunteensa ja toiveensa syrjään ja tyytyy seuraavaksi parhaaseen vaihtoehtoon: tekemään jotakin Tessin ja tämän miehen hyväksi, jotta saisi edes olla Tessiä lähellä, edes jotenkin tämän elämässä. Silloin Alexander saa tietää, että Tessin aviomies on kaukana. ”Kaukana? Kaukana sinusta? Mikähän mies se sitten onkaan”, Alexander hämmästyy ja saa kuulla, että se johtuu Alexanderista itsestään. Enempää hänelle ei tarvitsekaan selittää. ”Ah, semmoinenko juttu onkin. Sepä ikävää, Tess.[…] Mutta jättää sinut – jättää tuolla lailla raatamaan!” Ja Tess tietysti puolustaa Angelia. Alexander haluaa tietää suhteesta lisää ja kysyy, kirjoittelevatko he toisilleen. Tess vastaa, että sellaiset tiedot ovat heidän omia asioitaan. Mutta Alexander ei ole eilisen teeren poika: ”Merkitsee tietenkin, ettei kirjoita. Olet hylätty vaimo”. Silloin Alexander päästää tunteensa taas eloon ja tarttuu Tessin käteen. Tällä – hylätyllä - on kuvaavasti yllään rukkaset. Tess tempaisee kätensä takaisin ja vastustelee, jotta Alexander poistuisi. Viimein työnantajakin tulee moittimiaan Tessiä kovin sanoin tämän työnseisauksesta. ”Älkää puhuko hänelle tuolla tavalla, sanoi D’Urberville, ja hänen silmissään välähti jotain, jota ei saattanut kristillisyydeksi sanoa.” Tess pyytää Alexanderia poistumaan. ”Ja jättäisin sinut mokoman pedon käsiin!” Mutta Tess ei näe asiaa niin: väkivaltainenkaan kuri ei koskaan saata viktoriaanin elämää pois raiteiltaan, päinvastoin: ”Ei hän silti pahaa tee. Hän ei ole minuun rakastunut.” Tess siis ajattelee, että vain rakastunut mies voi tehdä hänelle pahaa. Pahaa? Ei ihme, että Tess on kiintynyt Angeliin, joka ei ole koskaan halunnut saati yrittänyt tehdä Tessille ”pahaa”. 344-349

Seuraavaksi Alexander ja Tess tapaavat päivänä, joka on niin lempeä, että kertojan mukaan tekee mieli uskoa talven jo olevan takanapäin. Kovimmat ajat Tessin elämässä lienevät siis ohi. Ja kuinka ollakaan, tähän Tessin elämän lempenemiseen liittyy Alexanderin ilmaantuminen, tällä kertaa Tessin kotiin asti. Lähentymistä. Ei toki Tessin kutsusta, mutta Alexander uskaltautuu. Eihän siitä muuten mitään tule. Tällä kertaa he keskustelevat melko syvällisiä, filosofisia asioita, puhuvat Tessin miehestäkin jälleen. Alexander yrittää selvittää, mikä vaikutus Tessin miehellä on Tessin ajatteluun ollut, ja kuinka hyvin Tessin mies Tessin ylipäätään tuntee. Lopulta Alexander ilmaisee johtopäätelmänsä: ”Juttu on se, sanoi D’Urberville kuivasti, että mitä ikinä rakas miehesi uskoo, sitä sinäkin uskot, ja mitä hän ei usko, sitä et sinäkään usko, vähääkään itse miettimättä ja tutkimatta asiaa. Sepä onkin teidän naisten tapaista […] [E]ipä sinun pitäisi noin umpimähkään hyväksyä toisen kielteisiä mielipiteitä.” Alexander siis heittää Tessille haasteen, että asiat voisivat olla toisinkin, eikä Tessin tarvitsisi alistaa ajattelutapaansa miehensä ”järjen orjaksi”. Alexander myös ilmaisee, ettei pidä sellaista vaikutusta (vallankäyttöä) kovin hyväksyttävänä eikä miehekkäänä. Heidän jutellessaan käy myös ilmi, että Alexanderin olisi pitänyt heidän tapaamishetkenään olla jossakin aivan muualla, saarnatilaisuudessa julistamassa. Mutta Alexander on jo valinnut Tessin, ja hyväksyy asiantilan itseironisella nöyryydellä: ”Luulin palvelleeni Jumalaa vuoren kukkuloilla, mutta huomaankin orjailevani rotkon pohjassa. Ha-ha-ha! […] Hän puri huultaan, heikkoutensa nöyryyttämänä. Vanhat intohimot, jotka hengettöminä olivat levänneet kasvojen piirteillä hänen kääntymisestänsä saakka, näyttivät riehahtavan jälleen eloon.” Tess hämmentyy: ”Mitä olenkaan tehnyt?” Mutta Alexander ei syytä Tessiä: ”Sinä? hän sanoi itseään pilkaten. Tahallasi et ole mitään tehnyt. […] Tess, Tess, olin jo tulemassa ainakin yhteiskunnan silmissä pelastetuksi, kunnes näin sinut taas, hän sanoi hymyillen […] [S]anon sen vielä kerran, ettei vika ole sinun. Mutta asia ei siitä muutu.” (350-354)

Kotiinsa astellessaan Alexander myös tajuaa, että hänen uskonnollinen kääntymyksensä on perustunut pelkkiin tunteisiin ja ”[j]ärki ollut aivan osaton”. Niinpä Alexander ei haluakaan enää jatkaa niin kutsuttua uskontietään: uskonnollisten tunteiden nyt mentyä ja järjen varaan jäävien perusteiden keveyden takia hän tuntisi olevansa pelkästään tekopyhä. Mielestäni tämä ilmaisee Alexanderin rohkean rehellisyyden: paitsi että hänen uskonsa on perustunut aitoon kokemukseen, jossa hän on mukana tunne-elämäänsä myöten, hän osaa jättää lopulta epärehelliseltä tuntuvan hankkeen sikseen. Mutta samaa järkevyyttä hän aikoo soveltaa muuhunkin dogmaattisuuteen: ”Olen tullut siihen johtopäätökseen, että noilta tuiki kuluneilta dogmeilta puuttuu tervettä järkeä”. Alexanderissa herää uudenlainen vapaudentunne: hän tajuaa, ettei tunne velvollisuutta noudattaa dogmeja, ellei ole ketään, kenelle niistä vastata. Samaan vapauteen hän kehottaa myös Tessiä. ”[O]len ylen iloinen, että teit minusta luopion! Tess, olen sinuun entistä enemmän kiintynyt ja sääli minun on sinua. Vaikka olet niin vaitelias, näen kuitenkin millä kannalla asiat ovat – sinusta ei välitä se, jonka tulisi sinua hellästi kohdella.[…] No, vaikkapa sinulla mies olisikin, luulen kuitenkin olevani lähempänä sinua kuin hän. Minä ainakin koetan auttaa sinua vaikeasta asemastasi, hän ei ensinkään”. Tessillä juuttuu ruoka kurkkuun, huulet tuntuvat kuivilta ja hän pelkää tukehtuvansa. Tässä tilanteessa Alexander myös saa rukkasen vasten kasvojaan. (350-362) Syy reaktioon lienee sama kuin myöhemmin todettu: ”Tessin sydän vapisi; D’Urberville oli koskettanut arkaan kohtaan. Oli arvannut, mikä häntä enimmin suretti.” (383, jossa Alexander on julistanut - Tessin vastusteluihin siitä ettei ole häneltä oikein vastaanottaa mieheltä mitään -: ”Se on oikein! hän huudahti päättäväisesti. Jos minä kerran menen tapaamaan naista, jota rakastan, niin saanenhan toki auttaakkin häntä murheistaan.”)

Tämän jälkeen Alexander tavoittelee Tessiä jälleen avointa ja uskollista kiintymystä osoittaen. Tess tuntee miehen olevan lähettyvillä ja katselevan silloinkin, kun Tess itse ei häntä näe. Yömyöhällä ja kylmällä säälläkin mies seisoo Tessin työmaan laitamilla ja odottaa, odottaa päästäkseen saatille, saadakseen puhella, saadakseen vain olla lähellä ja katsella, saadakseen olla Tessin käytettävissä jos sellainen ilo hänelle siunaantuisi. (Myöhemmin hän ottaa osaa jopa talkootöihin voidakseen olla Tessin seurassa.) Aexanderilla on mielestään hyvä syy: ”Tess, siitä saakka kun kerroit minulle lapsestamme, on kuin tunteeni, jotka vahvana virtana vyöryivät taivaallisia päämääriä kohti, äkkiä olisivat tavanneet uoman avoinna sinun luoksesi ja ryöpynneet sinua kohti.” Mutta viktoriaanille vain järjen ääni puhuu totuuksia. Niinpä Alexanderin käytös ei kerro Tessille miehen suuresta rakkaudesta häneen, vaan pelkästä ailahtelevaisuudesta, eikä Tess pidä sellaisesta. Silti sinnikkyys hämmästyttää: ”Mitä, oletko täällä – vaikka sinua loukkasin sivaltaessani sillä tavalla!” Ja Alexander on heti mukana. Hän pistää heti sisään niin paljon kuin mahdollista, ja puhuu kuulemma entisellä, viettelevällä äänellä (joka sinällään lämmittää Tessin sydäntä, 342-343): ”Jopa olisinkin hullu, jos loukkaantuisin mistään sinun sanastasi tai teostasi […] Kuinka sinun hennot jäsenesi vapisevat! […] [Ei] sinun kuitenkaan olisi tarvinnut tehdä mitään, sitten kun minä tulin. Kuinka saatatkaan olla niin itsepäinen? Joka tapauksessa olen sanonut [työnanatajallesi], ettei hänellä ole oikeutta käyttää naisia konepuintiin.[…] Saatan sinut kotiisi.” Ja Tess alkaa heltyä: ”Saata vain, jos tahdot. […] Kenties – kenties sinä oletkin hieman parempi ja helläsydämisempi kuin luulinkaan.” (359-366)

Suhteen kannalta merkittävät kierrokset lisääntyvät eräänä sateisena päivänä. Tess istuskelee ikkunan äärellä, kasvot aivan ruudussa kiinni. Hän on niin mietteisiinsä vaipunut, ettei huomaa Alexanderin ilmaantumista ennen kuin tämä napauttaa raipallaan ikkunaan. Mies on hyvällä tuulella, alkaa tarinoimaan muinaisesta kummitusjutusta ja Tesskin jaksaa kuunnella: ”Kerrohan koko tarina, kun olet kerran alkuun päässyt.” Juttelun lomassa Alexander lopulta huomaa, että Tessin asumuksesta ollaan tekemässä lähtöä. Käy ilmi, että Tessin isä on kuollut, ja perhe on Tessin huonon maineen takia enemmän tai vähemmän painostuettu lähtemään. Alexander tulistuu ja sadattelee kyläläisiä niin että kasvotkin punehtuvat. Sitten hän pyytää Tessiä perheineen tilalleen asumaan. (387)

Alexanderin persoonaa ja toimintaa, hänen suhdettaan Tessiin - jopa öistä ratsastusretkeä tämän kanssa - voinee päätyä kutsumaan joksikin muuksi kuin vääryydeksi tai edes onnettomuuden airueeksi, ilkeämielisestä viettelemisestä tai muusta pahantahtoisesta ja rikollisesta puhumattakaan. (Esimerkiksi initiaatioriitti-ajatuksesta käsin voi sanoa, että metsäyössä Alexander vain tekee Tessistä niin sanotusti aikuisen naisen. Mutta pakkomielteisesti neitsyyteen ja lapsenomaiseen viattomuuteen suhtautuvassa yhteiskunnassa asia ei tietenkään ole niin yksinkertainen kuin se voisi olla, jos maailma olisi (ollut) lainkaan tasa-arvoisempi ja humaanimpi.)

Tekipä Alexander mitä tahansa, viktoriaanille hän on ”Vihollinen Ystävän haamussa” (401). Kuinka surullista. Kuinka asenteellista. Kaikki Alexanderin hyvät teot ovat viktoriaanille pelkkää teeskentelyä, ja parhaimmillaankin pelkkää viekasta oman edun tavoittelua. Tämän päätelmän viktoriaani johtaa siitä havainnosta, ettei Alexander tunnusta viktoriaanista arvomaailmaa, siis viktoriaanin Ainoaa Oikeaa Totuutta. Entä mikä tuo Alexanderin viekkaasti tavoittelema oma etu sitten on? Saada rakastaa Tessiä. Kuinka julkeaa!

Luodaan tähän loppuun vielä silmäys myös Tessin ja Angelin suhteeseen, tai pikemmin sen laatuun tai tapaan. Katselen Angelia hieman kovin silmin, mutta Alexanderin ja Tessin suhteelle puolueellisena niin on nyt tehtävä.

Alexanderin luota, metsän ja yön ja viettelevän sikarinsavun jäljiltä, Tess palaa takaisin oikeanlaisen viktoriaanisen järjestyksen pariin. Tässä onnistumisen osoituksena hänestä tulee Angelin kiinnostuksen kohde, sitten morsian ja lopulta vaimo, tosin vain papin edessä, mutta se onkin tärkeintä. Viattomuuden kaipuu on vahva.

Ennen vaimoutumistaan Tess siis ”näytti vain tahtovan olla ijankaiken kihloissa”, (227). Kuinka sopivaista ja hillittyä. Ja Angel puolestaan ”oli päättänyt olla suutelematta häntä, ennen kuin hän oli saanut luvan” – ilmeisesti viime kädessä papilta, sillä sitaatti on kohtauksesta, jossa Angel on jo kosinut ja tunnustaa rakkauttaan (209). Angelin onkin oltava hyvin kurinalainen, jos mielii pitää hyveellisyydestä kiinni, sillä tuo kurinalaisuus on tehnyt hänestä lähes puolustuskyvyttömän aistillisuuden edessä; hän kuulemma ”aivastaa” joka kerran, kun unohtuu tuijottelemaan Tessiä sillä silmällä (174). Joten sellaiset asiat on kerta kaikkiaan pidettävä poissa mielestä, ainakin oltava ehdoin tahdoin hakeutumatta kiusauksiin: ”Angel oli jo aikeissa suudella tuota liian kiehtovaa suuta, mutta malttoi mielensä. – Suo anteeksi, armas Tess! (175). Siis anteeksi mistä? Ehei, ei siitä, ettei Angel sittenkään suutele Tessiä, vaan siitä, että hän oli aikeissa sen tehdä. Tällaisia säädyttömiä - siis vain alhaisten ihmisten toimittamia – aikeita jumaliselta mieheltä hyvitellään sillä, että ”[o]li tuommoinen hetki, jolloin naisen sielu on tavallista ruumiillisempi ja jolloin henkevinkin kauneus kiehtoo nautintoon” (194). Tässä kerrotaan siis selkeästi, että Angel rakastaa – ja haluaisikin rakastaa - ensisijaisesti Tessin sielua ja jumalisuutta, juuri kuten kunnon miehen tuleekin, jotta tällainen naisen ihailu veisi heidät molemmat lähemmäs Jumalaa. Viktoriaanille tämä ei voi tapahtua aistilliseen ja keholliseen keskittymälla, ja juuri nyt naisen sielun ihailu on maallistumaisillaan liiankin vereväksi. Angelin tunne on näissiä olosuhteissa ymmärrettävää – kunhan muistaa pidättäytyä. Sen Angel tunnollisesti tekeekin. Tess ei laita yhtään huonommaksi: jos Alexanderin kuumat tunteet aikoinaan saivatkin Tessin kyyneliin, sen tekevät myös Angelin tunteet. Itkuunhan tuo Tess Angelin tunteilun jälkeen taas puhkeaa (175). Vaikka syyt itkulle voi ymmärtää täysin vastakkaiseksi – Alexanderia hän tahtoi vastustaa, mutta Angelille ei usko enää kelpaavansa – yhteiset nimittäjät ovat täsmälleen samat: kyse on tulevaisuudenuskosta ja moraalista. ”Tessin kauas tähtäävät silmät alkoivat jälleen kyyneltyä” (175). Tulevaisuuteen hän ei voi kummankaan miehen kanssa uskoa, ja molemmissa tapauksissa hänen oma moraalinsa hänet siitä erottaa. (194).

Tessin tarinaa lukiessaan ei voi olla ihmettelemättä, mikä esiaviollisessa - ja siten kielletyssä - rakkaudessa on voinut olla niin kertakaikkisen pahaa. Sosiaaliset syyt voi vielä jotenkin ymmärtää, mutta muutoin asenne ns. kiellettyyn rakkauteen ja neitsyyteen vaikuttaa yksinkertaisesti patologiselta, sairaalloiselta pakkomielteeltä. Vähemmästäkin kärsii ankarasti – ja tämän osoittamisessa Tessin tarina onnistuu loistavasti. Tuollaista patologista asennoitumista ei voine ymmärtää, ellei tajua, kuinka vakavaa todellisuutta uskonnollisista dogmeista rakennettiin, kuinka vakava ja aitoa kauhua herättävä tosiasia kuolemanjälkeinen elämä, helvetti ja taivas, etenkin sen ajan ihmisille olivat, ja kuinka ankara heidän jumalansa oli. Tai kuinka kiihkeästi ihmiset kaipasivat ylläpitää henkilökohtaista maailmanjärjestystään (omine oikeuksineen kaikkineen) pakottamalla toisetkin sitä noudattamaan.

(Tämähän pätee ihmisten keskuudessa toki edelleen, vaikka ei yhtä ilmeisenä kuin nykyistä perinteisemmässä ja yhtenäisemmässä kulttuurissa aikoinaan. Ihan yksilötasollakin tämä totta kai pätee. Omaksutun maailmanjärjestyksen suojeluhalu ilmenee jokaisessa loukkaantumisessa toiseen siinä, ettei tämä toimi kuten minä haluaisin. Mitä mustavalkoisempi maailmajärjestys, sitä ehdottomampaa pakottaminen, olipa se aktiivista tai passiivista. Ja jos helvetinpelko on tuon mustavalkoisen järjestelmän kiinnevoima, on selvää, ettei tuosta mustavalkoisuudesta hevin luovuta. Sehän implikoisi tuhoutumista - ironista kyllä, sillä juuri jäykkyydessään ja taipumattomuudessaan ihminen itsensä tuhoaa.)

No, lieni helppoa pakottaa ja olla pakotettu, kun sellaiseen oli varhaiskasvatuksesta asti koulittu. En tarkoita kasvatuksella niinkään etikettien tai säännöstöjen opettelua, vaan sitä, mistä Alice Miller puhuu mustana pedagogiikkana (erityisesti kirjassaan Am Anfang war Erziehung, 1980, suom. Alussa oli kasvatus). Niinpä nekin, jotka eivät niin sanotusti kasvattaneet lapsiaan, laittoivat väistämättä kokemansa pahan kiertämään. Niinhän me yhä laitamme, koska emme muutakaan osaa, koska olemme kasvaneet kauaksi aidosta, välittömästä tunne-elämästämme ja sen hyvinvoinnista. Ja mitä edellä mainittuun helvetinpelkoon tulee, yhä edelleen sekin ihmisissä elelee, vaikka sitten jossakin syvällä: metafyysinen ahdistava epävarmuus omasta olemassaolosta ja sen oikeudesta. Nykyisin tämä helvetinpelko tosin implikoituu ennemmin hulluudenpelossa kuin helvetinpelossa - onhan psykologia psykiatrioineen paljolti korvannut uskonnon ja kirkon roolin ihmiskäsityksen ja maailmankuvan muodostuksessa, sekä ihmistä kasvattavien ja hoitavien instituutioiden sekä asiantuntija-auktoriteettien osalta. (Psykokulttuurin kritiikistä joku toinen kerta enemmän, mahdollisesti.)

Niin että kaikkeen tähän painostukseen nähden voi Alexanderia pitää todella hyvällä ja terveellä itsetunnolla varustettuna, rohkeana ihmisenä. (Mitä yksilöitymisestä tai uskalluksen sallimisesta lausuukaan se, että Alexanderin piti kuolla?)

Ja mitä tulee Tessin ja Alexanderin suhteeseen:
Vaikka Angel Claren piti kaiken järjen mukaan olla niin sanotusti Tessin sydämenvalittu, sympatiat ja toiveet ovat Alexanderin puolella. Huomasin kyllä hyvin, että ihailuni kohdistui Alexanderiin, toiveeni Alexanderin ja Tessin suhteeseen. En usko, että se on sattumaa. En usko, ettei kirjailija olisi tarkoittanut sitä.

Mitä vielä tulee mieleen?

Lisa Gerrardin I Asked For Love

Siinä on kylmiä väreitä nostattavaa ylimaallisuutta; jotakin sellaista…hmm… kuolleiden mutta elävien sielujen, vainajien, asuinsijoille pyrkivää, heidän jo unohtuneista tarinoistaan kertovaa melankoliaa, nyt jo rauhaan päässyttä.

Leijailkoon siis äänimaisemassa vielä I Asked For Love. Olkoon se muistona kaikille viktoriaanisena aikana oikeasti tapahtuneille vastaaville rakkauksille, vaikeille ja moraalisesti mahdottomille.

(Olkoon vain pateettista. Joskus paatos on kaunista.)


Toki mieleen tulee vielä vaikka mitä, ajan kanssa vielä enemmän. Ja jos se on sellaista, mikä on mielestäni tähdellistä lisättävää, lisään sen edeltäviin vaelluksiini, jonnekin tuonne kaiken jo sanotun sekaan.

Mutta nyt - rauha Alexanderille ja Tessille - mielessä häämöttää jo seuraava kirja, jota haluaisin käsitellä.