PM1 - Tarinan ydin

Jos tämän yrittää sanoa lyhyesti, sanotusta tulee merkityksiltään tihentynyttä. Mutta aloitan tihennyksestä joka tapauksessa. Myöhemmin käyn lukukokemustani läpi väljemmin, jätän ilmaa ja hengitystilaa tunnusteluille, kerron tarkemmin, kokeilen konteksteja, sovittelen tulkintoja ja väittämiä.

Punainen mekko alkaa päähenkilön touhukkaista, innokkaistakin yrityksistä löytää paikkansa maailmassa. Sellainen paikka, joka olisi edes jonkin verran oman itsen näköinen ja tuntuinen. Tämä ei ole eksyneisyyttä eikä eksymistä. Tämä on etsimistä, joka on kertomuksessa pahimmillaan turhautunutta, pettymystenkin sävyttämää pysähdystä, hämmennystä. Vasta hämmennyksen lakattua on etsiminen lakannut. Mutta etsiminen ja kaipuu liikehtivät päähenkilössä kaiken aikaa. Ei eksyminen. Minun lukukokemuksessani päähenkilö ei ole eksynyt.

Kuinka voi samaan aikaan väittää, ettei päähenkilö ole eksynyt mutta etsii silti etsii itseään? Helposti. On mahdotonta eksyä, jos tiettyä päämäärää ei koskaan ole ollutkaan. Miksi pitäisi olla eksynyt etsiäkseen? Mutta mitä tulee identiteettiproblematiikkaan ja oman minän etsimiseen, vieläkin oleellisempi argumentti on - vaikka tästä ollaan varmasti montaa mieltä: itsensä ulkopuolelle ei voi todellisuudessa päästä; itseltään ei voi koskaan oikeasti olla kadoksissa. Sen sijaan tieto siitä kuka minä olen – käsitys tunnistettavasta itsestä - voi haalistua, pahimmillaan jopa kadota, ja myös vapauden ja onnen tunteistaan - tai tunteistaan ylipäänsä - voi toki joutua erilleen. Silloin saattaa erehtyä pitämään itseään eksyneenä, nimetä olotilansa eksyneisyydeksi, kuten päähenkilökin lopulta tekee. (Tästä ja sen ristiriidasta lisää myöhemmin.)

Jos päähenkilön toiminnan ja kerronnan tavoitteeksi - päämäräksi - haluaa jotakin ymmärtää, se on matka itsensä kohtaamiseen. Omassa lukukokemuksessani kertomuksessa tehdään tällaista matkaa, matkaa itsensä kohtaamiseen - mutta vaikeimman eli väistelyn kautta. Silloinkin, kun päähenkilö kokeilee jotakin uutta ja erilaista, hän tosiasiassa väistelee; hän ei tee asioita itseään tunnistaakseen vaan itsensä unohtaakseen, mieluiten aistilliseen mielihyvään mutta turtumuskin käy. Hän kokeilee asioita ollakseen joku muu, jossakin muualla, jonkun toisen käsissä. Näihin pyrkimyksiinsä nähden hän hieman ristiriitaisesti kuitenkin etsii itseään juuri katoamistavoillaan, aistien mielihyvästä. Etsii, vaikka juuri ne vievät häntä kauemmaksi omasta itsestä. (Tästäkin lisää myöhemmin.)

Mutta takaisin päähenkilön nautinnonhaluun.

Suurimman haasteen itsensä ja paikkansa löytämiselle asettaakin juuri halu tuntea pikaista ja siksi liian lyhyeksi jäävää onnea ja mielihyvää. Päähenkilö nimittäin ajattelee juuri niin kuin maailmassa nykyään uskotaan: elämä on nyt eikä huomenna, rakkaudesta puhumattakaan. Tästä juontuu se päähenkilön tunnetodellisuudelle johdonmukainen päätelmä, että jos niitä ei ole nyt, niitä ei ole ollenkaan - ja vaikka ne olisivatkin nyt, kukaan ei tiedä huomisesta. Sellainen on epävarmaa ja pelottavaa, mutta lataa nykyisyyden koko maailmaksi. (”Sen suolaiselta maistuva pillu oli koko maailma”, sivulta 270.) Siksi päähenkilön on helppoa ajatella ja tuntea kaikenlävistäviä mustavalkoisia kunkin tilanteen läpi kulkiessaan. Kun hän tuntee olonsa yksinäiseksi, maailmassa ei ole ketään muuta. Kun hän on vaarassa menettää jotakin tärkeää, koko elämä tuntuu olevan siitä yhdestä asiasta kiinni. Kun hän tuntee mielihyvää, muulla ei ole merkitystä. Yhtenä hetkenä raha on kaikki mitä tarvitaan, toisena hetkenä pelkkää paperia. Vähän tyyliin joko tai, nyt tai ei koskaan, kaikki tai ei mitään. ”[Y]ou do not have tomorrow in your mind, because tomorrow is a very long time away. You cannot assume that you will live from minute to minute” (romaanin sivulta 149, jossa siteerataan Andrea Dworkinin puhetta prostituoidun kokemusmaailmasta). Siksi yksittäinen asia voi saada suhteettoman suuret tai vähättelevät mittasuhteet. Tietenkään tämä ei ole koko totuus päähenkilöstä, mutta kertoo jotakin oleellista siitä, mikä on hänelle luontevinta ja helpointa – ja siitä, mikä on esteenä hänen itsetuntemukselleen.

Tietysti kaikki romaanit ovat niiden päähenkilöille jonkinlaisia matkoja itsensä kohtaamiseen, sillä kirjoittaminen syntyy halusta ymmärtää ja jäsennellä. Tai paremminkin: ilman ymmärrystä ja jäsentelyä ei voi kirjoittaa. Siispä kertomuksen kirjoittaessaan on pakotettu kohtaamaan ja selvittämään, ja tämä prosessi luonnollisesti kirjautuu kertomukseen, sen kertojanääneen ja henkilöhahmoihin. Olipa kyseessä millainen kioskikirja tai rikosfantasia tahansa. Halu ymmärtää on yritys päästä lähemmäs ihmisen, elämän ja olemassaolon totuuksia, ja tämä pyrkimys valmistaa kirjan päähenkilön matkalle kohti itseään. Niinpä kertomuksesta kuin kertomuksesta voi löytää tämän teeman. Selkeimmillään tämä matkustus tapahtuu silloin, kun kertojanääni kuuluu päähenkilölle, vieläpä hämmentyneelle ja omaa paikkaansa etsivälle, kuten Punaisessa mekossa.

No joo. Lopulta kertomuksen päähenkilö on tilanteessa, jossa hän ei enää siedä itseään. Silloin on joko antauduttava itsensä kohtaamiseen tai väistettävä se kenties lopullisesti. Siis joko hänen on kohdattava sisällään kiemurteleva, hänen omaa nimeään kantava tumma sotku, siivottava ja tuuletettava. Tai sitten hänen on ajauduttava unohdukseen ja kadoksiin, eli oman itsen - tunnistetun itsen - tavoittamattomiin mielen kaaoksessa tai sammuttamisessa, siis hulluudessa tai kuolemassa. Jäsentämättä ja nimeämättä jätetty sisin on otettava käsittelyyn, muutoin se vyöryy yli tai pakottaa sielun lipumaan sinne minne sielut kuolemassa menevät. Kertomuksen aikana päähenkilö jo käykin kokemuksissaan muutaman kerran oman elämänsä ulkopuolella, melkein itsensäkin ulkopuolella. En tarkoita OBEtä enkä NDEtä vaan arkisemmin tätä: ”Vapaus oli aivan naamani edessä, lasin takana, mutten osannut tarttua siihen. Saatoin vain tuijottaa oikeaa elämää saamatta siitä kiinni” (sivulta 156). Päähenkilö siis kokee olevansa vankina epätodellisuudessa, paikassa tai tilassa, jossa ei oikein tunnista enää itseään. ”Katselin kaikkea kuin sumuisten lasien läpi” (sivulta 142). ”[E]lämäni oli ainaista pakoilua todellisuudesta” (sivulta 200). ”Mua alkoi pelottaa, olinko olleenkaan olemassa.[…]Kaikki oli jotenkin niin epätodellista” (sivulta 134). Tunne-elämänsä ulkopuolella hän majailee usein: ”[T]uijotin apaattisena seinää. En erottanut mitään tunnetta itsessäni, mutta kyyneleet alkoivat valua varoittamatta silmistä” (sivulta 140). Tämä epäyhtenäisyys, integroitumisen vajaus - sirpaleisuus - , tulee esiin myös ruumiillisuuden kokemuksessa: "Kaikki aina touhottivat mun tisseistä ja perseestä ja reisistä[...]Ne ovat vain ruumiin palasia!" (sivulta 203). Ai palasia? Moni muu olisi nimittänyt niitä ruumiinsa osiksi. (Sitä paitsi ruumiin palasista tulee mieleen paloittelusurman uhri. Ehkä päähenkilö sitä toisinaan tuntee olevansakin - ainakin sanavalintojen implisiittisistä merkityksistä päätellen.) Valinta itsensä kohtaamisen ja katoamisen välillä ei silti ole päähenkilölle itsestään selvä. Hän tuntee houkutusta myös lopulliseen pakenemiseen: ”Aina kun katson korkealta alas kadulle, tajuan miten ohut ihmisen elämänlanka on. Yksi lipsahdus, yksi tahallinen askel yli reunan, ja se olisi menoa.[…]Tunsin vastustamatonta halua mennä lähemmäksi reunaa[.]”(sivuilta 251-252).

Jos tuulien mukaan nouseminen on hylättävä vaihtoehto, ainoaksi jää jonkin kiintopisteen löytäminen, olipa se todellinen tai edes jokin kuviteltu, jokin päälle liimattu syy tai selitys. Mikä tahansa on parempi kuin ei mitään, kunhan siihen voi uskoa. Silloin kohtaaminen voi alkaa. Oma itse ja kaikki tapahtunut, elämä ja sen olosuhteet on voitava nimetä ja perustella jollakin, jotenkin. Jokin mieli itselleen ja elämälleen on löydettävä. Varsinaisesta elämän tarkoituksesta on silti vielä liian vaikeaa ja varhaista puhua. Päivä kerrallaan.

Kronikka päättyy, kun päähenkilö palaa syyllisyydentuntoisena äitinsä luokse, kotiin. Oma vuokrahuone ei koskaan sellaiselta tuntunut, oma ääni ei sen hiljaisuuteen löytänyt. Omassa huoneessa majaili pelkkä hämmentynyt yksinäisyys, ja sen lähettyviltä löytyi liian monta varjoa, yötä ja nurkkaa, joihin väistyä. Omassa huoneessa oli liian paljon roinaa yksin siivottavaksi ja liian monta vierasta kävijää. Tilaa itselle ja sen tunnistamiselle ei siis vielä löytynyt. Ehkä sitten myöhemmin. Alkuun palattuaan voi yrittää uudelleen.

Mitä tarina näin luettuna opettaa? Itsensä ymmärtäminen on edellytys vuorovaikutukseen muun maailman ja muiden ihmisten kanssa - siis sellaiseen vuorovaikutukseen, että voi sanoa pärjäävänsä maailmassa. (Tietysti vaikkapa vauvat ovat hurjasti vuorovaikutuksessa, mutta ei kukaan vielä odota heiltä maailmassa pärjäämistä.) Jos käyttää aikansa itsensä väistelyyn, on mahdotonta kohdata ympäröivää maailmaa tai ketään toista ihmistä. Yleensä tällainen ilmenee projektiona, siis väistöliikkeenä (tai väistöheijastuksena) - muiden ihmisten syyttelynä. He tuntuvat olevan teennäisiä, etäisiä ja kylmiä, pitävän naamioita kasvoillaan ja käyttävän hyväkseen eivätkä ole oikeasti kiinnostuneita. Tosiasiassa he ovat vain se peili, josta katselee omaa kuvaansa. Itsensä tunteminen on ehto sijaintinsa hahmottamiselle ja päämääriensä asettamiselle. Kun itsetuntemus - l. itsetunto - lisääntyy, myös sijainti ja päämäärä selkiintyvät tai muuttuvat. Voi esimerkiksi todeta, ettei se rahankeruu huoraamalla ollutkaan niin briljantti idis kuin miltä se aluksi tuntui. Itsensä tunnistettuaan voi alkaa suunnitella, tehdä unelmistaan totta. Silloin kykenee paremmin tuntemaan muutakin mielihyvää kuin sitä, jota saa fyysisistä tai kemiallisista stimulanteista.

Semanttisen tason juonesta kiinnostumattomille tarinasta löytyy myös toiminnallinen taso, siis kuvaus siitä, mitä päähenkilö kulloinkin tekee ja kuinka hän sen tekee. Uskon, että tämä graafisuus on ollut suurella osalla keskeisin syy kirjan lukemiseen tai haluun se lukea. Toiminnallinen taso onkin kertomuksen vahvin ja selkein. Niin selkeä ja vahva, että lukijan on käytettävä raakaa lihasvoimaa päästäkseen muihin ulottuvuuksiin. Toisinaan päähenkilö kertoo vähän siitäkin, miksi hän tekee mitä tekee. Tämä tosin jää yleensä läpänheiton tai arvuuttelun tasolle, sillä päähenkilö on kaiken kaikkiaan melko hämmentynyt. Lisäksi hän on hämmentyneenä hyvinkin passiivinen. Ei hän osaa eikä viitsi. Ja silloin kun hän viitsisi, on yleensä kivempaakin tekemistä kuin pohtia syntyjä syviä.

Suurimman haasteen lukijalle asettavat kerronnan tyyli ja kuvatut tapahtumat itsessään. Mutta näistäkin lisää myöhemmin

Kas siinä ydinmehut.

Kuten huomaatte, prostituutio ei päässyt niistä osalliseksi. Huoraaminen on päähenkilön varsinaisessa kertomuksessa pelkkä kulissi, se näennäinen toimintaa ja juonta ylläpitävä teema. Välttämätön paha ja automekaniikkaa. ”Välillä vastailin hajamielisesti [asiakkaille] puhelimeen. Repliikit tulivat niin automaattisesti, ettei vastailu haitannut muita puuhia” (sivulta 130). Ja luonnollisesti Noora keskittyy aktien aikana mihin tahansa muuhun. Minulle kertomuksen prostituutio oli pelkkä portti päähenkilön yksinäisyyden, kapinan, harhaluulojen, epävarmuuden, haavojen, unelmien ja ahdistuksen kuvaukseen.

Tapaus Punainen mekko

Gummerus julkaisi tänä vuonna Elina Tiilikan esikoisromaanin Punainen mekko. Se on kronikka nuoren naisen elämänvaiheesta. Sellaisesta vaiheesta, johon on kuulunut tarjoutuminen seksuaalisesti käytettäväksi maksua vastaan. Kirjan kerrotaan perustuvan kirjailijan omiin kokemuksiin.

Tapausta voi lähestyä useista uteliaisuuden syntysijoista käsin, siis keskustella tapauksesta erilaiset ihmetyksen aiheet ja tiedonhalut mielessään. Voi aprikoida, kuinka yhteneväinen kirjan päähenkilö on kirjoittajansa kanssa. Tai kuvaako päähenkilön elämä perusnuorta, kuten kirjailijan kerrotaan väittävän (Apu, 21.1.2010). Entä mistä tämän romaanin saama vastaanotto kertoo. Tai mistä romaanin julkaiseminen kertoo. Joutuuko lukija pettymään odotuksissaan, ja mitä hän oikeastaan odottaa. Kuinka kirjaa on markkinoitu; millä maksavia lukijoita houkutellaan. Millaisia ne huoran asiakkaat ovat ja mitä ne haluavat. Entä jos lukija tunnistaa kirjasta itsensä, onko hänkin silloin huora tai joku friikki. Onko romaani tallentanut prostituoiduksi ryhtymisen syyt, ainakin osan. Tai ainakin seuraukset. Entä prostituoidun sisäisen maailman, edes yhden niistä. Leimaako seksin myyminen myyjäänsä ikuisesti. Mistä asioista ihmiset puhuvat puhuessaan Punaisesta mekosta? Siis esimerkiksi.

Mistä itse puhun puhuessani romaanista Punainen mekko?
Tarinan tapahtumista ja kerronnan tyylistä. Kertomuksesta rivien välissä. Vertauskuvista kuten rahasta, kissasta tai omasta huoneesta – ja siitä punaisesta mekosta. Ristiriidoista. Kirjan hahmoista ja hämmennyksestä. Äitisuhteesta. Väistelyistä. Inhorealismista. Anarkiasta ja normatiivisesta. Määrittelyvapauden kaipuusta. Konteksteista ja intertekstuaalisuudesta. Psykoanalyysistä. Paikkaansa pitämättömistä väitteistä. Muistakin väitteistä. Tunteista ja tunnelmista. Kirjailijasta. Lukijoista. Tulkinnoista. Kyllä, näistä kaikista asioista – vähintään näistä – voi puhua käsitellessään teosta Punainen mekko. Se ei ole vähäinen saavutus kirjailijalta – mutta ei lukijaltakaan. (Miksi, siitä kerron myöhemmin.)

Mistä Punainen mekko puolestaan puhuu itsensä minulle kertoessaan, juuri minun sitä lukiessani?
Ei ainakaan Elina Tiilikasta tai hänen elämästään par exellence. Tiilikka toteaa samaisessa Apu-lehden haastattelussa, ettei myönnä itseään kirjansa päähenkilöksi. Työnnän siis biografiset tulkinnat syrjään. En tunne Tiilikkaa. Tiedän ainoastaan, mitä hän on romaaniinsa kirjoittanut ja mitä hänen kerrotaan kommentoineen itsestään, elämästään ja kirjastaan. En siis puhu kirjoittajasta, puhun kertojasta. Kertoja äänineen on romaanissa aina fiktiivinen olento, eri asia kuin kirjoittaja itse. Kertoja tietenkin edustaa kirjoittajan ymmärrystä kerrotusta, ja vakuuttaa joskus olevansa yhtä kirjoittajan kanssa. Mutta yleensä kertoja on enemmän tai vähemmän kirjoittajansa karikatyyri tai kokeilu, intiimeimmilläänkin (vain) alterego tai julkinen identiteetti. Ihmiseen mahtuu paljon enemmän kuin yksi kertojan ääni. Väittipä se mitä tahansa, kuvasipa se mitä tahansa asioita kuinka vain, kirjoittaja itse on jotakin muuta ja aina jotakin enemmän. Kirjoittaja on aina kertojaa syvemmällä, perimmäisenä tarkkailijana ja eksistenssinä.

Punainen mekko on kirja, josta minulla on paljon sanottavaa. Lukukokemusta – sekä omaani että blogin kuvitteellisten lukijoiden – helpottaakseni teen tästä useamman päivän retken. Jaan siis tunnusteluni ja pohdiskeluni osa-alueisiin, otsikoiden mukaisiin.

Mutta asiaan.

Paljon on vettä virrannut

Edellinen merkintäni on viime vuoden marraskuulta. Sieltä tänne on pitkä aika. Noh, eihän tämä mikään kiireisten ja levottomien kanava muutenkaan ole. Ja onpahan lukijoilla – edes potentiaalisilla ja kuvitteellisilla – ainakin ollut aikaa tavailla megalomaanisen pitkälle jatkuvia rivejäni. Että ei sen puoleen. Luettavaa maailmasta aina löytyy.

Olisin kirjoittanut jo paljon ennen tätä päivää, mutta tietotekniikka on pettänyt useampaan kertaan. Olen esimerkiksi menettänyt hartaudella valmistelemani kirjoitusluonnokset kovalevyn kiukutteluissa, ja oma koneeni on tälläkin hetkellä käyttökelvottomana, sillä käynnistys ei toimi. Koska olen vain ihminen, tämä on luonnollisesti vaikuttanut motivaatiooni. Niinpä niillä kerroilla, kun muuten olisi ollut otollista kirjoitella, olen halunnut tehdä jotakin muuta kuin tapella koneiden kanssa tai harmitella tuhoutuneita kirjoituksia, ja keskittänyt siis bloginkirjoitusintoni muihin, mielenkiintoisempiin asioihin.

Mutta nyt. Nyt tuntuu jälleen mukavalta venytellä ja verrytellä virtuaalijäseniään pitkän tauon jälkeen. Maailmassa on liikaa kertomuksia, joista haluaisi supista muutenkin kuin itselleen hiljaa mielessään tai supinaetäisyydellä oleskeleville. Juuri niin: on haikeaa ymmärtää se loistavien kirjojen ja elokuvien (ja blogien!) paljous, jota ei koskaan tule ennättämään lukea ja katsella, ja joista ei koskaan tule edes kuulemaan mitään.

Mutta tavoite ei olekaan saada kaikkea mitä haluaa, vaan haluta kaikkea mitä saa. Tavoite on nauttia siitä, mikä on käsillä, siitä, mikä on käsissä.