perjantai 10. syyskuuta 2010

Miehet kirjoissani1: TT2 - Mr D'Urberville ja Herttaässä

Jos kaiken voisi kertoa hyvin lyhyesti ja ytimekkäästi, näyttäisin ainoastaan kuvaa ja soittaisin yhden, alle kolme minuuttia kestävän musiikkikappaleen. Muuta sanottavaa minulla ei Alexander D’Urbervillestä ole. Mutta eihän se niin helppoa ole. Joten katsotaanpas. Aloitetaan asiayhteydellä, eräällä niistä.

Thomas Hardyn romaani, Tessin tarina, on kirjoitettu 1800-luvun loppupuolella viktoriaanisessa Englannissa. Tämä asettaa kertomuksen tulkinnalle omat, vahvat viitekehyksensä. Esimerkiksi tapaa, jolla naista kirjan sivuilla kohdellaan, on tulkittava eri tavoin kuin tapauksessa, jossa vastaavaa kohtelua kuvattaisiin nykypäivänä (Englannissa) kirjoitetun ja (englantilaisesta) nykypäivästä kertovan kirjan sivuilla. (Palaan tähän myöhemmin.)

Tarina kertoo köyhän työläisperheen tyttärestä, Tessistä, joka rakastuu epäsäätyisesti mieheen ja joutuu pian toisen miehen, yläluokkaisen herrasmiehen, pakkomielteen kohteeksi. Kyse on siis kielletyistä rakkauksista. Jännittävää! Kertomuksen lisänimi, A Pure Woman Faithfully Presented (suom. "Puhtaan naisen tragedia"), kertoo paljon, kaiken oleellisen.

Tarinan juoni on lyhykäisesti kuvattuna seuraava:

Viaton ja hyveellinen Tess ajautuu aatelisherran, Alexander D'Urbervillen, viettelemäksi ja saa myöhemmin tämän aviottoman lapsen. Lapsi kuolee pian syntymänsä jälkeen ja ilman, että lapsen isä on saanut hänestä tietää. Aatelisherra itsekin näyttää jo olevan menneen talven lumia, kun Tessin tuleva aviomies, Angel Clare, säätyläinen hänkin, astuu näyttämölle. Tämä on Tessin ja herra Claren toinen näytös, sillä ensikohtaaminen heillä on ollut jo tarinan alussa, vain hieman ennen aatelisherra D'Urbervillen näyttämölle ilmaantumista. Koska Tess on hyveellinen nainen, menneisyys painaa tuskallisesti hänen mieltään; esiaviollinen suhde ja avioton lapsi ovat viktoriaanisessa yhteiskunnassa suuria syntejä. Lopulta hän tunnustaa Angelille viettelyksestä ja lankeemuksesta, ja toivoo näin voivansa aloittaa hyvän avioelämän puhtaalta pöydältä. Tunnustuksen hetki on kuitenkin päässyt siirtymään Tessin rohkeuden toistuvasti pettäessä, ja tunnustushetkellä Tess on Clarensa kassa jo naimisissa. Syystäkin Tess on ollut huolissaan, kuinka Clare suhtautuisi, sillä isku on tuoreelle aviomiehelle kova. Se on niin kova, että hän päättää lähteä pois Tessin luota. Lopullisuudesta ei kuitenkaan puhuta. Claren lähdön jälkeen Tess elelee sitkeästi ja omin neuvoin, mutta onnettomana ja hylättynä vaimona, uskollisena vaimona. Päivät täyttyvät raatamisesta, surusta ja kurjuudesta. Toivoa tuo ainoastaan aviomiehen paluun odotus. Juuri kun elämä on raskaimmillaan, ilmaantuu aatelisherra D'Urberville takaisin naisen elämään - Tessiin yhä syvästi kiintyneenä. Mutta onko tämä siunaus vai kirous? Koska Clarea ei aneluista huolimatta kuulu takaisin, Tess päättää lopulta antautua D'Urbervillelle. Kohtalo kuitenkin pitää ihmisiä narreinaan, sillä pian tämän jälkeen Angel sittenkin palaa. Seuraukset ovat ankarat.

Tarkemmin katsottuna tarinassa on kolme juonta:

Ensimmäinen niistä alkaa, kun Tessin isä, erään kerran ryyppyreissulta palatessaan, kuulee papin herroittelevan häntä. Isä saa kuulla, että hänen perheensä onkin sammuneeksi luullun aatelissuvun, D’Urbervillen suvun, jälkeläisiä. Uutinen on iso tavalliselle ja säädyttömälle maalaisperheelle, ja vaikka aateluus sinällään ei muuta perheen asemaa, tieto johtaa kohtalokkaaseen tapahtumaketjuun.

Toinen juoni alkaa, kun Tess, tanssiessaan kylän keväisessä neitseiden karkelorituaalissa, kohtaa säätyläismiehen, joka sattumalta kulkee tapahtumapaikan ohi. Mies, Angel Clare, on huvikävelylle lähteneen veljesseurueen nuorin ja ainoa, joka hetkeksi osallistuu karkeloon. Angel ei tanssi Tessin kanssa, mutta toki huomaa tämän. Hän itse tekee Tessiin suuremman vaikutuksen kuin Tess häneen. Järkevänä ja paikkansa muistavana tyttönä Tess kuitenkin työntää miehen pois mielestään. Myöhemmin he kohtaavat uudelleen, ja silloin Angel rakastuu.

Kolmas juoni alkaa, kun Alexander D’Urberville ja Tess kohtaavat. Tämä tapahtuu silloin, kun Tess on vanhempiensa kehotuksesta lähtenyt esittäytymään yllättäen löytyneille D’Urbervillen suvun muille jäsenille, Alexanderille ja tämän äidille. Tosiasiassa Alexanderin isä on aikoinaan ottanut sammuneen aatelissuvun nimen valheellisesti itselleen. Rahaa kun jo oli, mutta nimeä ei vielä. Tämä kolmas juoni on tietysti seurausta ensimmäisestä juonesta ja linkittyy siihen, mutta samalla Alexanderin ja Tessin suhde on aivan oma kuvionsa, myös siksi, että sitä sävyttää aateluudesta ja sukujuurista täysin piittamaton juonne.

* * *

Ensisijaisena - tai ilmeisimpänä tai näennäisenä - teemana tarinassa on moraali. Sen kertoo jo tarinan luonnehdinta puhtaan naisen tragediaksi. Kirjan takakannen (Otava 1990) mukaan romaanin pohjalta käynnistyikin omana aikanaan runsaasti sosiaalisia ja moraalisia pohdintoja, kuulemma ihan loputtomiin.

Tässä moraaliteemassa seurataan ensinnäkin Tessin vietellyksitulemista ja tarkastellaan sitä, miksi hän on vieteltävissä ja kuinka se lopulta tapahtuu. Toisekseen seurataan, kuinka Tess tavoittelee uudelleen Jumalan ja yhteisön suosiota neitsyytensä tärvellyttyä, ja pohditaan, kuinka uskollinen puoliso hän kykenee naisena olemaan - etenkin neitsyytensä jo ennen avioliittoaan menettäneenä, vieläpä toiselle kuin omalle miehelleen. Lisäksi kertomuksessa tarkastellaan sitä, kuinka epäsäätyisen ja säätyläisen keskinäinen rakkaussuhde onnistuu, ja millä ehdoilla se voidaan sallia. Näihin kuvauksiin ja käsityksiin ajankuva on jättänyt vahvat leimansa.

Toissijainen teema on ajattomampi: intohimo. Se on ollut oman aikansa moraaliin nähden vielä niin suuri tabu, ettei sitä ole voitu käsitellä suoraan eikä välittömyydellä, ei ainakaan siinä tapauksessa, jos kirjailija on halunnut säilyttää kunnioitettavuutensa. - Ja Hardy ilmeisesti on. Niinpä Hardyn romaani alistuu. Hardy on kirjoittanut tarinan aatelisherran ja maalaistytön suhteesta, ja ladannut siihen enemmän eroottista jännitettä kuin viktoriaaninen laki sallii. Tästä huolimatta Hardy samalla pyrkii osoittamaan, kuinka varauksellisesti ja paheksuen D'Urbervillen ja Tessin muodostamaan suhteeseen on viktoriaanisessa maailmassa asennoiduttava. Uskottavasti puhtaana ja rakastettavana esiintyvän naisen on vastusteltava himokasta ja jumalatonta kosijaansa, sekä ymmärrettävä oma paikkansa, mielellään loppuun asti. Lisäksi avioliittoon liian välinpitämättömästi suhtautuva kosija - olkoonpa kuinka rikas ja rakastunut herrasmies hyvänsä - puolestaan on väistämättä lurjus ja paholaisen asialla.

Minun tulkinnassani Tessin tarinan traagisuus muodostuu juurikin tästä ristiriidasta, tästä asetelmasta - ei niinkään aviomiehensä hylkäämäksi joutumisesta. Minun tulkinnassani kertomuksen dynamiikka rakentuu aistillista rakkautta kohtaan tunnetuista tarpeista ja epäluuloista, ei niinkään sen pohtimisesta, onko Tess riittävän hyvä ja puhdas kelvatakseen viktoriaanisiin ja patriarkaalisiin ihanteisiin ja tullakseen palkituksi hyväsäätyisellä ja kunniallisena pidetyllä aviomiehellä.

* * *

Tulkintani mukaan kertomus on ennen kaikkea Tessin ja Alexander D'Urbervillen tarina, ei niinkään Tessin ja Angel Claren. Tämä on se keskeisin konteksti, jossa kertomusta tulkitsen ja sanottavani kerron. Siksi tarinaa pohtiessani kysynkin, ovatko Tess ja Alexander D'Urberville sittenkään toistensa viholliset? Onko herra D'Urberville todellakin tarinan konna?

Lähtökohtani ei ole aivan tuulesta temmattu:

Myös kirjailija on - minun nähdäkseni - yrittänyt lähentää aikalaislukijoidensa silmissä Tessin ja Alexanderin mahdollisuutta yhteiselämään ja rakkauteen:

Koska "puhtaus" ja "jumalisuus" ovat kirjan ilmeisimmän moraaliteeman ydin, on Alexanderistakin tehty hetkeksi hyveitä tavoitteleva uskon mies, kääntymyksen tai herätyksen kokenut maallikkosaarnaaja - Jumalan mies kun voi viktoriaanisissa kertomuksissa hyväksytysti lähestyä kunniallista naista. Mutta koska Tess on kertomuksen tässä vaiheessa jo mennyt avioon, ei tämäkään järjestely pidemmän päälle auta, mikäli on kyse kunniallisen suhteen tavoittelusta.

Ehkä tämä asetelma on tarkoituksellinen; ehkä kirjoittaja haluaa saada lukijansa pohtimaan, millä oikeuksilla ja perusteilla ihmisten on lupa rakastaa toisiaan miehenä ja naisena. Ehkä asetelmassa myös pohditaan, onko se henki vai lain kirjain, joka tekee ihmiset ja näiden suhteet hyväksytyiksi. Riittääkö (viktoriaanille) se, että otollinen kumppani on uskonnollisesti herännyt, tahtoo tosissaan hyvää ja rakastaa aidosti? Vai tarvitaanko otollisuuteen (l. "pyhittymiseen") järkkymättömiä, kiertämättömiä ja olosuhteista piittamattomia dogmeja? Milloin miestä ja naista voi pitää toisilleen sopivina, "oikeina"?

[Alexanderin uraa maallikkosaarnaajana voidaan toki pitää myös eräänä osoituksena hänen häilyväisestä, implusiivisesta ja lyhytjänteisestä luonteestaan. Oma tulkintani ei kuitenkaan rakennu tällaisen käsityksen varaan.]

Mahdollisen rakkaussuhteen kannalta lieventävänä asianhaarana kertomuksessa on myös se, että Tess on hylätty vaimo. Lisäksi Alexanderin uusi jumalisuus tekee entistä uskottavamman siitä katumuksesta, jota hän tuntee Tessin viettelemisestä tämän neitoiässä: uusi lähentyminen on siten myös Alexanderin puolelta moraalisesti oikeutetumpaa. Niin ikään Alexanderin kääntymys tekee hyväksyttävää siitä, että Tess, kaikesta päinvastaisesta vannomisestaan huolimatta, suostuu jälleen hänen seuraansa.

Tilanne on siis kiinnostava, mutta jättää kertomuksen tällaisenaan pattitilanteeseen, eikä edelleenkään voi käsitellä juuri mitenkään ajatusta intohimosta. Jotain olisi siis tapahduttava, jos sankarin ja sankarittaren pitäisi ehtiä rakastaa Jumalan ja kunniallisuuden lisäksi myös toisiaan ennen kuolemaa.

Tätä rakastamista kohti kertomusta kuljetetaan. Tästä seuraa, minun tulkintani mukaan, tarinan keskeisin moraalijuoni.

Niinpä parannuksen tehnyt Alexander huomaa, että hänen rakkautensa Tessiin on vieläkin yhtä siveetöntä ja jumalatonta - aistillista - kuin todellista. Vanha suola janottaa kovasti. Alexander - tukahdutettujen totuuksien äänitorvi - on riittävän rohkea ja rehellinen tämän myöntämään, ja enemmänkin: Alexander ei suostu pitämään vääränä rakkauttaan Tessiin, ja toimintansa perusteella luopuu sen määrittelystä kielletyksi tai siveettömäksi. Alexander myös sadattelee ihmisiä, jotka kehtaavat pitää Tessiä huonona naisena heidän esiaviollisen suhteensa ja aviottoman lapsensa vuoksi (388).

Alexander on viktoriaanisessa yhteisössä raikas antiteesi, sillä hänen luonteeseensa ei kuulu tukahduttaa tai vääntää luontoa vain siksi, että saisi sovitettua sen siveysopin pakkopaitaan. Toisin kuin Angel, Alexander ei kauan luontoa vastustele.

Alexanderin merkityksestä kertomuksen antiteesinä kertoo erityisesti se, että hänen vastapoolikseen ja Tessin ihannemieheksi - "puhtaan ja oikean" rakkauden teesiksi - asetetaan Angel. Koska Angelin rakkaus on siveellistä, hillittyä ja kunniallista - kaikkea mitä viktoriaani ihailee - on helppoa päätellä, mitä Alexanderin rakkaus on ja mitä viktoriaanit siitä ajattelevat. Mutta, kuten miesten nimetkin julistavat, Angelin rakkaus on enkelin tai yli-ihmisen rakkautta, Alexanderin puolestaan inhimillistä ja maallista, ihmisen rakkautta. Angel rakastaa oikeaoppisuutta enemmän kuin Tessiä, mutta Alexanderilla asia on päinvastoin. Kaikki tämä heijastuu myös tapaan, jolla miehet Tessin saavat: Angel henkisten ihanteiden iloksi aviossa mutta ilman aistillisuutta, Alexander ilman aviota ja ihanteita mutta aistillisesti.

Koska jumalinen mies ei voi tuntea intohimoa, ei etenkään toisen miehen vaimoa kohtaan, eikä Alexander kuitenkaan osaa rakastaa naista ilman sitä, Alexanderin on luovuttava Jumalasta. Tämä on kertomuksessa analogia viktoriaanisesta katsomuksesta. Jumalisuuden ja aistillisen intohimon yhdistäminen on viktoriaanisessa maailmassa sopimatonta ellei mahdotonta, ja viktoriaanien arvostamassa kertomuksessa liian pöyristyttävää ja epäuskottavaa. Kun se siis on "joko tai", "kaikki tai ei mitään", valinta on väistämätön, sillä ilman Tessiä Alexander ei osaa olla.

Toisin sanoen se, että Alexander luopuu jumalisuudesta, ei - toisin kuin aikalaiset tulkitsivat - mitenkään näytä todistavan hänen "pahuudestaan", "irstaudestaan" tai konnamaisuudestaan - vaan häneen rakkaudestaan Tessiin. Lisäksi tämä rakkaus on sangen uhrautuvaista: luopuuhan Alexander - uskonnollisen katsomuksen mukaan ajateltuna - Tessin vuoksi jopa oman sielunsa pelastuksesta...

* * *

Tess ei tarinansa aikana saa kumpaakaan miehistä, ei täydesti; suhteesta puuttuu joko intohimo tai moraalinen hyväksyntä, ja siten viimekädessä koko suhteen elinkelpoisuus. Tarinassa tämä rakkaussuhteiden elinkelvottomuus merkitsee tietenkin sitä, että niissä on jokin pahasti vialla. Mitä tuo "jokin" on, sitä kertomuksessa pohditaan ankarasti.

Jos Alexander onkin ollut aikalaislukijan mielestä paheksuttava, viaton ei ole Angelkaan. Alexander etääntyy uskonnollisesta maallisen ja aistillisen takia, mutta siitä - uskonnollisesta - etääntyy myös Angel. Hän tosin tekee sen Alexanderia eleettömämmin ja moraalikoodia rikkomatta (eikä sekoita mukaan seksuaalista himoa!), eikä siksi ajaudu pois Tessin ihannemiehen roolista eikä viktoriaanisen maailman hyväksynnästä. Silti eronteko viktoriaanin ja "jumalattomaan" välillä on säilytettävä. Niinpä Angelia ei siis suoranaisesti paheksuta, mutta hänkään ei koskaan tule jakamaan kestävää rakkautta Tessin kanssa.

Kenties kertomus lausuu tässä myös - em. ajanhengen kuvauksen lisäksi - oman moraalisen tuomionsa: koska Angel voi hyväksyä Tessin vain "pahuudesta" ja "saastasta" puhdistettuna - eikä siis Tessiä "kokonaisena" tai "omana itsenään" -, hän ei voi saada Tessiä ollenkaan; Tess teloitetaan hänen elämästään ensin henkisesti Angelin oman ylpeyden takia, ja lopulta fyysisesti, toisen miehen rakkauden epäsuorana seurauksena.

[Voi paremmin kuin hyvin kuvitella, että tästä asetelmasta on saatu yltäkyllin keskusteluja: 'niin paljon jumalattomuutta, eikä kukaan saa lopulta ketään!' (Tai no, mitä sillä saamisella nyt ikinä tarkoitetaankaan. Ja onhan aina ikuisuus, se, johon Aleksander ja Tess ennen Angelia lähtevät...)]

* * *

Olipa kertomuksen miehissä mitä kompleksisimpia ihmisen ominaisuuksia hyvänsä - miehet eivät siis jäsenny ainoastaan seksuaalisiksi ja sukupuolisksi olennoiksi, "miehiksi", vaan ovat samalla sukupuolineutraalisti ihmisiä yleensä - Tess sen sijaan on useimmiten pelkkä "nainen". Toisin sanoen hän ei yleensä ole mitään sellaista, missä hänen sukupuoleensa ei otettaisi kantaa.

Tess on kuuliainen, vastaanottavainen ja passiivinen osapuoli, aina enemmän tai vähemmän miesten ja tapahtumien armoilla; hän ei ole niinkään aktiivinen kuin REaktiivinen. Hän on poikkeuksetta miestä heikommassa asemassa statukseltaan, sekä älyllisesti ja sosiaalisesti että taloudellisesti - ja tietysti myös fyysisiltä voimiltaan. Siksi hän on loistava kohde tarkastella sitä, mitä miesten maailmassa - patriarkaalisessa maailmassa - tapahtuu, ja mitä seurauksia eri rakastamisen tavoilla on.

[On kuitenkin lisättävä, ettei Tessin "alempiarvoisuutta" mieheen nähden osoiteta vähätellen eikä sitä käytetä aseena, niin pöyristyttävältä kuin naisen "alempiarvoistaminen" nykylukijasta saattaakin tuntua. Päinvastoin, Tessin ominaisuuksia ja kykyjä ihaillaan. Kertoja huomaa Tessin usein "ylittäneen itsensä", vaikka tämä jääkin kauaksi miehestä. Tessillä on myös tahtoa ja luonnetta, vaikka hän voikin ilmaista niitä ennemmin passiivisesti (kuten torjumalla ja pidättäytymällä) kuin aktiivisesti (eli käynnistämällä toimintaa). Ihailevan viestin voi ymmärtää jo tietäessään, kumpi tarinan miehestä ja naisesta on oikea ja todellinen aatelinen, aitoa D'Urbervillen sukua. Mutta sama viesti kertoo, ettei sellaisella ole käytännössä mitään merkitystä maailmassa, jossa Tess ja Alexander elävät. Raha määrää, jälleen kerran, sekä tietysti "miehinen oikeus" hierarkioineen ja statuksineen. Eihän Tess sille mitään voi, kuinka maailma pyörii.

Tessin alempiarvoisuus ei siis estä kertojaa arvostamasta Tessin naiseutta: Tess on romantisoitu, hieman etäinen ja eteerinen kuten ihaillut naishahmot miesten teoksissa yleensä - lukekaa vaikka Joel Haahtelaa -, samaan aikaan seksualisoitu ja lapsenomainen, olento, jota mies ei aivan ymmärrä mutta jota kohtaan tuntee vastustamatonta vetoa. Mutta ei se mitään, herra Hardy. Kuvaus on loistava oman aikansa naiskäsityksestä.]

* * *

Tessin elämästä tulee siis Angelin ja Alexanderin tyystin erilaisten rakastamistapojen temmellyskenttä ja näyttämö. Tess on se synteesi, jota teesistä (Angel) ja antiteesistä (Alexander) sovitellaan; Tessin hahmossa tutkitaan, kuinka nämä erilaiset tavat rakastaa vaikuttavat, minne ne johtavat ja mitkä ovat niiden hedelmät. (Kuvaavaa on, ettei Angelin ja Tessin suhteesta synny lihallista hedelmää lainkaan, ja että Alexanderin ja Tessin rakkauden hedelmä kuolee ennen aikojaan.)

Ristiriita näiden rakastamistapojen välillä on repivä ja lopulta hyvin tuhoisa. Tämä antaa ymmärtää, että synteesiä tällaisesta teesistä ja tuollaisesta antiteesista pidetään mahdottomana: sitä, mitä Alexander edustaa, on mahdoton yhdistää siihen, mitä Angel edustaa, ja Tessin on pakko tehdä toisen täysin poissulkeva valinta näiden välillä. Kuvaavaa on, että tehtävä osoittautuu Hardin romaanissa mahdottomaksi; hänen viestinsä näyttää olevan: Rakkautta ei voi pakottaa eikä sitä pidä ehdollistaa, ja lopulta: Ihmisen rakkaus on yhtä eheä - yhtä rikkinäinen ja epätäydellinen ja rajoittunut - kuin ihminen itse.  

Kun maallinen/aistillinen rakkaus korreloi synnillisen rakkauden kanssa - kuten se kertomuksessa tekee - ei voida tehdä muuta kuin seuraava päätelmä: 'mitä enemmän erosta, sitä vähemmän agapea, ja mitä vähemmän agapea, sitä kauempana ollaan Jumalasta, hyvyydestä, kauneudesta ja totuudesta - "oikeasta ja aidosta" rakkaudesta, pyhästä rakkaudesta.' Niinpä Tess on tuomittu kärsimään, ja hän kärsii ennen kaikkea sisäisestä ristiriidasta. Syyllisyys yhdistää Tessin Alexanderiin ja kaipuu puolestaan Angeliin. [Toki voidaan tulkita niinkin, että - syvemmin tarkasteltuna - asia on täysin päinvastainen: syyllisyys pitää Tessin yhteydessä Angeliin, ja kaipuu puolestaan kutsuu Alexanderin hänen luokseen. Tässä tulkinnassa Tess tukahduttaa intohimonsa tavoitellessaan "pyhää ja puhdasta" rakkautta, eikä siis suostu myöntään Alexanderin herättämiä tunteita eikä niiden synnyttämää kaipuuta. Senkään puolesta ei liene vaikeaa argumentoida, että Angel herättää Tesissä ennen kaikkea syyllisyyttä, esimerkiksi epäonnistumisista ja omasta epätäydellisyydestä.]

D'Urbervilleä näyttelevä Hans Matheson mainitsi eräässä haastattelussaan loistavan oivalluksen: Alexander ja Angel on nähty perimmiltään toistensa kaltaisina, kuin saman persoonan eri puolina. Tämä antaa hyvän vinkin kirjan moraaliristiriidan selvittelyyn ja ymmärtämiseen. (Dualismi; saman kolikon kääntöpuolet; yö ja päivä, valo ja pimeä...)

* * *

En varmasti ole liian rohkea väittäessäni, että aikalaiset kokivat Angelin olleen Tessin miehistä se, jolla on tärkeysjärjestys kunnossa. Angel osaa hillitä itsensä, jopa puritaanisuutta lähenevästi, pitää kiinni järkiperäisistä päämääristä, arvostaa vakautta ja halveksia ailahtelevaisuutta ja impulsiivisuutta. Muutoinkin hän kykenee asettamaan Jumalansa naisen edelle, periaatteelliset tavoitteet hetkellisten nautintojen edelle sekä yhteisölliset ihanteet itsekkyyden edelle. Ja mikä tärkeintä, Angel vieroksuu kaikkea paheellista ja "lihallista".

Koska Tess itsekin vastustaa paheellisuutta ja näyttää tuntevan pelkkää vihaa, pelkoa tai inhoa sitä kohtaan, Angelin on pakko olla hänelle moraalisesti oikea valinta. Ja koska moraali ja tunne-elämä ovat Tessissä tiukasti toisiinsa sidotut - moraali ohjaa Tessin tunne-elämää aiheuttaen milloin iloa tai halua, milloin syyllisyyttä tai pelkoa - on voitu ajatella, että juuri Angelin Tess todella "haluaa". Ja kyllähän Tess näyttää Angelia kovasti haluavankin: Tess kurottautuu Angelia kohti kuten mitä tahansa etäistä, ideaalia, taivaallista palkintoa kohti, jonka lähellä tuntee olevansa pahuudelta turvassa. Viktoriaaninen nainen on himojen moraalinen portinvartija, sekä itselleen että miehelle, ja juuri Angel voi Tessiä tässä asiassa parhaiten auttaa; viktoriaanisten ihanteiden vaaliminen ei ole Angelin kanssa yhtä raskasta ja vaativaa kuin Alexanderin kanssa. Niinpä Alexanderin kaltainen mies ei voisi olla hyveelliselle naiselle muuta kuin väärä valinta. Aikalaiset uskoivat kiihkeästi Alexanderin epäkelpoisuuteen ja siihen, kuinka huono vaikutus hänellä Tessiin oli.

Tulkintaan, jonka mukaan kaikki "jumalaton" tekee Tessin pelkästään onnettomaksi, ei ole juuri vaikuttanut se tieto, ettei Tess omistaudu itselleen ja tarpeilleen (joten mitäpä hän niistä oikeastaan edes tietäisi, tai kuinka voisi ne ylipäätään sallia). Sen sijaan on ajateltu, että Tess on onnellinen saadessaan elää Jumalaansa lähellä ja pitäessään tiukasti kiinni siitä, minkä ymmärtää oikeaksi.

Mutta Tessin tahto ei ole hänen omansa. Se on Jumalalle ja hyveille luovutettu. Tess hyväksyy naisen aseman, sekä kunniallisuudelle, perheelle ja itsekieltäymykselle omistautumisen. Kirjan aikana Tess antaa itsensä useammankin kerran uhrilahjaksi, lopulta kokonaan: viimeisinä tekoinaan hän tappaa ja kuolee vaaliakseen siveyttä ja sitä, mikä hänen käsityksensä mukaan on hyvää ja oikein. Tätä uhrautuvuutta teroitetaan hyvin selkeästi: hiukan ennen teloitukseen johtavaa pidätystään Tess makoilee kivipaadella pilarien välissä, alttarilla, johon hän on - erittäin kuvaavasti - hakeutunut väsymyksen ajamana (431-433): taistelu on melkein ohi ja uhrilahja valmis. "Pahuuden" tapettuaan hän kuitenkin saa lyhytaikaisen palkinnon: tuokion Angelin suojissa, joka viimeinkin voi koskea Tessiin, nyt Alexanderista ja tämän vaikutuksesta puhdistettuun: "Lempeni on syttynyt uudelleen" (422), Angel vakuuttaa - vaikka on juuri kuullut taposta.

Tästä kaikesta pitäisi voida päätellä paljonkin:

Esimerkiksi se, ettei Tessin ankara velvollisuudentunne - kurinalaiseen jumalisuuteen yhdistettynä - voi johtaa muuhun kuin itsekkäinä pidettyjen tarpeiden kieltämiseen, vihaamiseen ja halveksimiseen. Sikäli, että Alexander niitä hänessä provosoi, mitäpä muuta Tess voisikaan tehdä kuin yrittää parhaansa mukaan torjua ja halveksia Alexanderia heti, kun huomaa hyveellisyytensä (ja tahtonsa siihen) joutuvan uhatuksi.

[Alexanderin kyvystä provosoida Tessissä "itsekkäitä tarpeita" näemme esimerkkejä eroottista aistillisuutta moraalisesti hyväksytymmissä yhteyksissä, kuten kiihkeää vihastumista osoittavissa. (Vielä nykyäänkin pidämme väkivaltaviihdettä pienempänä pahana kuin seksiviihdettä.) Viktoriaanisena aikana väkivalta oli entistä oikeutetumpaa, jos sillä torjuttiin seksuaalisia himoja. (Ajatellaanpa esimerkiksi - nyt jo onneksi vanhentuneita - kasvatusmenetelmiä.) Tessin vihastumiset voikin nähdä hänen yrityksinään pitää mahdollinen seksiviihde kurissa, etenkin, koska hän ryhtyy väkivaltaiseksi Alexanderin käydessä liian lempeäksi, piittamatta lainkaan tämän armaista tarkoituksista silloinkaan, kun ne olisivat pelkkiä yrityksiä sovintoeleiksi. (Alexander yrittää esimerkiksi koskettaa "hellästi" Tessin kättä ikkunan rakosesta - ihan vain sen sopimuksen merkiksi, että Tessin perhe, taivasalle jäämässä oleva, voisi muuttaa Alexanderin luovuttamaan asuntoon. Ja vaikka Tess ei itse haluaisi tulla, Alexander vastaanottaisi mielellään edes muun perheen, Tessin äidin ja sisaret.) Mutta ei. Maallinen mikä maallinen ja Tessin siveyttä loukannut. Yhtä vähän kuin Tess voi arvostaa maallista, aineellista ja aistillista, yhtä vähän hän voi arvostaa Alexanderia ja tämän rakkautta. Vain Tessin ruumis on heikko Alexanderin edessä, henki sen sijaan tuntee vetoa Angeliin. Dualismi on armotonta.]

Oli siis luontevinta ymmärtää turhankin viileä Angel Tessin oikeaksi mieheksi ja Tessille parhaiten sopivaksi. Tähän tulkintaan ohjaa, edelleen, kerrontaan vahvasti jäänyt viktoriaanisen moraalin kunnioitus. Kuri ja järjestys se olla pitää, ja lämpimät tunteet saava läikkyä vain jossakin syvällä näkymättömissä, omalta itseltäänkin salassa.

Jos siis Alexanderilla onkin vaikeuksia voittaa Tess omakseen, myös Tessin tie miehelään on vähintään yhtä kivikkoinen. Tessin on jäätävä ensin aviomiehensä hylkäämäksi, sinniteltävä pitkään uskollisuuden eteen ja kiusausta vastaan, ja viimein ”uhrauduttava” perheensä pelastamiseksi oikeuttaakseen Alexanderin käsivarsille vajoamisen. Koska Tess on vain nainen, tämä synnillinen lankeemus oli odotettavissa ja viktoriaaninen lukija tyytyy hymähtämään. Toistaiseksi. Raukkaparka kun niin kovasti kuitenkin yritti. Mutta asia ei silti voi jäädä tähän: Tessin on vielä tapettava Alexander ja tultava itse teloitetuksi, ennen kuin aikalaisyleisö voi hyväksyä kertomuksen Tessin ja Alexanderin suhteesta.

Kirjailija on tietenkin tuntenut viktoriaanisen ajattelutavan paremmin kuin omat taskunsa. (Muu tuskin olisi aikalaiselle edes mahdollista.) Sivuja lueskellessa ristiriita viktoriaanisten moraalivaatimusten ja niitä humaanimman ihmisymmärryksen välillä on ilmeinen, myös miehen ja naisen välisessä rakkaudessa. Tess hangoittelee mutta on suostuteltavissa, Alexander luottaa pyrkimystensä oikeellisuuteen vaikka uskoisi olevansa röyhkeä tai viheliäinen, ja Angelin hahmossa ollaan hillittyjä ja katkeria, mutta henkäillään puhtautta ja moraalisesti korkealuokkaisia asenteita - niin korkeita, etteivät ne taivu Tessin puoleen, vaikka tämä kuinka yrittäisi niistä turvaansa etsiä. (Mutta ei se mitään: arvatkaapa, ketä Tessin ei tarvitse kahdesti pyytää taipumaan puoleensa.)

[Ennen toista lankeemustaan Tess kirjoittaa miehelleen ja yrittää vielä vedota tähän: "Olen niin alttiina kiusauksille, Angel.[...] Etköhän voisi tulla luokseni nyt heti, ennenkuin jotakin kauheata ehtii tapahtua?" (367). Mutta Angel ei vastaa. "Voi, miksi olet minua niin julmasti kohdellut, Angel? En sitä ansaitse. [...] Olet julma, hyvin julma! Koetan unohtaa sinut. Vain vääryyttä olen saanut sinulta osakseni!"(391).]

* * *

Mikäli valitsemani näkökulma siitä, että juurikin Alexander olisi ollut se Tessin elämän rakkaus, vielä kaipaa todistelua, tarkastellaanpa hetki erästä lukijalle jätettyä vihjettä. Se on siinä määrin hienovarainen, että jättää häiritsemättä pakkomielteisesti aikalaismoraalin suhtautuvia; vihjeen voi helposti jättää näkemättä.

Kertomuksen lopussa Tess taistelee itsensä kanssa hulluuden rajoilla ankarien moraalikysymysten rasittamana. Tässä kiihkossaan hän tulee iskeneeksi Alexanderin kuoliaaksi. Muulla tavalla Tess ei enää kykene käsittelemään liian ahdistavaksi kokemaansa siveettömyyttä, sillä valinnoistaan huolimatta hän ei koskaan todella luovu viktoriaanisista ihanteistaan eikä halustaan palata viattomuuden aikaan. Lopullisen sinetin näille ihanteille ja pyrkimyksille antaa oman aviomiehen paluu, kun avosuhde Alexanderin kanssa on jo hyvässä vauhdissa. Synti on silloin kertakaikkiaan lopetettava ja pahuus siivottava pois.

Alexander siis kuolee Tessin iskemään terään, koska - high light - muutoin vaatimaton terä sattuu osumaan Alexanderia suoraan sydämeen. Ilmeisimmillään tämä kertoo siitä, että Alexander on rakkautensa uhri. Muusta kuin intohimostaan hän ei silti joudu kärsimään, sillä ”aivan kuin [hän] olisi nukkunut heti iskun saatuaan” (sivulta 420). [Ennen muinoin inkvisition edessä saattoi saada nopean kuoleman armon osoitukseksi, jos syyllinen ensin alistui ja tunnusti. Alexander kuitenkin saa nopean ja kivuttomaksi mainitun kuoleman ilman tunnustuksia tai alistumista; kertomus ei tuomitse häntä, vaan osoittaa mitään kyselemättä "armoa". Kertomus ei siis järjestä Alexanderille moraalisaarnaa eikä tee hänestä varoittavaa esimerkkiä, sillä kertomus ei rankaise häntä vaikealla kuolemalla eikä pakota häntä alistumaan. Tämän selkeä viesti on, että kertomus ei pidä Alexanderia syyllisenä. Päinvastoin: Tess on hän, joka joutuu teostaan tilille, ja menettää sen johdosta lopullisesti paitsi maineensa myös koko elämänsä.]

Jos ajatellaan, että Tessin hahmo edustaa siveysoppia ja hyveellisyyttä, mitä tämä Tessin teloittaminen lausuukaan niistä ja niiden vaikutuksesta, etenkin intohimoisiin rakkaussuhteisiin? Tällä tavalla Tessin tarinaa tulkitessaan voi väittää, että kertomus pitää pakkomielteistä siveysoppia paitsi häiritsevänä ja elämästä vieraannuttavana, myös vahingollisena vaarallisuuteen asti. Sellainen saa kertomuksessa tuomion, joten Tess teloitetaan - niin absurdilta vääryydeltä kuin Tessin kohtalo voikin äkkiseltään tuntua. (Myös Angel saa epäinhimillisen siveysopin edustajana ja varjelijana oman tuomionsa, sillä liian ankaran siveysoppinsa takia häneltä riistetään elämänsä rakkaus. Koska Angel on kolmikosta ainoa, joka jää tarinan jälkeen eloon, voisi sanoa, että häntä rangaistaan ankarimmin: hän kärsii pisimpään: hiljaa, mutta varmasti hyvin kuluttavasti.)

Oman kunniallisuutensa vuoksi kertomuksen on kuitenkin alistuttava aikalaismoraalin vaatimuksiin ja annettava myös Alexanderin kuolla, vieläpä Tessin kädestä. Voihan tätäkin toki pitää varoittavana esimerkkinä. Mutta mistä? Uhrautuvasta rakkaudesta?

Vihje jatkuu. Lisäksi tästä, vain kuulemma pienoisen ja siistin pistojäljen tehneestä haavasta vuotaa verta, joka muodostaa alakerran valkeaan kattoon ”tavattoman suuren herttaässän” (419). Siis herttaässän. Epätavallisen suuren. Puhtaan valkoiseen kattoon. Tämä on suurta rakkautta. Tämä on jopa pyhää rakkautta: verijäljen mainitaan aluksi olleen "öylätin" kokoinen (419). [Ja öylättihän siis on kristittyjen pyhä ehtoollisleipä, joka nautitaan muistona kaikkein suurimpana pidetystä uhrilahjasta.] Viesti siis on, että Alexanderin rakkaus on ollut pyhää ja itsensä uhraavaa, vuotanut sydämestä - olemuksen ja elämänvoiman ytismestä - asti. [Raamatun mytologiassa veri edustaa sielua tai sielunvoimia, sillä sielun kerrotaan asuvan veressä.]

Yhteenkuuluvuudesta lisävinkkinä - kenties liiankin näkyvillä oleva ja siksi näkymättömiin jäävänä - on parin jo valmiiksi yhteinen sukunimi: D'Urberville. Ja kyllähän nimeä - suomeksi Durbervillen Tess - voi pitää väitteenä myös omistussuhteesta.

Kas noin, tulkintojeni kontekstit lienevät jo kuoseissaan ja korseteissaan.


(To be continued.)


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti