maanantai 29. marraskuuta 2010

Kuvaavaa 5

Norah Jones: Chasing Pirates

Aikuisten musaa. The very definition of it. (To me it is.)

Kokeilkaa vaikka. Ja himmentäkää samalla valot ja istuutukaa sohvan nurkkaan. Tältä aikuisuus kuulostaa.

Myönnän silti olevani puolueellinen. Olen kuunnellut NJ:ia ensimmäisestä levyllisestä asti, eikä musiikkiin millään kyllästy. Jonesin ääni on itseasiassa myös ainoa herätysääni, jota jaksaa aamuisin kuunnella, joten uhrasin yhden Jonesin ihanista biiseistä siihen tarkoitukseen. (Alunperin se muistutti raukeanlaiskoista kesäpäivistä portailla myöhäisen aamukahvin kanssa, siitä, kun aurinko kuultaa alkukesänvihreiden lehtien läpi, puunoksat huojuvat maidonpehmeässä tuulessa ja linnut laulavat. Kukapa ei haluaisi herätä sellaisiin muisti- ja mielikuviin? Pelkäänpä silti, että muutaman vuoden kuluttua saan kappaleesta mieleeni vain tuimat aamuherätykset... Noh, sitten voin vaihtaa herätysäänen vaikka tähän uudempaan kappaleeseen.)

maanantai 22. marraskuuta 2010

p.s: pogopogo

Ja siis, kun nyt kerran pikkujouluajasta oli tuossa puhe, niin täytynee tasapainon vuoksi lisätä, että tokihan silloin pitää vähän pogotakin. (Saa sitä muulloinkin tehdä, mutta nosteita on aina fiksua käyttää hyväkseen. Etenkin, jos istuu pitkään koneen ääressä, kuten lukemassa yhtäkään "normaalipituista" spekulointitekstiäni, vieläpä tunnollisesti loppuun asti. Yritän vain olla vastuuntuntoinen.)

Kas niin. Avatkaapa YouTube viereiselle lehdelle. (Ja jos mahdollista, kääntäkää bassot kaakkoon.)

"KESHA - We R Who We R (JAMES RENDON REMIX)"
(Aloitus - joidenkin mielestä kenties koko kappale - kuulostaa hieman - joidenkin mielestä "hieman" - jumppamusalta, mutta sehän on lämmittelyn kannalta pelkästään hyvä asia. Tässä vaiheessa riittä että vain pomppii.)

"Mari-Leen "Rahutu tuhkatriinu" live"
(Ja sitten kädet mukaan, kunnolla.)

"ANNIE - Songs Remind Me Of You"
"Revolution On The Dance Floor"
(Seuraavaksi nivelet vetreiksi.
Muistakaa kuulalaakerilantio. [Kuulin tämän loistavan muotoilun Badding -elokuvasta. Repesin.])

"Lady GaGa - Boys Boys Boys (Manhattan Clique Remix)"
"Just Dance Remix - Ashley Tisdale"
(Ja sitten kunnon pogoamista. Nyt on oikea aika heittää sekaan kaikki ne moovit, joille on annettu oikein oma nimikin. Kiva miksaus, btw, lopusta huolimatta, ja vaikka alkuperäinen versio onkin aivan lyömätön tämän biisin kohdalla. Siinä on niin jäljittelemätön tunnelma. Kovempikuntoiset voivat tanssahdella heti perään myös sen.)

"Britney Spears - Circus (Mysto & Pizzi Electro House Remix)"
(Jatkakaa, jatkakaa toki. Erittäin hyvä miksaus.)

"8th World Wonder - A Michael Phelps Video"
(Rennommalle ja rytmikkäämmälle loppuliikehdinnälle.)

Kas noin.
Peruskunnolla ei tämän enempää sitten jaksakaan yhdellä kertaa tuuletella.
Mutta sama uudelleen tunnin päästä.

lauantai 20. marraskuuta 2010

Hiukset

Olen huomannut, että pitkissä hiuksissa on vetovoimaa.

Siis naisen pitkissä hiuksissa ja miehen mielestä. No, onhan se kuultu, että miehet pitävät pitkistä hiuksista, mutta että niin paljon! Se oli itselleni uutta. (Pitäisi ennemmin puhua pitkien kuin vaaleiden hiusten magiasta.) 

Toki minäkin naisena pidän pitkiä hiuksia kauniina, runollisina, sekä miehillä että naisilla, mutta ei niissä mitään maagista kutsuvoimaa ole. Joten miehille naisten pitkissä hiuksissa lienee jokin seksuaalinen signaali. (Ja puhun nyt vain heteronäkökulmasta, ja varmasti monilla muillakin tavoin rajoittuneesta ja suhteellisesta näkökulmasta käsin.) Luonnontieteellisesti ajattelevalle tämä ei ole mikään uutinen tai ihme, ja hän varmaankin pitää ilmiötä geneettisenä ohjelmointina.

Olen samoilla linjoilla sikäli, että pitkät, runsaat ja kiiltävät hiukset implikoivat nuoruutta ja elinvoimaa. Mutta olen taipuvaisempi ajattelemaan, että pitkien hiusten vetovoima johtuu ennemmin jostakin historiallisesta, kollektiiviseen muistiin liittyvästä seikkasesta kuin biologiasta. Pitkin perinteinhän juuri naimaikäiset neidot ovat pitäneet hiuksiaan auki. Ehkä kollektiivinen miestieto muistaa sen. 

["Miestieto"...Hmmm, keksinkö juuri uuden sanan? No, niin kauan kuin sanan merkitys on pääteltävissä yhtä helposti kuin minkä tahansa muun sanan - siis suhteessa kielisysteemin muihin sanoihin - , tai sana on muodostettu kieltä hallitsevan logiikan mukaan, ei kyse ole oikeastaan keksinnöstä, siis uudesta sanasta. No jokatapauksessa.] 

Ehkä miestieto siis muistaa, että avoimet, pitkät hiukset ovat kuuluneet terveille nuorille neidoille, ja siksi sellaiset hiukset yhä julistavat miehelle naimattomuutta ja feminiinistä seksuaalivoimaa. Hiuksensa avannut nainen on vapaa ja valmis iskettäväksi.

Kun aloin miettiä naisten pitkiä hiuksia, totesin, että myös itse olen kokenut eniten kiinnostusta ja lähestymishalua miesten taholta juuri silloin, kun hiukseni ovat olleet auki. Istuinpa junassa tai puiston penkillä, on viereeni istuutunut mies yleensä alkanut jutella vain, jos hiukseni ovat olleet auki, siis avattujen hiusten rohkaisemana. Ne näyttävät houkuttelevan tehokkaammin kuin katsekontakti, hymy tai yksikään sana. Olen voinut kävellä täysin omissa oloissani musiikkia korvanapeista kuunnellen, kun joku mies on pysähtynyt kysyäkseen mitä musiikkia kuuntelen. (Tämä on tapahtunut ainakin kahdesti. Hieman hölmistyneenä olen suhtautunut pysäytyksiin kuin juna-aikataulujen kyselyyn.) 

Pitkään aikaan en ollut osannut yhdistää tällaista hiuksiin. Mutta pakko se on myöntää: kaikki rohkeimmat iskuyritykset ja suurin osa pidempään katsomisista ovat tapahtuneet juuri silloin, kun hiukseni ovat olleet auki.

(Tätä miettiessäni tajusin myös, miksi minusta on tuntunut vähemmän katsotulta silloin, kun hiukseni ovat olleet kiinni ja myssyn alla - ja siis tuntunut tältä aivan huolimatta siitä, nautinko 'rauhassa olemisesta' eli olinko odottanut, ainakaan tietoisesti, katsotuksi tulemista vai en. Voihan se olla, että - kaikesta rauhassaolostaan pitämisestä huolimatta - "naimaikäisenä" kaipaa jo alitajuisesti sukupuolista tunnustetuksi tulemista, ja havahtuu heti, jos palautteessa on eroja aikaisempaan.)

Funny. Strange kind of funny.

Ja kun aloin miettiä asiaa tarkemmin, tajusin, että useimmiten ensimmäiset kohteliaisuudet ovat koskeneet juuri hiuksia. (Sanotaan, että hiuksia tai silmiä - tai persoonallisuutta - kehutaan kun ei muuta kehuttavaa ole. But this is beside the point. Minun on nyt pysyteltävä tukkateoriassani.)

Haluatteko kuulla muutaman tukkatarinan? Jos ette, voitte siirtyä seuraavan kappaleeseen. No niin. Selkein kehaisu taisi olla: ”Sull on…järisyttävät hiukset”. (Ja ei, minulla ei ollut neonvihreää irokeesia.) Juuri niitä, hiuksiani, mies oli kuulemma etäältä katsellut. (Istuin huoltoasemalla ja olin levittänyt opiskelumateriaalejani eräälle sen pöydistä. Siinä sitten näpräsin ennen kuin havahduin hänen kysymykseensä Onks täss tilaa. Yritin toimia kuten kohteliaan ihmisen tulee, enkä edes tajunnut että hän oli tullut iskemään, ennen kuin tarjoutui kuljettamaan minut 200km:n matkan kotiini - toki minulla oli jo matkalippu ostettuna. Minä olen niitä ihmisiä, joita ei koulussa vikitelty. Juurikaan.) Toisen kerran minua kommentoi kännykkäänsä mies, jota olin eräänä arki-iltana kadulla ohittamassa. Hän väitti puhelimeen, ettei ollut koskaan nähnyt ”niin kaunista naista ku tässä vierellä nyt kävelee”. En tiedä mitä hän oikeastaan ajatteli: minun, itsensä vai puhelimen toisessa päässä olevan tuttavan ilahduttamista? Puhuiko hän edes minusta? Ei siinä muitakaan ollut. (Joka tapauksessa väite tuntui tietysti hyvältä. Muistelen sitä aina joskus - vaikka en hänen perusteitaan tiedäkään.) Kaikki taisi johtua jälleen hiuksista. ”Joo, on sillä pitkät hiukset”, mies jatkoi kommentoimistaan, ”takapuoleen asti”. Eräänä toisena iltana, jälleen kadulla, minut taas huomasi eräs vastaani kävellyt mies. Tällä kertaa minut pysäytettiin. Ei toki fyysisesti, mutta tervehdyksellä. "Hello!" Kohteliaana ihmisenä minä tietysti vastasin tervehdykseen ja luulin, että mies haluaa kysyä neuvoa. Niinpä hän sai tilaisuuden jutella muutaman sanan. Koska minulla ei ollut kiire minnekään ja tarkoitukseni oli muutenkin kiertää lenkki, oli ihan ok, että mies lopulta lähti mukaani kävelemään. Se oli kiinnostavaa, sellaista ei ollut tapahtunut koskaan ennen. (Luonnollisesti pysyttelimme tiukasti ydinkeskustassa, siis muiden ihmisten läheisyydessä.) Jonkin aikaa kuljeskeltuamme hän halusi tarjota minulle kahvin, ja hämärän kahvilan nurkassa juteltuamme hän lopulta kommentoi imartelevasti hiuksiani - ja työnsi sitten mitään kysymättä kätensä niihin. En vetänyt päätäni pois, mutta hetken kuluttua liian pitkälle reittäni pitkin työntyvän käden kyllä.

[Vieläkin ajattelen hieman irveessä hänen pikkusormiparkaansa, josta hänen kättään kiskoin. No, mitäs työnsi sitä väärään suuntaan. Pitääkö aina yrittää mennä niin pitkälle kuin pääsee? 

Mutta ei minulla ole antipatioita: jos olisin mies, tekisin itsekin varmasti juuri niin: yrittänyttä ei laiteta, ja miehen tunne-elämälle on vaativampaa erotella romanttinen kiinnostus fyysisestä kuin naisen tunne-elämälle. Tai näin meille - luonnontieteeltä haiskahtavasti - väitetään. (Tiedä sitten, minkä verran siinä on pelkää itseääntoteuttavaa ennustetta kuten päivän horoskoopissa. Mutta jos nyt kuitenkin oletetaan, että väite on tosi.) Ja siis, en sano, että fyysisyys olisi aina merkki kiintymyksestä - miehelle on naista vaivattomampaa jättää emotionaalinen kiintymys pois fyysisestä halusta - , vaan että mies tutkii seksuaalisia emootioitaan usein fyysisesti; fyysisyys on tie miehen tunne-elämään. Ei toki aina, kuten todettu, mutta siis jos on ollakseen. Tämänhän kertoo jo vanha sanonta miehestä, ruuasta ja vatsasta. (Jos väite pitää lainkaan paikkaansa, on epäreilua, että yleensä vain nainen voi saada miehen fyysisesti milloin tahansa, lähestulkoon yrittämättä; naisen tarvitsee vain sallia. Mutta edes kovasti yrittänyt mies ei läheskään aina saa naista. Tässäpä hieman kompensaatiota naissukupuolelle siitä, ettei naiselle yhtä helposti sallita samanlaista sukupuolikäyttäytymistä kuin miehelle. Ja myös siinä, että naisella on kiima vain kerran kuukaudessa, mutta miehellä koko ajan - asiaa pelkistääkseni.)]  

Mutta lihallinen seksuaalisuus sivuun: lisäksi minua kiinnostaa erittäin paljon miehen tunne-elämässä podettu kaukokaipuu, siis ns. ritariromantiikka: että mies voi luoda naiseen syvän tunnesiteen, kiintymyksen, ja ylläpitää sitä ilman fyysisyyttä. 

Tämähän on täysin päinvastaista edellä kuvattuun, suorastaan ristiriitaista sen kanssa. Platonisesti rakastunut mies kait palvoo naista jollakin tapaa pyhänä, illusorisena - tai vähintään tuon illusionsa suojeluspyhimyksenä. 

Tällä tavalla epähimokkaasti, silti sukupuolisesti, kiintynyt mies kait yhä tavoittelee runojen ja laulujen mystistä Häntä, joka aina karkaa tavoittamattomiin huolimatta siitä, että Hän silloin tällöin tuntuu saavan oikean, lihallisen naisen kasvot - siis että mies aina joskus tuntisi löytäneensä Hänet, tämän ihanteensa, jostakin naisesta. 

Tässä mielessä ritariromantiikka on epäkypsää, haaveisiin pakenevaa rakastamista. (Jostain syystä tällaista rakkautta löytää usein mieskirjailijoiden ja -runoilijoiden teksteistä.) 

Joku on joskus viisaasti sanonut, että ellei mies todella rakasta naista, tuo kaihottu Hän ei haihdu, vaan sitä tavoitellaan yhä, muista naisista. 

Toisaalta: olen ajatellut, että on mahdollista, että kaihottu Hän on miehen oman sielunelämän projektio - ei siis mikään tyhjä ja epätodellinen, naurettava ja lapsellinen unikuva tai edes saavuttamaton fantasia -, ja vasta, kun mies integroituu sisäisen naisensa kanssa, Hän haihtuu tai läpikäy metamorfoosin, laskeutuu korkeuksistaan inkarnoituakseen; Häntä ei tarvitse enää etsiä oman itsen ulkopuolelta eikä projisoida muihin naisiin. 

Käsitykseni on, että jotakin tällaista naista rakastavalle miehelle tapahtuu: rakastettuun yhdentyminen, siis syvästi tunnetasolla, vie miehen myös yhteyteen oman sisäisen naisensa kanssa. Silloin loputon tavoittelun tarve lakkaa. 

(Vai kuinka muuten rakastaminen saisi Hänet haihtumaan? Ja siis kun lähtökohtana on oletus, ettei Hän ole pelkkä typerä haave, vaan tärkeä psyykenelämän komponentti ja viesti omalta tunne-elämältä.) 

Joskus tätä tapahtumaa kai nimitetään vain haaveilusta luopumiseksi tai aikuistumiseksi, ilman, että tiedostetaan, mitä noille haaveille oikeastaan tapahtui ja mikä niiden merkitys oli. 

Monet eivät toki ikinä luovu Hänestä: he eivät syystä tai toisesta pääse integroitumaan psyyken elämässään - siis Hänet haihduttavalla tavalla - ja siten sisäiseen rauhaan kaihonsa kanssa.

Mutta takaisin tukkatarinoihin ja -teoriaan.

Erään kerran puolestaan istuin - jälleen hiukset auki - linja-autoasemalla, kun viereeni istuutui mies, joka aikataulua kysyttyään pian tarjosi minulle suklaata. Kohteliaasti otin kun tarjottiin. Hyvää oli. [En tajunnut, että suklaan tarjoaminen on testi vastaanottavaisuudesta; ennen pitkää hän olikin jo sopinut itselleen treffit kanssani seuraavalle kerralle, kun taas tulisin asemalle. No, mitä pahaa on olla vastaanottavainen vaarattomassa tilanteessa. Ihmisille saa olla mukava, vieraillekin. Kuten tuo mies minulle.] Tämä mies ei muistaakseni kommentoinut hiuksiani lainkaan, mutta mikäpä muukaan syy lähestymiseen olisi voinut olla, siis teoriani perusteella. Mutta mennäänpä eteen päin. Eräänä kevätpäivänä eräs iäkäs, siis isovaari-ikäinen, mies pysähtyi kävelyllä ollessani parin lauseen ajaksi lähettyvilleni. Lauseet olivat: ”Onko teillä miestä?” ja ”Teillä on kauniit hiukset.” Kai se johtui kevätauringostakin. Sehän saa hiukset hehkumaan. (Olisikohan vaari neuvonut käärimään hiukseni kerälle, jos olisin vastannut myöntävästi hänen ensimmäiseen kysymykseensä...)

Ja kun muistelen, niin ovia on avattu ja pudottamiani esineitä nostettu juuri silloin, kun hiukseni ovat olleet auki. Sattumaa?

Mitä tästä opimme? Nainen, pidä hiukset auki. Silloin saa huomaavaisuutta, jota on myöhemmin mukavaa muistella.

Olisi parempi aina silloin tällöin lämmitellä saamillaan kohteliaisuuksia. Se tekee hyvää. Etenkin, kun arkipäiväistyneissä suhteissa - olipa kyse perhe-, pari-, ystävyys-, tai muista arkipäivän ihmissuhteista - mieltälämmittävään arvosteluun harvoin panostetaan. Ehkä ajattelemme kuuluisan pohjalaisvitsin tavoin, että arviot on jo jaettu ja ilmootellaan jos muutosta tulee. Yleensähän kaikki lähimmät ihmiset ovat kuitenkin joskus sanoneet meistä jotakin kaunista. Muistelen mielelläni esimerkiksi mieheni lämpöisiä kommentteja. (Hän on hifisti ja pitää äänenlaadusta, ja yksi harvoista häneltä saamistani Erityisen Mukavista kommenteista koski juurikin ääntäni: erään kerran hänelle soitettuani hän myöhemmin kertoi pitäneensä äänestäni. Se oli kauniisti sanottu, ottaen huomioon, että olin soittanut hänelle mäkätyspuhelun.)

Kun nyt vauhtiin pääsin, kerron vielä lisää.

Yhden kenties parhaimmista miehiltä saamistani (harvoista) ulkonäkökommenteista kuulin tilanteessa, jossa olin sateen kastelemana ja heti sisätiloihin päästyäni mennyt peilin eteen ja tokaissut näyttäväni ihan kauhealta. ”Se kai on mahdotonta.” Kommentti kuulosti niin tahattomalta, melkein refleksiltä, ettei se voinut olla kuin totena pidetty kokemus; kommentti ei kuulostanut niinkään kohteliaisuudelta, kuin hämmästyneeltä maininnalta.

Mutta ihan parhaita ovat olemusta kommentoivat toteamukset. Viimeisimmän niistä kuulin aivan hiljattain. Viereeni istuutui eräässä julkisessa rakennuksessa mies, joka alkoi jutella kanssani. Lopulta hän sanoi: ”Sussa on hyvä fiilis.” (Tuo on varmaankin vähän sama asia, kuin pitää viisaana juuri heitä, jotka ajattelevat samalla tavoin kuin me itse; sellaisessa ihmisessä, joka on meitä kohtaan mukava, on hyvä fiilis. Mutta ei pidä katsoa lahjahevosta suuhun. Liitän kommentin mieltälämmittävien lausahdusten muistoesinehyllylle.)

Äh, olen langennut blogin houkutukseen kertoa itsestäni, siis fyysisestä olemuksestani, ja konfirmoida minulle tapahtuneita miellyttäviä asioita. Olenpa minä turhamainen. No, sen lisäksi minulla on hiukset - melko tavalliset - ja olen joskus mukava tai edes kuulostan miellyttävältä. Ei kai se vielä ole kovin paljon kerrottu.

Muistelkaa itseänne hyvällä! (Ja heitä jotka auttavat siinä.)

Kuvaavaa 4

Tänä viikonloppuna alkaa pikkujoulukausi. Sehän on vähän kuin juhannus tai vappu talven keskellä, siis suomalaisten karnevaaliaikaa, sitä aikaa, kun voi tavalla tai toisella ylittää rajoja, pikkuisen, edes pukeutumisessa. Rohkeimmat kääntelevät ja vääntelevät asetelmia. (Yleensä ihmissuhteissaan.) Tai sitten vain toistetaan itseä kuin samaa vanhaa joululevyä. Mikäpä siinä, vanhat joululevyt ovat ihania.

Itse en ole pikkujouluihminen, mutta tunnelmaihminen kyllä. Niinpä nautin joulun odotuksesta. Se on minulla tosin ennemmin hiljaista, kylmää sinistä ja hopeaa, kuin tulta, kultaa ja punaista. Jos tiedätte mitä tarkoitan. (Tietenkin tiedätte.)

Lähestyvän joulun kunniaksi paljastan mielestäni ihanimmat joulubiisit ever.

Ensinnäkin O Holy Night.

Eräänä jouluna kuuntelin Nat King Colen joululauluja samalla kun askartelin pakettikortteja. Mistä lie mieleeni muistui pian hiljattain näkemäni elokuva The Thing Called Love (ohj. Peter Bogdanovich 1993). Siitä ei sitten ollutkaan kuin pari assosiaatiota ajatuksiin River Phoenixistä. Tämä ei tietenkään vähentänyt joululaulujen jo ennestään provosoimaa haikeankaunista tunnelmaa.(Colen ääni tulee kuin jostakin meneestä maailmasta, jostakin sieltä, missä iskät ja äiskät vielä ovat jotain teinejä ja heidänkin isovanhempansa elossa.) Ja äkkiä minusta tuntui kamalan haikealta tajutessani, että oikeastaan nostalgia muistuttaa siitä mitä kaikkea lämmintä ja ihanaa on poissa. Kun O Holy Night pääsi lähelle kertosäettään, olin jo syvällä pateettisessa ajatuksessani: Ehkä River Phoenixkin oli joskus, silloin kun vielä hengitti ja iho oli lämmin, tuntenut joulun taian ja kuunnellut sesongin lauluja, ehkä juuri tätä samaa. Ja nyt - ulkona menneet ihmiset niellyt maa on niin pimeää ja kylmää että puistattaa.

Jollain tavalla O Holy Nightin tunnelmaan sitten sekoittuivat nostalgia menneine jouluineen, 70-lukulainen huoleton swengi (ko. elokuvan tunnarin, Crazy Little Thing Called Loven, myötä) ja ajatus ihmiselämän lyhyydestä. On selvää, että sellaiset ääripäät kuin swengi ja kuolema kiskovat latauksillaan täysin vastakkaisiin suuntiin - ja jännittävät siten välilleen kireän viulunkielen (joka soi kuin ikivanha Stradivarius: iän syventämällä ja tummentamalla kaikupohjalla). Se on vähän kuin katselisi hauskoja kaitafilmeja elämänsä (siihen asti) onnellisimmista päivistä: se kaikki hyvä niin läsnä mutta niin poissa. (Äh, yritän vain sanoittaa kokemusta, en kuulostaa sanoillaan kikkailevalta levyarvostelijalta. Mutta minkä sille voin, että kadonneessa kauneudessa - onni ilman muuta on yksi kauneuden nimistä - on jotakin ravisuttavaa. Ja eletty onni on aina kadonnut, olipa nykyhetki kuinka onnellinen tahansa. Kai minä sitten vain olen nostalgia-ihmisiä. Ehkä tässäkin tunteessa on jotakin suomalaista, sellaista, josta Satumaa-tangot ponnistavat.)

(Hetkellisyyden - ja siten myös katoavuuden - tajuaa intensiivisimmin silloin kun on onnellinen. Ehkä tämä on yksi syy pelätä onnentunnetta, siirtää se tulevaisuuteen tai peittää ehtojen alle tai surujen taakse, kuvitella, että sellainen varjelee onnea, kätkee sen säästeliäästi. Että onni on kakku joka säästyy kun kitsaasti syö, ja liiasta onnesta saa vain vatsansa kipeäksi tai alkaa vapista tai pelätä menetystä. Ei ihme, että juuri traagisista ihmisistä löytyvät useimmiten he, joilla on kyky olla onnellisempi kuin kenelläkään muulla: he eivät petä itseään moisilla säästäväisyyskuvitelmilla. Heille hetkellisyys on kaikki mitä voi olla. Carpe diem. Oh, ja tuosta lausahduksesta tuleekiin mieleeni Dead Poets Society ja Robert Sean Leonardin esittämä rooli.)

Joten mikään toinen laulu ei sen koommin ole kiteyttänyt minulle joulunajan kitkeränsuloista, nostalgista tunnelmaa sen sattuvammin. Tai satuttavammin.

Sellainen on oikeastaan hämmästyttävää, sillä Cole esittää O Holy Nightin melko vähäeleisesti - ainakin jos vertaa vaikkapa Pavarottiin -, ja minulla on tapana pitää dramaattisemmasta esityksestä. (Pavarottin esitys on minulle kuitenkin jo liian dramaattista. Johtuu kenties pehmeyden puutteesta: hänen esityksensä koreografinen vastine lienisi vimmattu, aggressiivinen käsien huitominen, terävät ja kulmikkaat liikkeet joilla puhkotaan ilmaa. Aivan kuin Pavarotti olisi vihainen tai komenteleva laululle tai sen kuulijalle. Terävyys ja aggressiivisuus ovat musiikissa "tosi jees" - mutta eivät lauluissa, joilta kaipaa kahoisaa juhlavuutta, kuten monilta joululauluilta. En halua, että joululaulun sävy on hyökkäävä. Vekkuli saa olla, mutta ei hyökkäävä.) Pidän romantiikasta aikakautena ja patetiasta tyylilajina. En ole tästä ylpeä, mutta niin se vain menee. Pateettistahan tämä suhtautumiseni lempijoululauluunikin on, mutta teinielämä on pateettista.

(Enää en ole teini, mutta teininä synnytetään vahvimmat muistijäljet. Ja koska en inhoa teiniaikaista itseäni, en inhoa asioita joista silloin pidin. Edelleen ne kulkevat elävinä mukanani. Teininä on paras aika löytää omat kulttibiisinsä, -kuvansa ja omat kertomuksensa. Siksi juuri teininä tarvitsisi eniten omaa aikaa ja tilaa, sellaista, johon ei liian montaa eikä yhtäkään liian vahvaa Toisen ääntä tunkeudu; sellaista tilaa, jossa säilyy mahdollisuus tunnustella itse ja omassa rauhassa. (Tällä väitteellä en vielä ottanut mitään kantaa esikuviin tai niiden tarpeellisuuteen!) Koska ajattelen näin, en ymmärrä sitä pelkoa ja epäluuloa, jota vetäytyviin nuoriin kohdistetaan. Tai ymmärrän kyllä, mutta tarkoitan, että pidän sellaista typeränä. (Ei autiomaa-aikoja pitäisi pelätä. Eikä väsymystä, yksinolemista, hämmennystä, hiljaisuutta, vanhenemista, ahdistusta, ristiriitoja, irtipäästämistä, surua, tietämättömyyttä, vihaa, turhautumista, kyllästymistä tai edes hyperventilointia aiheuttavaa innostusta - ei mitään inhimilliseen elämään kuuluvaa. Joku on joskus sanonut hyvin todetessaan, että aikuisuus on ristiriitojen sietämistä. Sen sietämistä, ettei kaikki voi olla johdonmukaista ja hallittavissa, ei edes ihmisen omassa mielessä, ja tämä on pelkästään luonnollista. Tällaisen ajattelutavan perusteella medikalisoitu ihmiskuva on lapsellisen, naiivin mielen luomus, mahdoton projektio. Miksi me suostumme siihen? Miksi annamme typistää, tukahduttaa ja lokeroida - pahimmillaan diagnostisoida - ihmisyytemme? Miksi suostumme siihen, että esimerkiksi edellä kuvailemani tilat tai olosuhteet tulkitaan häiriötiloiksi, jotka pitäisi estää ja hoitaa? Pah. Pyh. Mutta tätä se kai on, oman lajinsa sietäminen; oman ja muiden keskeneräisyyden kanssa on yritettävä tulla toimeen. Ja se jos mikä on keskeneräisyyttä, ettei voi hyväksyä inhimillisyyttä tai persoonallisuuta itsessään tai toisissa.) En muista, minkä alkuperäiskansan edustaja hän oli, jonka kerrottiin Kevin Costnerin isännöimässä 500 Nations -sarjassa todenneen: "Young men of my people should not work. People who work cannot dream, and wisdom originates from dreams." Tarpeetonta perustella miksi väite on upea - ja täysin päinvastainen protestanttiselle ajattelutavalle, eettiselle käsitykselle, jonka mukaan juuri vastuu, vastuu työstä ja muista ihmisistä ja tiivis yhteys näihin, aikuistuttaa, ei irtipäästäminen ja hetken tyhjiössä leijuminen, katoaminen löytyäkseen. Kai tuon sanonnan voisi tiivistää niinkin - erästä toista sanontaa soveltaakseni - että 'näytä minulle vetäytynyt/ hiljainen mies ja minä näytän sinulle viisaan miehen'... Nöjöö.)

Ikään kuin tuossa - siis edellä kuvailemissani assosiaatioissa tunnelatauksineen - ei jo olisi ollut minulle O Holy Nightin osalta kylliksi:

Pidin paljon TV-sarjasta Émilie (Les Filles de Caleb, 1990). Elin kerronnan mukana ja samastuin tunnetasolla sankarittareen. Ja tottakai Émilie Bordeleaunkin piti kuunnella joulukirkossa Juuri Sitä laulua eräänä tuikkivan tummana talvi-iltana 1800-luvulla, ja tietenkin juuri sillä hetkellä, jolloin meni erittäin vanhoillisromanttisissa tunnelmissa - siis niin syvästi ja tosissaan tuntien että tärähtää - kihloihin Elämänsä Miehen kanssa. Vain hiukan myöhemmin Émilie sitten huokaisee avoreessä vällyjen alla: "Että voi ihminen olla onnellinen!" (Tai jotenkin sillä tavalla se oli suomennettu.) Ja minä ymmärsin hyvin, mitä hän - tai kuka hyvänsä hänen vuorosanansa olikaan kirjoittanut - tarkoitti. (Ja olen minä avoreessäkin ajellut. Yksissä pikkujouluissa.)

Niin että laulun nostalgiavoima tuplaantui.

Menneessä ajassa on jotakin pakahduttavaa. Se on kuin joskus koettu ja eletty tunnelma, minua vanhempi, joka äkkiä tulvii lähelle, väreilee läpi. Jostakin se tulee, kauempaa kuin minä, vahvempana kuin oma henkilöhistoria, kollektiivisena. Sellainen on kuin kuuntelisi, tuntisi, menneen maailman muistoja, sukupolvien kokemia. Monessa vanhassa asiassa tai esineessä on sellainen lataus. Kuten vanhassa laulussa, huoneessa, taulussa, vaatteessa. Tai vanhassa maisemassa, monien sukupolvien katselemassa, olipa se luonnonmaisema tai kaupunkimaisema. Ne kaikki ovat täynnä vanhoja kertomuksia. (Tämän perusteella voi päätellä, kuinka kansallisromanttiset laulut, ja - taide ylipäätään, minuun tuossa lukioikäisenä vaikuttivat. Minä kuuntelin ihan vapaaehtoisesti Leinon Lemminkäisen äitiä Merikannon säveltämänä, ja mietin sota-aikojen sukupolvien tunne-elämälle tärkeitä asioita.)

(Passionato -sivustolta muuten löytyy kappale Lemminkäisen äitiä, jos nakuttaa hakusarakkeeseen "Tapiola Chamber Choir; Tapiola Sinfonietta; Panula; Pohjola" ja valitsee albumin Sininen ja Valkoinen. Näkyviin ilmaantuu enemmänkin näytteitä ihquista kansallisromanttisista biiseistä, kuten Nälkämaan laulu, Suomen salossa, Jo karjalan kunnailla, Soittajapaimen, Lampaan polska, Taivas on sininen ja valkoinen... Levy on itseasiassa juuri se sama, jota mainittuna lukioaikana kuuntelin. Tai löytyväthän nuo biisit Artistdirect -sivustoltakin. Suora yhteys kun googlaa "Tuule, tuuli leppeämmin kuuntele". Tuo on muuten yksi "tyhjäkäyntilauluistani", siis niistä lauluista, joita joskus hiljaa itsekseen lauleskelee muun tekemisen ohessa. Ja se on myös yksi niistä lauluista, joita laulaessaan on vähän kuin veden alla - tai... jos ei veden, niin jossakin... hmm, kollektiivisessa aallossa. Noh, kai minä sitten vain pidän haikeista kansallislauluista. Huomaa, että joulukuussa vietetään myös itsenäisyyspäivää; kaikki tunnelmat samassa...)

Takaisin joulun ykkösbiisiini.

Eräänä toisena jouluna varasin ja lainasin kirjastosta jokaisen levyn, josta O Holy Night löytyi. (Olen niitä ihmisiä, jotka voivat kuunnella samaa biisiä tunnin tai pari yhteen menoon. Ajattelin, että olisi entistä ihanampaa, jos samaa biisiä laulaisivat eri artistit. Joulun kunniaksi.)

Ei heti tule mieleen toista joululaulua, jonka silta (bridge) keräisi samalla tavoin voimaa kuin O Holy Nightin silta. Tai ehkä vaikutelma johtuu vain mieltymyksestä lauluun, puolueellisuudesta.

Tämäkin on laulusta kelpo versio:
Celtic Woman-O Holy Night (YouTube)

Toisella sijalla ovat kaikki muut parhaimmista. Eihän biisi voi kuulua ihanimpiin, ellei se ole vähintään kakkossijalla.

Maria herran piikanen.

Jouluiset, melankoliset koraalivirret kulkevat selkäpiissä. Yhtenä joulunaikana vuosia sitten poljin kymmenen kilometriä pimeässä paukkupakkasessa tuomiokirkolle niitä kuuntelemaan. Yksin. Tungosta oli tottakai, mutt kyl te taas tiedätte mitä mä tarkoitan.

(Yksinäisyys on vähän kuin pimeys: joidenkin pimeys kuristaa tilan pieneksi tai tyhjentää sen, joidenkin pimeys puolestaan tuo tähdet lähelle ja läsnäolon liki. Minun pimeydessäni ei ole ahdasta eikä tyhjää. Samalla tavoin kuin voi tuntea olevansa yksinäinen muiden joukossa, voi vastaavasti tuntea suurta yhteenkuuluvuutta yksin ollessaan; yksinäisyyden tai yhteenkuuluvuuden tunteeseen ei tarvita muita ihmisiä, sillä niissä ei ole kyse muista ihmisistä, ei ensisijaisesti - vaan suhteesta omaan itseen, ja sen pohjalta suhtautumisestaan maailmaan. Viisaathan ovat viimeistään Kantin ajoista asti hokeneet, että maailma - tai paremminkin tapa kokea se - on ihmisen oman mielen, omien kokemusten ja tulkintojen projektio. Äh, oivallusten ja teorioiden esittely lienee minulle refleksiivistä. Take me as I am. Ja joojoo: toki tuo yksinäisyyden tai yhteenkuuluvuuden tunne on suhteutettava minuuden kehittymisen ja ylläpitämisen reunaehtoihin: kaikki subjektit ja identiteetit synnytetään kollektiivisesti ja vuorovaikutuksesta kieleen ja kulttuuriin, muihin ihmisiin ja heidän tietoisuuteensa maailmasta ja olemassaolosta. Mutta en halunnut käydä metafyysiseksi.)

In the Bleak Midwinter

Once in Royal David's City


Ja tottakai Walking in the Air
Eräs mainio versio on
Celtic Woman - Walking In The Air (YouTube)
Tästä kappaleesta pidän silti eniten instrumentaaliversiona, etenkin pianovesioista.

Nyt minulla on uusi suosikki. Kuuntelin sitä jo viime vuonna, mutta vasta tänä vuonna se kolahti. (Joskus syttyy hitaasti - mutta silloin yleensä sitäkin varmemmin. Pitkät sytytyslangat ovat ihan parhaita, ne kulkevat syvimmälle.)

Hiutaleet maahan leijailee.
(Löytyy live-esityksenä myös YouTubesta.)

Mielessäni oli oikeastaan mainita aivan toisesta aiheesta, ja lisäksi olen poikennut linjauksestani olla liiempiä tämän otsikon alla jutustelematta. Mutta seuraavalla kerralla sitten. Tai sitä seuraavalla.

Kertomusruodinnoissakaan en ole toistaiseksi edistynyt pidemmälle, syvemmälle ehkä. Palasin nimittäin miettimään Lars von Trierin Antichristia. Siinäpä kerrassaan tiheää ja epäsuoruudellaan kiehtovaa elokuvatekstiä - verrattuna vaikkapa Predatoriin, siis siihen jossa Iso Arska näyttelee. Laitetaan nyt siitäkin muutama sananen, kun tulva on jo tapahtunut.

Katselin siis Predatoria tässä männäpäivänä. Se on hyvä esimerkki elokuvasta, josta on vaikeaa innostua spekuloimaan muuten kuin lajinsa tai arvojensa edustajana, ylipäätään jonkin edustajana. Sellainen puolestaan ohjaa tulkinnan ennemmin elokuvasta ulos kuin sen sisälle, itse elokuvatekstin semantiikassa kun ei ruodittavaa juuri ole. Tämä ei tietenkään häiritse elokuvan katsomista ja siitä nauttimista, ainakaan periaatteessa. (Katson ja luen paljon yksinkertaisia tarinoita ja pidän niistä.) Mutta tällä kertaa turhauduin kaikesta vapaamielisyydestäni huolimatta: aloitin katseluni kyllä ihan myönteisellä mielellä, mutta aina ei voi voittaa. Ehkä mielenkiintoni - jos sitä nyt alkujaankaan oli muuta kuin hyvänä tahtona - herpaantuminen johtui, hmm, juonesta. Sanotaanko näin, että jo pienenä huomasin ärsyyntyväni sarjakuvista ja saduista, joissa oli pelkän tilankäytön vuoksi - tai siltä se ainakin tuntui - tehty vaikeaksi sankarin pääsy pisteestä A pisteeseen B, olipa kyse ongelman ratkaisemisesta tai matkanteosta. Sellaisen kertomuksen luettuani tunsin tulleeni huijatuksi, tyylin: 'Eihän tuollaisen takia tarvitse nähdä sellaista vaivaa!' Tällainen turhautuminen johtui kenties syystä, ettei tarinassa juonen lisäksi ollut muuta seurattavaa, eikä juoni, tavoiteltu päämäärä, itsessään palkinnut eikä tuntunut vaivan arvoiselta: pisteessä B ei odottanutkaan emotionaalisen tai älyllisen tyydytyksen antava lopputulos selviydyttyäni kärsivällisyyteni koettelemisesta; pisteen B olisi yhtä hyvin voinut näyttää pian aloitusruudun jälkeen. (Sama tuntuu vaivaavan useita tv-dokumentteja - tosin sillä erotuksella, että lopetusruutu sulautuu aloitusruutuun ja koko dokumetti on ollut pelkkää spekulaatiota, tuskin sitäkään, jos ainoa, mitä se saa odottamaan, on loppukaneetti.) Yritän siis sanoa, ettei yksikään päämäärän eteen ilmaantunut ongelma muuttanut mitään eikä vaikuttanut lopputulokseen muutoin kuin sen paljastamista pidentävästi. Sellainen on ärsyttävää. Ja tähän ikään mennessä em. tavoin tarkoituksettoman juonenkuljetuksen on jo oppinut tunnistamaan.

Toki Predatorin kohdalla voidaan ajatella, että peto on niin ovela ja vahva, että sen voittaminen on haasteellista ja tästä se juoni ponnistaa, ei niinkään väistämättömästä, perinteiseen sankarielokuvaan kuuluvasta loppuratkaisusta jossa ei ole mitään yllättävää. Predatorin kaltaisissa elokuvissa odotettu lopputulos on pelkästään tyydyttävää. Joten turhautumiseni ei sittenkään voi johtua pelkästään juonesta. Sitäpaitsi juoni ja loppuratkaisu ovat elokuvassa nykyisin yhä harvinaisempia - ajatellaanpa vaikka Wong Kar-waita -, ja olenkin aikoja sitten opetellut keskittymään ensisijaisesti elokuvan tunnelmaan ja kerronnan tapaan, asettamaan odotukseni niiden varaan. Joten kenties turhatumiseni johtui myös viidakkoympäristöstä. (Jostain syystä se ei minua kovin helposti puhuttele. Johtunee kuumuudesta ja viidakkoestetiikasta tai siitä, että olen katsellut liikaa Vietnam-aiheisia sotaelokuvia. Yh sitä jatkuvaa räjäyttelyä, huutoa ja melskaamista.) Jos siis juonenkuljetus itsessään ei ole viehättävää, jos siinä tai henkilöissä ei ole kiinnostavaa tunnelmaa, en jaksa katsoa loppuun, en, vaikka mielelläni tekisin sen jo periaatteesta.

Tai kenties suurin pulma on Iso Arska; kenties jokin hänessä on sellaista mikä ei puhuttele. Koska elokuva on (hetero)normatiivisen maskuliinisuuden ylistys, sankarilla on elokuvan sisällössä ja kerronnassa ylikorostunut asema. Silloin elokuva väistämättä keskustelee sisäisen mieheni ja miesihanteeni kanssa - eikä resonoi! Hmm... Olisiko kaikki toisin, jos joku muu, vaikkapa Ben Whishaw, olisi näytellyt Arskan osan? (Jo Whishawn puheäänen ja aksentin kuunteleminen vaivuttaa minut transsiin, jossa kaikki näyttää rennommalta, helpommalta ja mukavammalta. Hän on miespuolinen seireenini, ei voi mitään.) Siinä tapauksessa sankari ei enää pelkistyisikään lihaksiksi, aseiksi ja kovaksi pinnaksi, vaan ääneksi ja eleiksi, lumoavaksi läpikuultavuudeksi täynnä läsnäoloa ja pienoista hermojännitystä. (Näen jo mielessäni Whishawn herkkinä viidakon takkuihin pälyilevät silmät ja filosofin pitkäsormiset, luisevat, hieman vapisevat kädet jotka puristavat asetta.) Se olisi ainakin toisenlainen Predator. Uusimman Predatorin (The Predators 2010), sen jossa Adrien Brody näyttelee, jaksoinkin katsella vailla turhautumisen aavistuskaan. (Ja pöh, "jaksoin" on harhaanjohtava sanavalinta; minähän suorastaan odotin kyseistä elokuvaa ja katsoisin sen vielä toistamiseen.)

Joo, kyl se on se tunnelma, etenkin näyttelijöissä. Pakko olla.

No kuitenkin. Vaikka Predatorissa olisiki näytellyt itse herra Whishaw, en siltikään sitä pohtisi. Pointtini, syy siihen miksi en, on tullut jo mainituksi: ei ruodittavaa!

Yritän siis kertoa, ettei kyseisten elokuvien sivuuttelu johdu niiden dissaamisesta; spekuloimatta jättäminen ei ole missään suorassa yhteydessä siihen, viehätyinkö vai en. (Sivuuttaminen ei siis merkitse snobismia tai periaatteellisia antipatioita!) Pidän sarjakuvista, toimintaelokuvista ja yksinkertaisuudesta, enkä pidä Predatoria turhana elokuvana. - Minä tosin en pidä mitään kerrontaa turhana ja ymmärrän mainiosti kertomisen ilon, siis kertomisen pelkän kertomisen vuoksi ja sen, että viihdyttävä kerronta on makuasia.

In case you ever wonder.

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

coverstory

Huomasin, että kirja Muukalainen perheessä (Gummerus 1997) kiertää parhaillaan BookCrossingilla. Tämä tieto ei tietenkään auta kirjan käsiinsä saamisessa, mutta jos haluaa nähdä kirjan kannet - ja Starrettin kuvan niissä - niin Googlen kuvahaulla kansikuva löytyy kätevästi, ihan kirjan nimellä, "Muukalainen perheessä". Toki asiasta kiinnostunut on varmasti tiennyt tämän jo kauan aikaa, mutta tulipa nyt mieleeni mainita muistukkeeksi, itse kun aina haluaisin nähdä miltä tositarinoiden henkilöt näyttävät.

(BC on, ööö...noh, Wikipedia kutsuu ilmiötä "kirjojen vapautusliikkeeksi". Tällä tarkoitetaan sitä, että ihmiset jättävät kirjojaan maailmalle kiertoon kenen tahansa luettavaksi ja lukemisen jälkeen taas eteen päin vapautettavaksi. Kirjan alkuperäiset omistajat toivovat saavansa verkkosivuston välityksellä tiedon siitä, missä kirja kulloinkin matkaa, ja mitä lukija siitä ajattelee. BC-kirjoja saattaa löytää julkisista tiloista, kuten kahviloista, asemilta, odotushuoneista jne.)

lauantai 30. lokakuuta 2010

Miehet kirjoissani2: MP6 - Leaving Terra (2/2)

”Hän on tuolla alhaalla.” Starrett on vienyt poliisit Jeannien ruumiin kätköpaikalle. Viranomainen toteaa metsäaukion sijaitseva lähellä Jeannien kotia. Starrett tunnustaa ajaneensa paikan ohi lukuisia kertoja sen jälkeen, kun oli jättänyt tytön ruumiin puron läheisyyteen. Mies kertoo halunneensa haudata Jeannien, mutta ei ollut ohikulkevan liikenteen takia uskaltanut. Poliisit toteavat tytön ruumiin olevan käärittynä vihreään huopaan ja jätesäkkeihin. (92)

Ennen kuin antaudun omiin pohdintoihini tapahtumista, tai paneudun tarkemmin viranomaisten käsityksiin Starrettin persoonasta (ja pohdin myös niitä), annan puheenvuoron itse kirjalle.

Oikeuspsykiatri Robert Stroms pohtii ankarasti, kuka ja millainen Starrett oikein on. Mitä hänen ja Jeannien välillä on täytynyt tapahtua? Erityisen ratkaisevaa olisi tietää, miksi kaikki oli kärjistynyt sillä tavoin kuin oli. Poliisit, syyttäjät, puolustusasianajajat ja toiset lääkärit ovat yrittäneet rekonstruoida illan tapahtumia, mutta tyydyttävään johtopäätökseen ei ole päästy. Siitä kuitenkin ollaan yksimielisiä, että mitä ilmeisimmin Jeannie on ollut Starrettin talossa vapaaehtoisesti. Toki hänet oli kaapattu ja myöhemmin tapettu – merkille pantavaa, että Stroms käsitteellistää Jeannien kuoleman tapoksi, ei murhaksi – mutta siinä välissä Starrett ja Jeannie olivat, lukuisten todistajien lausuntojen mukaan, viettäneet aikaansa tavoilla, jotka aluksi olivat kuulostaneet pelkästään Starrettin harhaiselta mielikuvitukselta. Todistajat tarjoilijoista myymälänhoitajiin olivat vahvistaneet ”leikkisät illalliset” ja ”huolettomat shoppailut” paikkansapitäviksi. Viranomaiset päättelevät, että tytöllä olisi ollut lukuisia mahdollisuuksia karata tai hankkia apua, jos tämä vain olisi sitä halunnut. (343)

Vaikka Starrett väittää rakastaneensa Jeannietä, se ei kuulosta Stormsista uskottavalta. Uskottavampaa hänestä sen sijaan on olettaa, että Jeannie oli ihastunut Starrettiin: ”[Starrett] oli hyvännäköinen, vanhempi (28), mutta ei kuitenkaan vanha, ja pantuaan aseen pois salaperäinen olematta pelottava.” Mies oli merkinnyt tytölle seikkailua, tämän nuoren elämän siihen asti varmasti jännittävintä. Stormsista näyttää myös siltä, että Jeannie oli ollut epätavallisen kapinallinen ja seikkailunhaluinen teini, jolla oli muita teinejä enemmän ongelmia kotonaan. (344)

Mutta entä suihku, mitä siellä oli tapahtunut? Oliko Jeannie suuttunut ”kuin pikkulapsi” saatuaan kuulla, että Starrett olikin naimisissa? Vai suututtiko tyttöä yksinkertaisesti vain ajatus toisesta naisesta meikit löydettyään? Tai oliko Starrett alkanut kokea tytön innokkuuden uhkaavana ja halunnut päästä tästä eroon, vaikka ei ollutkaan aikonut tappaa häntä? Stormsista tämä vaihtoehto on todennäköisin. ”Toiset uhrit olivat tapelleet vastaan ja kirkuneet ja itkeneet – aivan niin kuin heidän pitikin – ja toteuttaneet sillä tavoin hänen [Starrettin] fantasiaansa.” Mutta Jeanniella oli sitä vastoin ollut hauskaa, eikä Starrett ollut enää hallinnut tilannetta. Jeannie ei rukoillut Starrettia lopettamaan, vaan halusi – vaati – jatkuvasti lisää. (344)

”Ei ihme, että hänellä oli niin mukavaa, ajattelin. Minä olin käytännöllisesti katsoen hänen palvelijansa”, Starrett itsekin myöhemmin muistelee tapausta (152). Starrettilla on tapahtumista Jeannien kanssa myös toinen versio, sellainen, jossa ”Hän” on kerronnassa mukana. Tapahtumakulku on muuten samankaltainen, mutta huomattavasti lyhyempi ja pelkistetympi, siis emotionaalisesti etäinen ja kylmä. Tässä toisessa versiossa tapahtumia ei juuri pysähdytä hehkuttelemaan, ja kaikki Starrettin omaatuntoa raastavat asiat kerrottan ”Hänen” tekosikseen. ”Hän” ei kuulemma pitänyt romanttisista puheista lainkaan, eikä siitä, että Starrett huomasi pitävänsä Jeanniesta. Mutta samalla, kun Starrett oli huomannut kiintyneensä Jeannieen yhä enemmän, hän oli tajunnut, että ”[j]ostain kumman syystä HÄN antoi minun ja Jeannien olla omissa oloissamme.” (327-328) Ennen pitkää Starrettin päätä oli kuitenkin alkanut taas särkeä; ”Hän” oli alkanut lähestyä pintaa, ja kokonaistilanne oli varmasti ollut "Hänellekin" uusi - ja kenties erittäin vastenmielinen.

Storms on hahmotellut Jeannien kuolemaan johtaneiden tapahtumien olosuhteet. Tämän psykiatrin mukaan Starrett, joka on kyvytön käsittelemään minkäänlaisia tunteita, tajuaa äkkiä, millaisen kuopan on itselleen kaivanut ja haluaa päästä eroon tukalasta tilanteesta. Mutta Jeannie, joka par' aikaa raivoaa mustasukkaisuudesta ja haluaa, että he tapaisivat uudelleen – ajankohtana, jolloin vaimo on jo tullut takaisin kotiin -, tietää jo hänen oikean nimensä; Jeanniesta ei voi hankkiutua eroon kuten muista uhreista. Stroms uskoo Starrettia siinä mielessä, että ajattelee miehen todella kehittäneen kiintymyksen tyttöä kohtaan – ei ehkä rakkautta, mutta romanttisia kuvitelmia. Onhan Jeannie ensimmäinen uhri, joka on ihastunut Starrettiin, imartelee miestä ja pitää sellaisesta, mistä oma vaimokin kieltäytyy. Avio-ongelmien keskellä Jeannien on täytynyt vaikuttaa aluksi unelmatytöltä. Mutta riita ja tytön raivoaminen repivät hauraat romanssikuvitelmat riekaleiksi. Mies ja tyttö ovat molemmat humalassa, eikä temperamentikas Jeannie pelkää Starrettia. Ehkä on käsirysyäkin, ennen kuin toinen tarttuu aseeseen. Näitä miettiessään Storms on kuulemma käynyt läpi jokaisen teorian ja jokaisen yksityiskohdan tapauksesta. (345)

Mutta tapahtumiin liittyvän ymmärryksen edettyä näin pitkälle Starrett itse on jo lipunut kauaksi. (Syistä, joita - elleivät ne ole jo ilmeisiä - pohdin kirjoituksessani MP 3).

”Jeannie ei ole kuollut”, mies väittää. (345) Eikä hän tarkoita sitä, että Jeannie on elossa hänelle; Starrett ei tarkoita muistoa tai tunnetta Jeannien läheisyydestä, tuskin edes mitään mystistä taivastodellisuutta tai astraalitodellisuutta - vielä. (Sellaiseen uskomukseen hän näyttää ajautuvan myöhemmin.) Sen sijaan Starrettille on välttämätöntä kuvitella, että Jeannie on yhä fyysisesti elossa, yhtä todellisena kuin silloin, kun Starrett tapasi hänet ensimmäisen kerran. Starrett kuvittelee Jeannien tämän omaan kotiinsa vanhempien luo, kavereidensa seuraan, viettämään kevätlomaansa ja huoletonta nuoruuttaan. Mies kaipaa yhteydenottoa työltä ja ihmettelee, miksei ole kuullut tästä mitään.

Lyhtyt kuriositeettipysähdys. Olisi kiinnostavaa tietää, olisiko tuollaista todellisuustajun vääristymää tapahtunut, mikäli Starrettin psyykenelämään olisi suhtauduttu hyvin hienovaraisesti alusta alkaen; jos Starrett olisi kokenut saavansa kunnioitusta - ehkä jopa hyväksyntää - ainakin ihmisenä, ihmiskunnan jäsenenä, kenties empaattista kohteluakin, ymmärtämystä - vaikka ei tapahtumia ja niiden etiikkaa kohtaan niin tuskaansa kohtaan - hänen ei kenties olisi tarvinnut suojautua fantasioilla. No, tätä emme saa koskaan tietää. Ja toki tämä asia on kiinnostavaa pelkästään Starrettin oman henkisen eheyden kannalta - ja siksi monille yhdentekevää. 'What difference does it make: rikollinen mikä rikollinen ja hullu mikä hullu.' Mutta minä haluaisin nähdä Starrettissa ja hänen tapauksessaan jotakin häntä itseään suurempaa ja merkittävämpää: kuvauksen siitä, kuinka me inhimilliseen pimeyteen suhtaudumme, kuinka sitä käsittelemme ja käsitteellistämme, ja mitä tästä kaikesta seuraa. Tällä tavoin asiaa lähestyttäessä ei enää olekaan merkityksetöntä pohtia sitä, kuinka Starrettia on kohdeltu ja mitä seurauksia sillä on ollut ja tulee olemaan. (Ja kuten todettua, myös kyseinen oikeuspsykiatri Storms piti syytettyjen psyyken kannalta vahingollisena sitä tapaa, jolla heitä oikeusprosessissa yleensä kohdellaan. Tätä käsittelin kirjoituksessa MP 3.)

Jo ennen oikeudenkäyntiä Starrett on ollut heikossa kunnossa. Hän on tuskin syönyt tai nukkunut, ja näyttää kuulemma laihalta ja kalpealta kuin muumio. Oikeudenkäyntiin hänet joudutaan tuomaan pyörätuolissa. Hänen katseensa on poissaoleva, kiinnittynyt jonnekin kaukaisuuteen. Hän ei enää puhu sanaakaan. (218)

Starrett on saanut kuulla olevansa vastenmielisin ihminen, jonka moni on koskaan tavannut. Se on ilmaistu hänelle lukuisin eri tavoin ja suorin sanoin (218), niin diagnooseina (200, 306), rikosluokituksina (214) kuin vahvoina, suorastaan mantrana toistettavina mielipiteinä. Starrett on myös saanut tietää koko Yhdysvaltojen olevan häntä vastaan: se on lukenut kenties virallisimmassa ja arvovaltaisimmassa paperissa, jonka hän koskaan on käsiinsä saanut (246-247).

Mutta pahimmalta hänestä näyttää tuntuvan se, että kaikki se hyvä, mitä hänessä on, ei näytä olevan kenellekään enää minkään arvoista. Kukaan ei usko hänessä olevan mitään rehellistä tai arvostettavaa. Kukaan ei ylipäätään enää usko häntä. Ja missään tapauksessa kukaan ei usko hänen rakastaneen Jean McCreata tai kärsivän hänen kuolemastaan, tai kenties edes tuntevan siitä musertavaa syyllisyyttä. Ei, kukaan ei todellakaan sure hänen kanssaan tätä menetystä; ei pidä sitä Starrettin menetyksenä. Mitä tahansa itseinhoa, syyllisyyttä ja tuskaa miehestä löytyykään, sitä veistä jokainen kynnelle kykenevä näyttää haluavan vääntää haavoissa, joihin Starrett on hukkumaisillaan. Starrettista on tullut pelkkä sadistinen narsisti, joka ansaitsee oikeuksiensa ja ihmisyytensä, ihmiskunnan jäsenyytensä, menetyksen.

Mutta Starrett on hylkäämiseen valmis, hylkää itsekin itsensä. Myös hän itse halveksii pahuutta: pahuutta yleensä ja sitä pahuutta, johon on syyllistynyt. Hän on valmis sovittamaan rikoksensa. ”Me tarvitsemme tiukempia rikoslakeja. Rikolliset täytyy saada kiinni ja telkien taakse,” hän kirjoittaa. (249, 245.) ”Minä ansaitsen rangaistuksen” (212).

Mutta siihen Starrett ei ole valmis, että hänet nähdään pelkästään ”Hänenä”. Starrett ei ole valmis samastumaan ”Häneen”: ei myöntämään tekojaan aivan omikseen ja identiteettiään ”Häneksi”. Starrett ei ole koskaan yhdistynyt ”Häneen” periaatteellisella tasolla eikä siten oikeuttanut ”Hänen” tekojaan moraalisesti. Näin Starrett antaa selkeästi ymmärtää. Ja hän antaa selkeästi ymmärtää myös sen, että niin tehdessään hän kadottaisi itsensä, sen ihmisyyden ja hyväksyttävyyden, jonka hän edes itse itsessään vielä tunnistaa, sen minuutensa, josta hänellä on vielä jonkinlainen ote. (Esim. 313)

Mutta moraali ja pahuuden käsite sikseen.

On vaikeaa kuvitella, miltä tuntuu olla niin massiivisen, kollektiivisen vihan ja inhon kohteena, tai miltä tuntuu tajuta joutuvansa samastumaan pahimpana mahdollisena pidetyn ihmisyyden kollektiiviseen projektioon, syntipukiksi (- sillä varmasti Starrettiin yhdistetään tuntemattomia määriä kaikkea nimetöntä ja siihen asti fokusoimatta jäänyttä epäluuloa kaikkine kielteisine lisukkeineen, puhumattakaan rikollisiin liittyvistä ennakkoluuloista yleensä.) Ja minun on mahdotonta kuvitella, miltä tämä kaikki tuntuu ihmisestä, joka on siinä (mielen)tilassa ja niissä olosuhteissa, joissa Starrett on, siis ihmisestä, jonka psyykkinen sietokyky kohtaa epäinhimillisiä rasitteita. Mutta sen verran osaan kuvitella, että sellaisen on pakko olla järkyttävää - mieshän on vielä järkyttynyt Jeannien kuolemastakin ja siitä, että on itse sen aiheuttanut. (Psyyke on armollinen etääntyessään fantasioihinsa ja dissosiaatioihinsa.)

Joten minusta Starrettin käsitykset omasta hyvyydestään ja kuvitelmat Jeanniesta ja tämän nykyisestä olinpaikasta ovat pelkästään osoitus johdonmukaisesti – ja siksi omilla ehdoillaan terveesti - toimivasta psyykestä. Kaikki muu romahduttaisi sen.

Valitsemastani näkökulmasta käsin - ja nyt lausun vahvan mielipiteen (on siis muistettava, että mielipiteet ovat aina asenteellisia ja siten sulkevat monia muita näkökulmia pois; ilman tätä mielipide on mahdoton) - näyttää siltä, että Starrettista ja hänen kaltaisistaan tehdään maailmajärjestystä säilyttävä ja vahvistava riittiväline, esine - olento jolta on riistetty oikeudet ja arvo sekä kaikki auktoriteetti on tuskin muuta kuin esine – jolla voidaan oikeuttaa ja perustella halutunlaisia normeja valitun agendan mukaan. (Ajatellaanpa nyt esimerkiksi niinkin ilmeisinä esiin tarjoutuviin asioihin, kuin väkivaltaviihteeseen ja pornografiaan, yhdistettyjä moraalisia normeja. Tai ajatellaanpa käsityksiä yksilönvapauksista ja - oikeuksista, tai käsityksiä neurooseista ja niiden vaikutuksesta ihmisen persoonaan ja elämänhallintaan, tai käsityksiä rikosten uusimistodennäköisyyksistä. Mutta entä käsitykset kasvatuksesta? Tai entä ihmismielen niin sanotun pimeän puolen hyväksyminen; entä käsitykset niin sanotu varjopuolen tunnustamisesta osaksi ihmisyyttä ja persoonaa? Otetaanko näistä aiheista mitään opiksi?) Ja kyllä: samalla myös uhri, se, jota ’systeemi’ vaatii. (Toki aivan toisenlainen uhri kuin Starrettin omat uhrit, mutta uhri yhtä kaikki.) Kenties tämä sitten tapahtuu suuremman edun nimissä - onhan (arvo)maailmanjärjestys aina ollut ihmiselle mittaamattoman suuri ja tärkeä asia. Mitä me peloillemme ja inhoillemme ilman starretteja tekisimme?

Minusta tapa, jolla Starrettia kohdellaan, vaikuttaa suhteettomalta ja epäjohdonmukaiselta - ja siksi käsittämättömältä, hämmästyttävältä - verrattuna esimerkiksi sotateollisuuteen tai muuhun…hmm, politiikkaan ja autoritaaristen statushahmojen saamaan kohteluun. Starrettin kohtalo johtaa ajattelemaan, että ero oikean ja väärän, rikoksen ja normatiivisen tai ihanteen välillä on pelkkä juridinen sopimus, täysin riippuvaista siitä, kuka tai ketkä ovat asiasta sopimassa, ja mitä asiasta yleisesti halutaan ajatella, ja mikä yleistä tai virallista mielipidettä saa ohjailla tai siihen radikaaleimmin vaikuttaa. Starrettin kohtalo johtaa myös ajattelemaan, ettei ihminen helposti saa toista mahdollisuutta, ja että hänen kohtalonaan on materialistis-mekaaninen ja siksi pessimistinen ihmiskäsitys, joka ei turhia luule ihmisen psyyken ihmeellisyydestä tai persoonallisuudesta, tai ihmisen kyvystä muuttua tai kehittyä - tai vapautua esimerkiksi neurooseista ja pakkomielteistä.

Ehkä tällainen suhtautuminen Starrettin tapaukseen on paljolti myös suomalainen ajatus tai kokemus; Suomessa Starrettin juridinen kohtalo olisi varmasti ollut hyvinkin toisenlainen. (Ajatellaanpa vaikka Jammu-setää. Hänkään ei, btw, voinut täysin myöntää olevansa yksin ja itse vastuussa teoistaan, tuskin osasi niistä kunnolla edes puhua. Itseasiassa tämä 'myöntämiskyvyttömyys' on syytetyille hyvinkin ominaista. Vastuun välttäminen on yksi asia, mutta psyykkinen kyvyttömyys kohdata karuja totuuksia niin kylmiltään toinen.) Kohtuullisuuden ja inhimillisyyden näkökulmasta en siis käsitä. En vain käsitä. Monista muista näkökulmista käsitän kyllä. (Kannatan riittivälineteoriaa.)

Tätä kantaani ei tietenkään tule ymmärtää niin, että luopuisin oikean ja väärän etiikasta, oikeudenmukaisuuden vaatimuksesta tai kääntäisin uhriasetelman päälaelleen. Eikä tätä tule ymmärtää myöskään niin, etten pitäisi Starrettia - ainakaan 1980-luvun Starrettia - vaarallisen epäluotettavana ja hänen tekojaan rangaistavina. Mutta sitä totaalisuutta, jolla Starrettin kaltaisia voi kertomuksen mukaan ymmärtää kohdeltavan, en ymmärrä – ellen sitten inhimillisesti rajoittuneena ja ihmiselle tyypillisenä toimintana. Näin minun on tämä itselleni selitettävä. (Kaikki on ymmärrettävä jotenkin; kaikesta on uskottava jotakin.)

No, Starrettin kertomus juridis-poliittisena kohtalona on eri, kuin Starrettin kertomus ihmismielen toiminnasta ja sen rajankäynneistä. Luonnollisesti olen kiinnostuneempi jälkimmäisestä, siis ihmismielestä - joskaan näitä alueita, eli politiikkaa ja ihmismieltä, ei kovin mustavalkoisesti voi toisistaan erottaa. (Se, mitä meistä uskotaan on yleensä sitä, mitä päädymme itsestämme ajattelemaan. Ja koska se, mitä ajattelemme, siis se kuinka havaintoja ja infoa ylipäätään vastaanotamme ja formuloimme informaatioksi ja edelleen käsitemaailmaksi - kognitiiviset toimintomme -, vaikuttaa psyyken elämäämme vahvasti, suorastaan rakentaa sen suurimmaksi osaksi, ei se, mitä meistä uskotaan ja kuinka itse päädymme ajattelemaan, voi olla muuta kuin poliittista. Kognitiiviset skeemat ovat opittuja, ja siten paitsi kulttuurisidonnaisia ja historiallisia - siis tiettyyn aikaan ja paikkaan sidottuja - myös poliittisia, suhteelliseen arvomaailmaan sidottuja. - Anteeksi hirviövirkkeet.)

Niin tai näin, muisto Jeanniesta ottaa lujille.

”Älkää mainitko hänen nimeään!” Starrett on syyttäjien puheenvuorojen edetessä lyyhistynyt tuolissaan yhä syvemmälle, ja alkaa lopulta toistaa vaatimustaan ahdistuksesta irvistellen. Hänen ääntään kuvataan tuskaiseksi ja anelevaksi, ja pian hän liukuu kokonaan puolustuksen pöydän alle, kädet niskaansa ja käsivarret ohimoitaan vasten painettuina. ”Hän nosti polvet leukaan ja huusi aina välillä ääneen tuskannyyhkytysten vavisuttaessa hänen vartaloaan.” Lopulta Starrett makaa itkien lattialla kädet korvillaan ja keinuttaa itseään sikiöasennossa. (219)

Jeannie on poissa. Kaikki on ohi. Ja kaikki tietävät. Valjennut todellisuus lienee lopulta tehnyt tehtävänsä.

Tottakai viranomaiset taittavat peistä siitä, näytteleekö Starrett, onko kaikki pelkkää manipulatiivista temppuilua, pelkkä kikka yrittää välttää vastuuta ja suojella henkikultaansa. Vähän kuin Ted Bundy aikoinaan, vielä viimeisessä haastattelussaankin, vain hetkeä ennen tuomion täytäntöönpanoa.

Mutta hieman myöhemmin, aivan pian, Starrett tulee yrittämään itsemurhaa. Se ei johdu siitä – kuten hänen äitinsä tai eräskin viranomainen luulevat – että vaimo on käynyt jättämässä avioeroasiakirjan, eikä siitä – kuten yleinen mielipide varmaankin tulee luulemaan – että Starrett yrittäisi päästä helpolla, paeta kaikkea, päästää itsensä pahasta. Vaan siitä, ettei hän osaa ajatella enää mitään muuta kuin Jeannietä.

”Ajatukseni olivat täydellisessä sekasorrossa. Korvissani kuului ulvova ääni ja sydämeni jyskytti. Aina kun suljin silmäni, minä näin Jeannien kasvot. […] Tohtori Morgan kysyi, mikä minua vaivasi.[…] Kuinka hän olisikaan voinut tietää. […] Minä näin mielessäni Allisonin [tyttäreni] hymyilevä kasvot. Minä näin Jeannien hymyilevät kasvot. […] Aika oli koittanut.”(331-332)

”Se ei tosiaankaan ollut itsemurhayritys. Se oli paljon enemmän.” (255)

Se, että Jeannie assosioituu Starrettin mieleen heti hänen oman tyttärensä jälkeen - sikäli että tämä ajatuskulun muistelu on tässä mielessä paikkansapitävä - kertoo omaa kieltään Starrettin suojelunhalusta ja kiintymyksestä Jeannietä kohtaan.

”Minun ihana Jeannieni, jota rakastan enemmän kuin omaa elämääni. Minä rukoilin Jumalaa ja Jeesusta, että Jeannie pääsisi kotiin ja että he ottaisivat minun sieluni hänen tilalleen, vaikka se tarkoittaisi, että joutuisin Helvettiin. Joskus minusta tuntuu, että minä olen jo Helvetissä. (330) He eivät antaneet minun paeta tästä maanpäällisestä helvetistä niin helposti.[…] Kuinka he uskalsivat estää minua pelastamasta Jeannietä? […] Minut nostettiin [heti itsemurhayrityksen jälkeen] leveälle metallipöydälle, jonka päälle oli pingotettu kangas. Käteni ja jalkani sidottiin tiukasti pöydän kulmissa oleviin lenkkeihin. […] [Ihmiset] yrittivät puhua minulle, mutta he olisivat voineet olla miljoonan kilometrin päässä. Tuskin edes kuulin tai näin heitä. […] Kattolampussa oli valo koko yön. Pimeys tuntui olevan silti kaikkialla.” (333) ”Ennen kuin minut [takaisin] selliin tuoneet vartijat lähtivät pois, yksi heistä sanoi: ’Jos yrität tappaa itsesi uudestaan, soita ihmeessä minut ensin paikalle. Se minun täytyy nähdä!’" (334)

"Minä yritin pitää mieleni tyhjänä, mutta kuin varkain ajatukset Jeanniesta nousivat pintaan. Hänen kauniit hymyilevät kasvonsa tuntuivat väreilevän edessäni. Minä ojensin käteni, mutta hän oli poissa.”
(334)

”Käännyn minä mihin suuntaan tahansa, näen aina hänen kasvonsa. Kun vain keskityn, kuulen hänen äänensä. Vaikka kohtaloni ja kuolemani päivä olisi hakattu kiveen, minä en luovu etsinnästä. Ja minä löydän rakkaimpani.” (334)

”Jeannie, missä sinä olet? Sinä olet siellä jossain. Sinä olet jossain. Minun tarvitsee vain löytää sinut. Ja minä löydän! Minä lupaan sen sinulle, Jeannie.” (330)

How...Orpheus-like.

(To be continued)

sunnuntai 10. lokakuuta 2010

Kuvaavaa 3

Anna Järvinen - Kom hem

Ihana.

Just sopiva sunnuntaibiisi. Tai biisi jokapäiväiseen sunnuntaifiilikseen. (Jokaisessa päivässä ja jokaisessa ihmisessä asuu pieni sunnuntaifiilis.)

lauantai 9. lokakuuta 2010

Miehet kirjoissani2: MP5 - Leaving Terra (1/2)

Tapaus Jean Taylor McCrea, Jeannie.

En tiedä miksi, mutta Jeannien tarinaa ajatellessaan tekee mieli kuunnella Tori Amosin laulua Scarlet’s Walk. Uudelleen ja uudelleen. Tai hänen lauluaan iieee. Koska ne vain resonoivat lukukokemukseni kanssa. (Meditoin tarinoita usein musiikkia kuuntelemalla. Samaa pätee kuviin: liitän niiden katseluun tai tekemiseen mielelläni musiikin.) Niinpä musiikki jälleen tiivistää, kuinka minä Jeannien ja hänen tarinansa koen.

Jeannie on Starrettin uhreista hän, jolle kirjassa omistetaan eniten tilaa, hän, jota Starrett usein jälkeenpäin miettii. Hell, hän kirjoittaa Jeanniesta jopa runoja, odottaa tytöltä kirjettä, jota ei tule.

Mitä tapahtui?
Kuka oli Jeannie?
Millaisena Starrett hänen tarinansa muistaa?

Viisitoistavuotias Jeannie kuvataan luonteeltaan ”joskus myrskyisäksi, joskus aurinkoiseksi, ei koskaan tylsäksi.” Hän on kuulemma voimakastahtoinen ja puolustaa oikeana pitämiään asioita, tarmokas oppilas ja ystävänä uskollinen. Jeannie on perheen ainoa lapsi, ja ilmeisen älykäs ja oikeamielisenä pidetty, sillä hänen arveltiin opiskelevan tulevaisuudessa asianajajaksi, joka puolustaisi vähäosaisia ja sorrettuja. (223.) Ystävien mukaan hän on myös kapinallinen ja pahansisuinen teini, joka usein riitelee vanhempiensa kanssa. Vanhempien mielestä tytön ongelmana on erityisesti huono seura. Joulun aikaan vuonna 1988 ystävät tietävät Jeannien odottavan innolla matkaa New Yorkiin koulun kuoron kanssa. (81-82)

Kun Jeannien vanhemmat hieman ennen jouluaattoa vuonna 1988 palaavat kotiin, he löytävät Jeannien kirjoittaman lapun. ”Äiti ja isä, minä olen poissa pari päivää. Jean.” Lappu on sama, jolle tyttö on koonnut listaa kirjoista, joita aikoisi käyttää esseessään Fitzgeraldin romaanista. Mukaansa tyttö näyttää ottaneen vain takin ja huivin yllään olevien vaatteidensa lisäksi. Mutta ei esimerkiksi ajokorttia. Poissaollessaan Jeannie ei soita, ei kirjoita, eivätkä hänen ystävänsä tiedä hänestä mitään. Jeannie ei myöskään ilmaannu paikalle lähteäkseen New Yorkin matkalle (82). Mutta poliisi ei järjestä etsintöjä. Tapaus näyttää tyypilliseltä karkaamiselta. Vanhemmat julkaisevat Jeanniesta itse etsintäkuulutuksen ja lupaavat palkkion. (12-13)

Samaisen joulun alla Starrettin kotona vaimo ja lapsi tekevät lähtöä vaimon lapsuudenkotiin Kaliforniaan. Mies haluaisi heidän jäävän, mutta ei halua lähteä mukaan sukuloimaan. Starrett kuvailee olleensa jouluihminen lapsuudestaan asti. Hän pitää siitä vaikutuksesta, joka joululla on ihmisiin. ”Kaikki ovat onnellisia. Kaikki ovat kilttejä toisilleen. Ilmassa on taikaa.” Mutta tänä jouluna hän ei tunne onnea eikä taikaa. Hän kuvailee olleensa loukkaantunut, jopa raivoissaan vaimonsa lähdöstä, eikä olisi halunnut jäädä yksin. Muun perheen lähdön jälkeen hän soittaakin myös itselleen lentolipun Kaliforniaan. Saattaessaan perheensä lentokentälle Starrett – niin ironiselta kuin se kuulostaakin – vierailee myös naisten ja lasten suojakodissa, kuten on myös edellisenä jouluna tehnyt. (145)

Mutta ennen suunniteltua lähtöä Kaliforniaan Starrettille käy kuten usein ennen. ”Autoni viereen pysähtyi viehättävä tyttö. Hän vilkaisi minua ja hymyili. Paniikki tarttui minuun heti.” Starrett seuraa tyttöä tämän kotiin asti. Palattuaan omaan kotiinsa hän peruuttaa lentolippunsa. Pian hän lukee taas lehti-ilmoituksia. (146)

Jean McCrea päästää Starrettin sisään. Mies on tullut katsomaan myynnissä olevaa makuuhuoneen kalustoa. Starrett ihmettelee, kuinka helppoa se on, kuinka helposti kaikki aina käy. Starrett huomaa Jeannien flirttailevan kanssaan esitellessään kalustoa. ”Pidin hänestä heti,” mies muistelee. Mutta mikään pitäminen ei estä häntä vetämästä asettaan esiin.

Yllättäen Jeannie ei olekaan kuten muut. Tyttö pysyy ällistyttävän rauhallisena. Starrett vie tytön alakertaan ja sitoo hänen kätensä, käskee häntä odottamaan. Starrett hakee autosta videokameransa, on siis aikeissa hoitaa hommansa paikan päällä. Mutta hän muuttaa mielensä. Hän haluaa ottaa Jeannien mukaansa. Kotiinsa. Starrett palaa taloon ja sanoo kaappaavansa Jeannien lunnaita vastaan. ”Hän ei tapellut vastaan. Melkein kuin olisi odottanut asioiden kääntyvän tälle mallille. Melkein kuin olisin tullut hakemaan häntä viikonlopputreffeille.” Jeannie pyytää saada kerätä mukaansa muutamia tavaroita, ja Starrett katselee pakkaamista. Vaatteita, hiusharjoja, kukkaro ja kirja, jota Jeannie on lukemassa. Sen jälkeen Starrett vie tytön ulos, avaa autonsa takaluukun ja käskee tytön mennä sinne. (146-147)

Tästä eteenpäin kaikki yhä sujuu teknisesti samoin kuin aikaisemmin kuvatussa kidnappaustilanteessa. Starett myös tuntee yhä lisääntyvää kuvotusta; tunne väärin tekemisestä ei jätä rauhaan.

Kotonaan Starrett sulkee tytön ketjulla kahlehdittuna komeroon siksi aikaa, kun siivoaa näkyviltä kaiken, mistä hänet tai heidän sijaintinsa voisi tunnistaa. Koska Starrett huomaa pitävänsä tytöstä, häntä alkaa yhä enemmän kaduttaa koko juttu. (Tai niin hän jälkeen päin kertoo.) Starrett myös huomaa, että koska Jeannie ei pelkää häntä, hänen on vaikeaa pitää etäisyyttä tyttöön. Sellaiseen tämä käyttäytyy hänen seurassaan liian normaalisti, hyväksyy tapahtumat, toimii miehen kokemuksen mukaan ennemmin ystävän kuin uhrin lailla. Starrett päästää Jeannien komerosta ja kysyy, mitä tyttö söisi, tekee heille molemmille välipalaa. Starrett haluaa rauhoitella tyttöä ja lupaa tälle suuria summia lunnasrahoista, joita aikoo hänestä vaatia. ”Kiva”, tyttö vastaa, ja kertoo tulevasta New Yorkin matkastaan ja siitä, että olisi ihanaa päästä shoppailemaan. Starrett kyselee häneltä lisää koulusta, ja kertoo Jeannien vaikuttaneen todella kypsältä ikäisekseen. ”Minä pidin siitä, että hän oli niin itsenäinen – ettei hänen päänsä ollut helposti ikätovereiden käännettävissä.” (147)

Jutustelun jälkeen tulee Starrettin toistamassa kuviossa jälleen kortinpelaamisen aika. Tällä kertaa Jeannie on kuitenkin se, joka innostuu opettamaan Starrettille uutta peliä. Mies keskeyttää hänet ja kertoo, ettei hänen kärsivällisyytensä nyt riitä. Tässä vaiheessa Starrett alkaa omien sanojensa mukaan huolestua yhä enemmän, sillä hän tietää, mitä aikoo tytöltä pian vaatia. Sellainen on kiusallista, sillä Starrett huomaa, kuulemma ällistyksekseen, tytön pitävän hänestä - ja että alkaa itsekin pitää tytöstä aina vain enemmän. Seuraavaksi Starrett kysyy, ottaisiko tyttö juotavaa. Jeannie ei ole turhan vaatimaton. Hän kertoo pitävänsä persikka-winecoolereista. Ja kun Starrett kysyy, mitä tyttö haluaisi syödä, tämä tekee hänelle oikein listan. Starrettin on lähdettävä kauppaan. Hän pyytää anteeksi sitä, että joutuu lukitsemaan Jeannien uudelleen komeroon, ja lupaa tulla pian takaisin. (Se lienee lupaus, josta kukaan aikaisempi uhri ei varmasti olisi ollut hyvillään.) Mutta Jeannie ei kuulemma nosta lukitsemisesta äläkkää, vaan pyytää miestä vuokraamaan jonkun videon samalla kun asioi. Ja toki Starrett on heti mukana. Olisiko mielessä jokin tietty elokuva? Starrettiin tekee vaikutuksen se, että Jeannie kertoo kelpuuttavansa minkä tahansa elokuvan Starrett haluaisi valita. ”Komeroa ja jalkarautoja – ja Kaliforniassa olevia vaimoa ja tytärtäni – lukuun ottamatta me olisimme voineet olla mikä tahansa pariskunta viettämässä rauhallista viikonloppua.” (148-149)

Nukkumaan mentäessä Starrett lukitsee Jeannien jälleen nilkoista ketjuihin, mutta ei muuten koske häneen. ”Illan yllätyksille ei näyttänyt tulevan loppua lainkaan.” Seuraavana aamuna Starrett tarjoutuu tekemään aamiaista, mutta murot kelpaavat Jeannielle. Sitten on pelaamisen vuoro. Jeannie ehdottaa Monopolia. Starrett muistelee pelaamista kuin rakastakin muistoa. Pelaaminen vuorottelee syömisen kanssa, ja Starrett tuntuu muistavan hyvin, mitä Jeannie on syönyt tai juonut. Starrett on ilmeisesti tuntenut olevansa elossa, oma itsensä ja elävänsä mieleenpainuvia hetkiä. Kun he syövät välipalaa ulkona, Starrett haluaa Jeannien istuvan pihan ainoalla tuolilla ja istuutuu itse maahan. Siinä he sitten tissuttelevat, kunnes Starrett kertoo haluavansa seksiä. (149-150)

Asia ei kuulemma vaikuttanut Jeannieta järkyttävän. ”Paitsi sitten kun minä käynnistin videokameran.” Silloin Jeannie alkaa itkeä, ja Starrett heltyy. Hän lupaa olla käyttämättä kameraa, ja Jeannie vaikuttaa taas tyytyväiseltä. Seksiä ja pelaamista. Ja lisää elokuvia ja syötävää. Lukuisia torkkuja kaiken välissä. Pian on taas asioitava kaupassa. ”Hän sanoi myös tarvitsevansa vähän shampoota, vähän meikkiä […] itse asiassa vähän kaikkea.” Ennen kuin Starrett sillä kerralla poistuu, Jeannie sanoo jotakin yllättävää. ”Ei sinun kuule tosiaankaan tarvitse lukita minua komeroon. En minä mene minnekään.” Ja Starrett ei lukitse – paitsi huoneen oven. (150-151)

Sterrett alkaa huomata Jeannien pitävän sitä kaikkea seikkailuna. Ja hän alkaa huomata rakastuvansa tyttöön. ”[M]inusta tuntui, että hänkin oli rakastumassa minuun.” Lopulta Starrett myöntää Jeannielle, ettei kyse ole mistään lunnasvaatimuksesta – mutta lupaa joka tapauksessa antaa tytölle rahaa New Yorkin matkaa varten. Jossain vaiheessa Starrett kysyy Jeannieltä, halusiko tämä jäädä hänen luokseen matkaan asti. ”[Ä]llistyksekseni hän vastasi haluavansa.” He tutustuvat paremmin, keskustelevat vakavista aiheista kuten politiikasta ja uskonnosta, ihmissuhteistakin. Starrett esimerkiksi kuulee, että Jeanniekin on republikaani. Mies kehuu Jeannieta kypsäksi, ja tyttö uskoutuu lisää. Hän kertoo, ettei tule opettajiensa kanssa toimeen eikä pidä koulusta. ”No, sinä et ole konformisti”, Starrett vastaa. ”Minä pidän siitä. Se tarkoittaa, että olet varma omasta arvostasi.”

Ilman viiletessä he tekevät tulen ja istuvat takan edessä, pelaavat, torkkuvat ja juttelevat. ”Jeannie sanoi aina tienneensä, että me tapaisimme joskus. Se kuulosti aavemaiselta ja sai koko jutun tuntumaan minusta oudolta.” Jeannie uskoutuu myös aikaisemmista poikaystävistään ja siitä, ettei ollut ennen mennyt sänkyyn kenenkään kanssa. ”Minä olin hänen ensimmäinen rakastajansa.[...] Me naimme vielä useita kertoja ja Jeannie tuntui pitävän siitä.” Tyttö kuulemma jopa loukkaantuu, kun Starrett ei sammumispelin jälkeen saa erektiota.(150-152)

Joululahjaksi Starrett ostaa Jeannielle mekon ja koruja. ”Hänen tarvitsi vain pyytää jotakin, ja minä hain sen hänelle. Minä harjasin hänen hiuksiaan, raaputin hänen selkäänsä, hieroin hänen jalkojaan. Mitä vain hän halusi.” Ja uudeksi vuodeksi Jeannie haluaisi lähteä jonnekin. (152, 155)

Mutta Jeannie on suhteellisuudentajuisempi kuin äkkiseltään vaikuttaa. Hän kuulemma pitää lahjoista todella paljon, mutta kertoo samalla olevansa huolissaan kotiväestään ja tietävänsä näidenkin olevan hänestä huolissaan. Starrett tarjoutuu soittamaan näille, mutta Jeanniestä se ei ole hyvä ajatus. Lisäksi Jeanniestä on hassua, että mies vaatii häntä ottamaan vitamiineja, koska on niin huolissaan siitä määrästä roskaruokaa, jota tyttö syö. (152)

Starrett ehdottaa matkakohteeksi rannikkoa. Jeanniestä se on kuulemma loistava ajatus. Häntä ikävystyttää istua talossa kaiken aikaa. Tällä kertaa Starrett ei vuokraa autoa, vaan he lähtevät hänen omalla punaisella avo-Camarollaan. Silti Starrett valehtelee Jeannielle, että auto on vuokrattu, ja tytöllä on yhä silmät peitettynä alkumatkan ajan. Tarpeeksi kaukana Starrettin kotoa mies antaa tytön riisua peitteen silmiltään. (155)

”Jeannie rakasti autoani.” Hän haluaa kuomun alas. Starrett ajaa tien sivuun ja laskee kuomun. " [jeannie] soitti musiikkia todella kovalla ja avasi yhden winecoolereista, jotka olin ottanut matkalle mukaan. Aika pian hän oli jo nousuhumalassa, piteli pulloa ylhäällä ja kiljui.” Kun heille tulee nälkä, Starrett päättää ottaa riskin ja pysähtyä Jeannien kanssa syömään. Starret ei silti täysin luota tyttöön, vaan pelkää tämän alkavan kiljua tai tehdä jotakin muuta apua saadakseen. ”Mutta hän käyttäytyi kuin hänellä ei olisi ollut huolen häivää – kuin me olisimme vain kaksi tavallista nuorta haukkaamassa pikaisesti jotain halpaa syötävää. Minun ei tarvinnut edes mitenkään uhkailla häntä.” (155)

He saapuvat motelliin ja vievät matkavarat huoneeseen. Sen jälkeen he menevät rannalle kävelemän. Päivä on pilvinen, ja äkkiä on kuulemma Jeannien mielialakin. Hän ikävöi vanhempiaan. Starrett kertoo tarjoutuneensa viemään hänet kotiin, mutta Jeannie sanoo kaiken olevan ok, kunhan vain pääsisi ajoissa New Yorkin matkalleen. Motellilla tyttö valittaa, ettei hänellä ole vaihtovaatteita, ja Starrett vie hänet vaateostoksille. Mies huomaa, että Jeannie pitää mustasta. Starrett muistaa tytön todenneen, että jotkut pitävät sellaista ihan sairaana. Mutta Starrett kertoo Jeannielle tämän näyttävän upealta mustissa. ”Ja niin hän näyttikin.” Starrett alkaa luottaa tyttöön yhä enemmän. Hän kertoo päästäneensä tytön etsimään sopivia sukkia toisesta suunnasta (hän itse etsi toisesta), ja sopineensa tämän kanssa, että he tapaisivat ruokakaupan luona. Ja Jeannie palaa sovittuun paikkaan sovitun ajan kuluttua. (156)

Illalla Starrett vie uusiin vaatteisiin pukeutuneen Jeannien mukavaan ravintolaan ja tajuaa, ettei enää pelkää Jeannien saattavan häntä vaikeuksiin. Mutta Starrett huomaa jotakin muuta: tyttö on ailahtelevainen, oikukas – ja nolaa hänet toistuvasti, julkisesti. Vaikka ihmiset juhlivat vuodenvaihdetta, sinä iltana he pysyttelevät huoneessaan, katsovat elokuvaa ja tilaavat pitsaa. Ja juovat paljon. Starrett haluaa kaikesta huolimatta liittää tähänkin muistoon jotain erityisen mukavaakin: Jeannie oli kuulemma valittanut kipeää niskaansa ja selkäänsä, ja Starrett oli hieronut niitä. (156-157)

Seuraavana aamuna he lähtevät paluumatkalle. Jotain hyytävän enteellistä on siinä, kuinka Jeannie haluaa pysähtyä St. Simon’s Islandilla, koska oli kerran käynyt siellä ja halusi nähdä sen uudestaan. (Elämän filminauha...) Kenties Starrett tätä muistoa kerratessaan haluaa luoda Jeannien viimeisiin päiviin merkitystä. Starrett kertoo nähneensä vaivaa oikean paikan löytääkseen; hän oli onnistunut täyttämään Jeannien toiveen. Paluumatkalla Jeannie tuo eräästä pikaruokapaikasta kokiksensa mukanaan autoon. ”Hän melkein kaatoi mukinsa ja minä olin saada sydänkohtauksen.” Läikät istuinverhoilussa niin sanotusti v*tuttavat Starrettia. Onko Jeanniestä tulossa kiusa? (157)

He palaavat Starrettin kotiin. Lisää elokuvia ja roskaruokaa. Ja mitä ilmeisimmin myös pelaamista, seksiä ja alkoholia. Kuluu parisen viikkoa. (157)

Eräänä iltana tuli on jälleen takassa, molemmilla drinkit – Starrett muistaa hyvin mitkä – ja jutusteltavaa riittää. He alkavat puhua perheestä ja tulevaisuudesta. Starrettin päätä alkaa särkeä. Jeannie polttelee tupakkaa ja Starrett valistaa häntä. Mutta Jeannie vähät välittää. ”Jos kokeilisit itse, niin huomaisit, miten kivaa tämä on”, tyttö kuulemma sanoo, ja puhaltaa savua Starrettin suuhun niin että tämä on tukehtua. Jossain vaiheessa iltaa he alkavat kuulemma miettiä sitä, milloin voisivat tavata uudelleen. Jeanniellä on kukkarossaan lista lukionsa lomapäivistä. Mahdollisesta tapaamispaikasta ja –ajankohdasta puhe siirtyy Jeanniellä pian häihin. (158)

Silloin Starrett sanoo, että on liian vanha Jeannielle. Tyttö suuttuu, moittii miehen käyttäytyvän kakaramaisesti. Starrett ei ole kertonut Jeannielle olevansa naimissa. Ei tietenkään ole. Siviilielämä ei kuulu tähän elämään. Starrett kertoo vastanneensa Jeannielle, että naimisiinmeno olisi hullua siihen nähden, kuinka he olivat tavanneet ja rakastuneet. ”Eipäs olisi!” Jeannie tivaa. Hänestä heidän rakkaustarinastaan voisi kirjoittaa vaikka kirjan. Kun Starrett haluaa mennä suihkuun, Jeannie haluaa mukaan. Suihkussa he kiistelevät siitä, kumpi saa seistä suihkun edessä. Makuuhuoneessa olisi isompi suihku. Siihen huoneeseen Jeanniellä ei ole ennen ollut asiaa. Siellä on vaimon kauneudenhoitovälineet ja papereita, joista näkyy miehen oikea nimi. Pian Jeannie huomaakin meikit kylpyhuoneessa ja haluaa tietää, kenen ne ovat. Starrett valehtelee niiden kuuluvan exälleen. Jeannie nauraa, kysyy, saako pitää meikit. (158-159)

Tästä eteenpäin kerronnan juoni alkaa rakoilla. Tarkennukset yksityiskohtiin kuulostavat muuhun kerrontaan nähden hieman omituisilta, eivätkä tapahtumien selitykset vakuuta – muuten kuin selittelynä. Starrett muistaa avanneensa suihkun hanan, muistaneensa sitten piilolinssit silmissään ja poistuneensa etsimään niiden koteloa. Starrett kertoo päätelleensä kotelon olevan samassa laatikossa hammastahnan kansa. Samassa laatikossa on myös ase. Se on siellä kuulemma mahdollisen poliisiratsian varalta. (Jos kaikki tulisi ilmi, Starrett haluaisi lukita itsensä kylpyhuoneeseen ja ampua kuulan kalloonsa.) Starrett kuulee Jeannien tulevan pois suihkusta ja peittää nopeasti aseen. Hän tietää aseiden pelottavan tyttöä. Starrett kääntyy katsomaan Jeannien suuntaan, mutta tyttö ei olekaan puuhastelemassa omiaan, kuten Starrett oli toivonut, vaan katselee häntä. Sen jälkeen kaikki on sekavaa. Starrett muistelee tytön yrittäneen tarttua aseeseen. Starrett kuulee aseen laukeavan. Jeannie horjahtaa seinää vasten. (159-160)

(Ruumiinavauspöytäkirjan mukaan Jean McCrean rinnasta löydettiin kaksi luotia, 92.)

Laukauksen ääni sattuu Starrettin korviin, ja korvat vinkuen hän käy laittamassa aseen sänkynsä alle. Hän juoksee takaisin ja näkee Jeannien makaavan suihkussa. Tämä näyttää pyörtyneeltä. Vesi on huuhdellut veren pois. Starrett kertoo yrittäneensä virvoitella tyttöä. Turhaan. Hetken Starrett vain seisoo suihkussa tytön eloton ruumis omaansa vasten. Jostain syystä Starrett äkkiä haluaa nähdä oman tyttärensä kuvan. Hän laskee Jeannien ruumiin käsistään, jättää sen suihkun alle, kuulemma jotta Jeannie pysyisi lämpimänä. Starrett menee pienen tyttärensä huoneeseen ja pitelee tämän kuvaa käsissään. Hän on järkyttynyt ja turta. Lopulta epätoivo nielaisee hänet, ”täydellinen, kauhistuttava” epätoivo. Starret palaa kylpyhuoneeseen ja kantaa Jeannien ruumiin sängylle. (Starrett ei puhu kuolleesta eikä ruumiista, vaan ”tiedottomasta” Jeanniestä.) Mies ei kestä katsoa tytön kasvoja. Hän peittää ne, peittää sitten koko ruumiin vihreällä huovalla. ”Vihreä oli hänen lempivärinsä.” Sitten Starrett alkaa ryypätä ja menettää ajantajunsa. Hän haluaa pyyhkiä kaiken mielestään. Kuluu päivä, ehkä kaksi. Lopulta hän kantaa Jeannien ruumiin autoon ja laskee sen takaistuimelle. Hänellä ei ole aavistustakaan, minne mennä. (160)

Hän ajelee tunnin, ajattelee jättävänsä ruumiin tienvarteen, mutta muistaa tytön pitäneen vedestä. Hän haluaa etsiä puron. Itkeskellen Starrett etsii puroa, kunnes lopulta löytää etsimänsä. Hän nostaa ruumiin ulos autosta, ”niin hellästi kuin mahdollista.” Hän asettaa ruumiin sopivimmalta näyttävään paikkaan. Starrett kertoo istuutuneensa Jeannien viereen. Hän istuu siinä niin kauan, että vaipuu ajatuksiinsa, havahtuu vasta, kun kuulee lähestyvän auton äänen. ”Olin ottanut aseen mukaani ja toivoin epätoivoisesti, että minulla olisi rohkeutta ampua itseni, niin että voisin jäädä sinne ikiajoiksi Jeannien kanssa. Mutta niin ei käynyt.” Lopulta Starrett nousee ja menee autolleen, katselee vielä taakseen. Sitten hän ajaa pois. (161)

Mutta Jeannien muisto ei jätä häntä rauhaan. Hän haluaa uuden Jeannien. Vasta, kun pidätys tekee yhdenkään uuden Jeannien etsimisen mahdottomaksi, Starrett kääntyy alkuperäisen Jeannien puoleen, alkaa puhella hänelle kirjoituksillaan, etsiytyy itseään lohduttaakseen kuvitelmiinsa hänestä. Pian hän on niissä niin syvällä, että ajattelee voivansa soittaa tytölle. Sitä hän yrittääkin. Mutta Jeannien kotona tyttö ei koskaan itse vastaa.

- - -
TORI AMOS live IIEEE (YouTube)
Tori Amos- Scarlet's Walk live (YouTube)
TORI AMOS live SCARLET'S WALK (YouTube)
+ album versions

perjantai 8. lokakuuta 2010

Kuvaavaa 2

Nicole Blackman on mykistävä. Hyvällä tavalla. Hän on mainio esimerkki samastumiskyvystä, sellaisesta, jonka avulla voi tietää ilman henkilökohtaista kokemusta.

Ajatellaanpa vaikka hänen anoreksiasta kertovaa runoaan Holy. (Toisaalta, enpä ole itsekään koskaan anoreksiaa kokenut, joten ehkä olen jäävi sanomaan. Toisaalta taas, jos olen uskollinen väitteeni johdonmukaisuudelle - siis väitteelle siitä, että pelkällä samastumiskyvyllä, sillä, että pysähtyy katsomaan ja tunnustelemaan, voi olla asioista merkillisen hyvin perillä - anoreksian henkilökohtaisella sairastamisella ei ole tässä merkitystä. Mutta jos olisikin, siinä tapauksessa Blackman tavoittaa täydellisesti ja sitäkin paremmin sen, kuinka olen anoreksian ymmärtänyt. Hän tavoittaa anoreksian ytimen paremmin, kuin yksikään anoreksiasta lukemani tutkimus tai potilaskertomus. Wow.)

Toinen esimerkki samastumiskyvystä on Blackmanin runo Victim. Haastatteluissa, joissa Blackman kertoo runosta, hän saattaa paljastaa, että on vakuuttunut tuon runon kertojan - kertojanäänen - todellisuudesta, siis siitä, että runo kertoo oikeasta henkilöstä ja todellisesta tapahtumasta. Blackman oli eräänä päivänä katsellut uutisia, nähnyt kadonneeksi ilmoitetun tytön kuvan ja tuntenut vakuuttuneensa tämän kohtalosta. Blackman on varma, että runon kertojanääni kuuluu tuolle uutisissa näytetylle tytölle.

Ajattelipa tällaisesta sitten mitä hyvänsä, samastuminen vaatii mielikuvitusta ja sen käyttö puolestaan vapautta. Kaikilla on mielikuvitusta mutta ei vapautta. Kaikki eivät siis käytä mielikuvitustaan, ainakaan siinä määrin kuin hyvä olisi. Samastumista voi kuitenkin harjoitella, tunnustella oman sisäisyytensä reunoja ja niiden ehtoja. Se vaatii rohkeutta, mutta vapaus vaatii. (Rohkeus on vapautta. Vapaus ilman rohkeutta on pelkkää rajattomuutta, rajoittamattomuutta.) Samastumien tekee ihmisestä suuremman (kasvattaa sisäistä liikkumatilaa, ehkä vahvuuttakin); sanotaanhan nimittäin, että juuri kyky samastua, empatia, tekee ihmisestä ihmisen, siis inhimillisen ihmisen. Yleensä tällä varmaankin tarkoitetaan itsekkäistä yllykkeistä pidättäytymistä yhteisen edun hyväksi (empaattinen ei esimerkiksi ahnehdi toiselta eikä aiheuta tälle turhaa kärsimystä), mutta sanontaa voi tulkita laajemminkin: mitä enemmän on ihminen, sitä paremmin voi samastua - ja sitä vähemmän on pelättävää (eli tuntematonta).

Tällaisessa "ihmisenä laajentumiseen" pyrkivässä samastumiskyvyssä kysymykseksi tietysti jää, voiko ihmisessä olla tilaa - edes mielikuvituksessa - kaikelle ihmisyydelle(en)? Onko sellainen mahdollista tai sallittavaa? Ei ainakaan rationaalista, ei sallimisen osalta eikä mahdollisuutenakaan niiltä osin, kuin rationaalisuus ei ihmisen luontoon kuulu. (Mutta rationaalisuuden jälkeenhän ihmiseen jää vielä paljon, siis kaikkea sitä, mikä ei alunperinkään ollut järkeistettävissä tai ahdettavissa mihinkään logiikkaan. Mutta ei se mitään. Logiikkahan ei ole kaikkien hyväksyttävissä olevien perustelujen tunnusmerkki eikä vaatimus, sillä monia vääryyksiä voi perustella rationalisoimalla ne, ja toisaalta kaikki todellinen ja tavoiteltava ei antaudu rationalisoitavaksi - kuten Cameronin Titanic-elokuvan Rose toteaa katsellessaan Picasson maalausta: "There's truth but no logic.")

Perinteisesti tähän problematiikkaan on vastattu väitteillä siitä, mikä ihmisessä on ihmismäistä ja mikä epäihmismäistä. - Eihän ihmistä ole voinut pakottaa omaa ihmisyyttään kieltämään, mutta epäihmisyyden (kuten eläimellisyyden tai synnin, pahuuden, rikollisuuden, sairauden etenkin hulluuden) sen sijaan voi rajata ihmisen ulkopuolelle, nimetä ihmisyydelle vieraaksi ja ihmisluonnon häiriötilaksi.

(Minusta koko väite siitä, että ihminen voisi olla muuta kuin ihmistä itseään, siis olla vähimmässäkään määrin epäihminen, on mahdoton. Minusta "rajan ylittäneet" ihmiset tarjoavat hyvän mahdollisuuden tarkastella - ei sitä, millaiseen epäihmisyyteen ihminen kykenee, vaan ihmisyyttä itseään.)

Ja tästä pääsen aasinsiltaa pitkin kolmanteen esimerkkiin. Se on hypnoottinen Want. Niin että

Nicole Blackman - Want.

Nautittavaa runona, luettuna, mutta ennen kaikkea spokenword -kappaleena. (Löytyy YouTubesta, "Want by Nicole Blackman". - Paitsi että viimeksi kun tarkistin, video oli poistettu. Mutta ei se mitään; tismalleen sama audio löytyy tällä haulla "Recoil - Want".)

Jos antautuu kertojan äänelle, samastuu siihen hetkeksi, kuinka moneen lueteltuun haluun voi samastua?

keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Antichrist - Pariskunta Eedenissä

Katselin viime viikonloppuna Lars von Trierin elokuvan Antichrist (2009).

Ihana. Kuin hidastettua balettia koko elokuva.

Tuollaista elokuvaa katsellessaan kokee, ettei samanlaista kertomusta voisi tehdä millään muulla taiteen lajilla; että kertomisessa hyödynnetään juuri elokuvakerronnalle ominaisia ja vain sille mahdollisia ilmaisun tapoja, ja että se, mitä kertomus viestii, on mahdollista ainoastaan elokuvassa. Näin ei ehkä ole, mutta von Trieriä katsellessaan tuntuu siltä.

Niin, ihana elokuva - mutta petollinen.

Elokuvan tarina kertoo pariskunnasta, joka menettää pienen lapsensa onnettomuudessa. Erityisesti nainen ottaa menetyksen raskaasti, suree pelottavan tummalla tavallaan, poikkeuksellisella tavalla. Mies puolestaan on terapeutti ja heti paremmassa tasapainossa menetyksen kanssa. Hän päättää auttaa myös vaimonsa surun yli, tai vähintään käsittelemään sitä eteen päin. Tämän tehdäkseen he lähtevät metsän keskelle mökkiin.

Mies on maskuliinisella tavallaan rauhallinen ja varma, herättää ehdotonta luottamusta olemuksellaan, ymmärryksellään ja taidoillaan. Nainen puolestaan on feminiinisellä tavalla rohkea (=luottavainen) ja ehdoton: kauniin syvällinen ja kehollinen sisäisen maailmansa ilmaisussa. Vähitellen hän päästää miehen ja surun lähelle itseään, vaikka puhuttavia, ääneen lausuttavia käsitteitä ei juuri ole.

Näyttääkin siltä, että elokuvassa miehen tehtävänä on sanoittaa, järkeistää, naiselle tämän oma tunnemaailma ja kaikki se, mitä tälle on tapahtunut. Palaan tähän hieman edempänä.

Pidin valtavasti tavasta, jolla Charlotte Gainsbourg tulkitsee roolin: hän tekee surevan naisen olemuksesta hidastettua ja veistoksellista estetiikkaa. Kuin kissan hidastettu hyppäys tai putoaminen. Vaitonainen mutta älykkäästi intuitiivinen. Sellainen naishahmo on suorastaan kuin ranskalaisen filosofian (tai filosofoinnin) ruumiillistuma; ranskalaisethan rakastavat problematisoida kaikkea kehollisuuden ja aistillisen kautta, siis jopa abstraktioita kuten valta tai aika. (Kuten näette, minun on paikoitellen haettava ilmaisuni jostakin kaukaa puhuessani von Trierin elokuvasta. Siitä puhuessaan on tunnusteltava ja kuviteltava paljon. Kuinka puhua aistien kieltä käsittein? Niin että ei se haittaa, jos ei aivan tarkalleen tiedä, mitä tarkoitan. Joitakin ilmaisuja on vain fiilisteltävä ja hyväksyttävä tarkan, täsmällisen esityksen puute.)

Kertomuksen alkupuoliskolla, kun kaikki on maailmassa vielä omalla paikallaan - siis hyvin, tuskasta huolimatta - kauneus ja eheys kasvavat luonnon keskellä ja miehen käsittelyssä.

Näin on ainakin elokuvan puoliväliin asti, kenties hieman yli.

Tämän jälkeen nainen alkaa raivota ja mies kyrsiintyä. Lopulta kaikki on hyvin primitiivistä vihan ja syyllisyyden seosta. Se pehmeys ja turva, jota katsojalle on tätä ennen näytetty, on houkutellut väärään luottamukseen.

Olisin melkeinpä toivonut, että hahmoihin ja kerronnassa syvällä kuljetettuihin tunteisiin samastuva pääsisi niin sanotusti turvallisesti perille. Mutta ei. Varjot hyökyvät päälle ja lepattavat joka suunnalla. Tässä mielessä elokuvan viesti (tai vaikutus) on joko pessimistinen tai jopa sadistinen.

(Ehkä ohjaaja haluaa herättää ihmiset pois väärästä turvallisuudentunteesta: ihmistä ei voi parantaa omasta ihmisyydestään. Ehkä ohjaaja ajattelee, että ihmisen alkuperä on ennemmin epäjumalinen ja eläimellinen kuin jalo ja jumalinen. Niinpä hän, joka kulkee syvälle itseensä tai luo mitään liian intiimiä suhteessa toisiin, kärsii ja on vaarassa tuhoutua, tuhota muutkin muassaan, ne liian lähellä oleskelevat. Mikäli tämä on elokuvan viesti, se on vähän sama asia kuin ilkkua: Siitäs saitte! Jokos nyt ymmärrätte?!)

Kenties pienenä pelastuslauttana ja kokoavana pisteenä tarjotaan hetkeä, jolloin nainen tuntee olevansa parantunut. Hän uskaltaa taas kulkea ruoholla, metsässä, siltaa pitkin, vedessä. Enää hän ei vapise eikä tunne pakokauhua. Vasta tämän jälkeen päästetään ihmisluonnon varjot todenteolla valloilleen, ihan oksetukseen asti. Ja kaikki päättyy murhaan. Vai tapponako sitä tulisi pitää? Tai hätävarjeluna? Liioiteltuna? (Arvatkaa, kumpi murhaa kumman?)

Alussa vaikuttaa siltä, että syyllisyys on naisella pelkkä sekundaaritunne (siis pinnalla oleva tunne, joka peittä varsinaista, alkuperäistä ja ensisijaista tunnetta, primaaritunnetta. Esimerkiksi katkeruus kerrostuu helposti surun päälle.) Ja alussa vaikuttaa myös, että suru on primaari, se, jonka luokse mies yrittää päästä auttaakseen naisen sen kahleista. Mutta mitä kauemmin tarinaa seurataan, sitä varmemmin asetelma kääntyy (tai paljastuu): syyllisyys on primaari, suru sekundaari. Nainen ei sittenkään tukahduta surua eikä väistele sitä syyllisyyteen; hänessä ei ole mitään salattua surua, vaan täysin aiheellista melankolista syyllisyyttä, ja jos jotakin on kätketty, se on itsevihaa. (Tähän itsevihaan viitataan kohtauksessa, jossa nainen puhuu naistenvainoista. Palaan tähän vähän edempänä.)

Tämän itsevihan lähteen naisesta löytäessään mies saa sen tuta, sillä epäonnekseen mies on asettanut itsensä terapeuttiseen asemaan ja alttiiksi tunteensiirrolle.

Paljastukset seuraavat toisiaan. Onnettomuus, joka heidän lapselleen tapahtui - lapsi pääsi pois pinnasängystään ja ulos turvaportista, kiipesi avonaiselle ikkunalle ja putosi korkealta -, ei sittenkään ole siinä määrin onnettomuus, kuin on annettu ymmärtää ja kuin mies on luullut. Nainen on nimittäin nähnyt koko tapahtuman, nähnyt, kuinka lapsi vasta kuljeskelee huoneessa ja lähestyy ikkunaa. Nainen olisi hyvin voinut estää onnettomuuden. Sen sijaan hän keskittyi omaan nautintoonsa ja orgasmiinsa.

Kammottava sivumerkitys tällä tapahtumalle on se, että kenties nainen jopa saa orgasmin tietäessään kuolemanvaarasta ja nähdessään, kun lapsi putoaa, sillä alussa on kuvattu selkeästi putoamisen ja orgasmin samanaikaisuus. Vaikka näin ei olisi, on siitä huolimatta karua tietää, että nainen kykenee keskittymään orgasminsa saamiseen lapsen kuolemanvaarasta huolimatta. – Tai kenties tämä on sitten sitä naisen kätkettyä itsevihaa: hän tuottaa itselleen masokistista nautintoa pakottamalla itsensä kohtaamaan suuren kärsimyksen. Tällaiseen masokismiin viitataan myös sillä, että naisen seksuaalivietti kasvaa, suorastaan riehaantuu "suruaikana". (Mies tosin erehtyy aluksi pitämään naisen intensiivistä seksuaaliviettiä pelkkänä suruntunteen välttelynä.) Nautintoa tai ei, lapsen menetys kouraisee naista joka tapauksessa syvältä ja pitkään.

Jonkinlaisen sovituksen tälle välinpitämättömyydelle tai masokistiselle nautinnolle tuo se, että nainen elokuvan lopussa leikkaa itseltään klitoriksen, siis kykynsä seksuaaliseen nautintoon. Katua nainen nimittäin myös osaa. Koska klitoriksen leikkaaminen on oman ruumiinsa kivuliasta silpomista ja ilmeisen seksuaalinen ja peruuttamaton teko, pidän tätä lausuntona siitä, minkä laatuisesta syyllisyydestä nainen on kärsinyt ja millä ehdottomuudella hän tunteisiinsa suhtautuu. Sikäli, että tekoa pitää lausuntona syyllisyyden alkuperästä ja luonteesta, ja sikäli, että klitoriksen leikkaaminen on seksuaalimasokistinen teko ja viimeinen seksuaalimasokistinen teko - ainakin symbolisesti -, jonka nainen voi itselleen tehdä, voidaan tästä päätellä paljonkin siitä, mitä äidin ja lapsen välillä on emotionaalisesti tapahtunut. Samalla peruuttamattomuudella ja masokistisella nautinnolla, kuin nainen leikkaa klitoriksensa, hän on menetellyt myös äitiydessään. Tämäkin äiti siis uhraa oman lapsensa ja uhrautuu itse - mutta hieman toisilla tavoilla, kuin äideiltä odotetaan.

Edellä kuvailemani problematiikka sisältää myös erään radikaalin väittämän. Jos ajatellaan, että naisen syyllisyys lapsensa menettämisestä liittyy siis naisen omaan seksuaalisuuteen ja siitä nauttimiseen, tämä lausuu vahvan väitteen niiden yhteensovittamattomuudesta: nainen ei voi ilman tuhoisia seurauksia olla samanaikaisesti sekä äiti että rakastaja, siis seksuaalinen sekä lisääntymistarkoituksessa että nautinnonhalusta.

Tällaisessa arvomaailmassa naisen kenties ainoa tapa nauttia on kyky rakastua omaan kärsimykseensä; hänen natintonsa kumpuaa ristiriidan paineesta. (Naisen - usein melko tiedostamatonta - pyrkimystä tuottaa itselleen nautintoa nimenomaan kieltäytymisen kautta on tutkittu psykoanalyysissä paljon, esimerkiksi lacanilaisessa psykoanalyysissä. Siinä tämä kieltäymys oletetaan lähtökohtaisena teesinä, jonka valossa naisen psyyken elämää ja sen ongelmia ryhdytään problematisoimaan.) Kärsimys itsessään ei ole naisen nautinnolle vielä riittävä hinta tai sovitus. Nauttiakseen naisen on myös suostuttava luopumaan jostakin tunne-elämälleen merkittävästä - esimerkiksi maineesta, lapsesta, tulevaisuudesta, perheestä - vastalahjaksi nautinnostaan. Naisen nautinnolla on siis kallis hinta.

Tällainen arvomaailma, jossa Madonnan ja Huoran yhteensovittaminen on mahdotonta, on tietysti hyvin konservatiivinen. Tämä halutaan kuitenkin esittää elokuvassa primitiivisenä arvomaailmana - ja siinä tapauksessa ikivanha konservatismi luonnollistetaan. (Toisaalta konservatismin primitiivistämistä voi tulkita myös niin, että konservatismi on primitiivistä sofistikoituneisuuteen - ei siis alkuperään tai viettielämään - viittavassa merkityksessä; primitiivisyys on brutaalia ja takapajuista, vahingollista käsitemaailmojen pelkistämistä ja niiden problemaattisuudesta viisveisaamista.

Kuitekin se äärimmäisyys, jolla primitiivisyys elokuvassa esitetään, antaa ymmärtää, että tässä primitiivisyydessä on kyse juurikin ihmisluonnosta, siitä, millainen ihminen pohjimmiltaan on. Tällainen konservatiivisuuden primitiivistäminen on toki johdonmukaista ja ymmärrettävää sikäli, että jo elokuvan nimi viittaa kristilliseen perinteeseen ja vanhaan mytologiseen maailmankuvaan. Ilman konservatiivisuutta sanalla 'antichrist' ei olisi mitään merkitystä tai voimaa.)

On mielenkiintoista pohtia, onko naisen luovuttamalla uhrilahjalla - sikäli että naisen tulkitaan uhranneen lapsensa seksuaalisen nautintonsa hyväksi, enemmän tai vähemmän tahallisesti, siis joko nautintonsa maksimoidakseen tai nautintoonsa lapsen sijaan keskittyäkseen - mitään tekemistä sen kanssa, että menetetty lapsi on miespuolinen. Jos on, kyse ei ole äiti-lapsi -suhteen ongelmista ensinkään. Ja siinä tapauksessa, että elokuvassa on kyse uhrilahjasta ja että miespuolisuudella on merkitystä, on kiinnostavaa pohtia, onko elokuvan tällaisella sisällöllä mitään tekemistä sen kanssa, että käsikirjoittaja ja ohjaaja itse on mies: viestiikö hän hahmoillaan omaa sukupuolista käsitemaailmaansa? Tunnetaanko elokuvassa antipatiaa naiseutta vai äitiyttä kohtaan? Miestä elokuvassa ei vihata; mieheen kohdistuvaan vihaan ei elokuvassa kutsuta samastumaan. Päinvastoin.

Seksuaalisuus on läpi koko elokuvan keskeisessä asemassa. Sen avulla kuvataan naisen ja miehen suhdetta paitsi toisiinsa, myös itseensä ja tunteisiinsa, ympäristöönkin. Mahdollisesti moneen muuhunkin asiaan, mutta varmasti ja selkeimmin ainakin näihin. (Mistään pornografiasta ei siis ole kyse. Ennemmin ihmisyyden ja ihmissuhteiden metafysiikasta.) Naisen ylivaltakin pitää osoittaa seksuaalisesti: hän murskaa miehensä kivekset ja laukaisee sitten erektioon jääneen peniksen niin että veri lentää, sekä ruuvaa tämän jalkaan raskaan painon.

(Tällaisessa viestinnässä esitys on käännetty korkeakulttuuriselle taiteelle tyypillisellä tavalla päälaelleen. Tavallisesti arkipäiväiset asiat ja tapahtumat kuvaavat laajempia ilmiöitä ja edustavat jotakin itseään suurempaa. Mutta tällä kertaa nuo suuret asiat, merkitysmaailman ilmiöt ja vertauskuvalliset syvyydet, on nostettu pintaan ja esitetään suoraan, kerrotaan tylyn inhorealistisesti, kirjaimellisesti. Ja tästä pitäisi sitten tulkita se arkisempi asiayhteys tai merkitys. Kun nainen esimerkiksi murskaa miehen kivekset, hän riistää miehen vallan, miehen miehisyyden. Ja paino jalassa kuvaa tietenkin vankeutta, riippaa, jonka kanssa on vaikeaa ja tuskallista elää ja liikkua. Nämä eivät ole imartelevia lausuntoja naisesta ja hänen vaikutuksestaan mieheen. Toki elokuvan väkivaltaa voi pitää pelkkänä väkivaltana, mutta kuinka esimerkiksi puhuvaa kettua silloin pitäisi tulkita? Sellaisen fantasian mukanaolo tekee brutaaleista teoista jotain muuta kuin sitä itseään, siis kertoo, etteivät elokuvan keskeistapahtumat, niiden merkitykset, ole välttämättä kirjaimellisesti tulkittavissa.)

Mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä syvemmälle unen maailmaan mennään, lähemmäs alitajuntaa ja sen näkyelämää. (Kenties tämä on elokuvassa jonkinlainen allegoria ihmisen mielestä tai ihmisyydestä. Ollaanhan elokuvassa sitäpaitsi keskellä ihmisen myyttistä synnyinseutua: Eedenissä.) Kun alussa vielä katsellaan pelkkiä rentoutusmielikuvia, lopulta katsellaan omituisia ilmestyksiä kuten tähtikarttoja niihin liittyvine eläinhahmoineen. Eikä niiden mukanaoloa enää erotella realiteeteista, unesta tai fantasiasta. Kaikki on yhtä ja samaa yksityisesti (subjektiivisesti) koettua havaintoelämää, ihmisen oman mielen liikehdintää, sen projektioita ympäristöön; koettu maailma rakentuu siitä mitä ja millaisena aistitaan. (Keskeisinä eläinhahmoina, btw, vilahtavat peura joka on paossa kesken synnytyksen, puhuva kettu sekä varis joka tapetaan, mutta joka palaa kuolleista. Elokuva on valtavan täynnä symboliikkaa ja symboleja. Enpä niihin nyt sen kummemmin paneudu.)

Pääjuonen rinnalla kulkee useita kiehtovia sivu- tai taustajuonia, tai paremminkin teemoja, esimerkiksi edellä mainitsemani naisvihaan ja naisten vainoamiseen liittyvät naismurhat.

Nainen on edellisenä kesänä ollut samaisella mökillä tekemässä tutkintonsa lopputyötä, aiheenaan naisiin kohdistuva vaino (gynocide). Jossain vaiheessa terapiaa pariskunta tajuaa, että se vaino ja naisviha, jota naisen piti tarkastella tutkiakseen sukupuoleensa kohdistunutta julmuutta, on kääntynyt hänelle todistukseksi oman sukupuolensa pahuudesta. Ensin mies moittii naista hänen omaksumastaan virheellisestä käsityksestä - ja siten myös itseinhosta ja itsetuhosta - mutta myöhemmin mies ei enää ole asiasta niin varma: kenties naisessa sittenkin on jotakin pahaa, kenties nainen sittenkin ansaitsee kärsimyksensä ja kuolemansa.

Miehelle nimittäin selviää lapsensa ruumiinavauspöytäkirjaa lukiessaan, että tämän jalkaluut olivat turmeltuneet. Mökillä hänelle selviää, että nainen on tästä vastuussa. (Nainen piti lapsellaan kenkiä väärissä jaloissa koko sen kesän, kun valmisteli lopputyötään naistenmurhista.) Kun muistetaan, mikä on jalkojen merkitys - kyky seistä, kyky edetä; mahdollisuus seistä omilla jaloillaan ja päästä elämässä itse eteen päin - on jalkojen turmeleminen yksi pahimmista teoista, joita äiti voi lapselleen tehdä. Kuvaavaa on, että nainen on tehnyt tämän julman tekonsa jopa itseltään salaa. "How strange", hän mutisee kesäisiä valokuvia katsellessaan ja huomatessaan - miehensä osoittamana - poikansa kengät väärissä jaloissa. (Mies ja nainen ovat mökillä ollessaan kuulevinaan myös paikantamatonta, etäistä lapsen itkua. Takaumien perusteella selviää, että itku on samaa, jota heidän poikansa itki sen kivun takia, jota kengät väärissä jaloissa aiheuttivat. Muisto siis vainoaa, totuus ääntelee heidän lähettyvillään.)

Elokuvan kertomus tuntuu viestivän, että kenties syyllisyys tai alakulo on se murtuma, jota nainen tarvitsee pysyäkseen turvassa todelliselta itseltään ja pitääkseen liian vaikeat ja rumat asiat riittävän etäällä. Ilman tätä... ei hyvä heilu.

Mutta palataanpa vielä miehen antamiin moitteisiin, ja ylipäätään hänen asemaansa naisen tunteiden ja kokemusten sanoittajana.

Tätä rationalisoijan, selittäjän, auktoriteettia korostaa paitsi miehen asema terapeuttina, myös se, että miehen tehtäväksi annetaan tulkita, mitä naisen koko sukupuolelle ylipäätään on historiassa tapahtunut. Tämä miehinen oikeus tuodaan esiin kohtauksissa, joissa käsitellään historiassa tapahtuneita naistenmurhia. Mies siis ottaa ohjat käsiinsä paitsi naisen juuri kokeman tragedian käsittelyssä, myös koko naissukupuolen kokeman traagisen historian tulkitsemisessa. Tällä tavalla määrittelyvalta, oikeus selittää ja tulkita tapahtunutta, jää edelleen miehelle - huolimatta siitä, että naisen parempaa kohtelua nyt puolustetaan, toisin kuin siis historiallisten vainojen aikana. (Nainen ei siis ole vapautunut miehen ikeen alta.)

(Tällainen on paradoksaalista sikäli, että naistenmurhat johtuivat alunperinkin juuri siitä, että miessukupuolen tapa ajatella ja miehen auktorisoitu asema johtivat oikeuteen vainota ja murhata naisia. Tämä on teema, jolla elokuvassa leikitellään, olipa se tietoista tai tahatonta. Lopputuloksesta, sekä tavasta, jolla naista ja hänen äitiyttään käsitellään, olen taipuvainen päättelemään, että elokuva kertoo katkeruudesta naisia ja äitiyttä kohtaan; huolimatta näennäisestä kehityksestä ja miehisestä huolenpidosta historia toistaa itseään.)

Seuraavaksi pieni ideologiakriittinen pysähdys, jossa tarkastelen hieman lähemmin elokuvassa tulkintani mukaan esiintyvää arvomaailmaa ja sen toimintaa:

Minusta tällainen on miessukupuolelta näppärä tapa ottaa naisten hallintaa koskevat oikeudet takaisin itselleen: esittää, että naissukupuolen kokemassa väärässä kohtelussa on ollut kyse ankarasta suvaitsemattomuudesta sekä vääristä tuomioista julmuuksineen. Näihin keskittyminen väistää itse asian: sen, että väärässä kohtelussa on ollut ensisijaisesti kyse naissukupuolelta riistetystä päätäntävallasta sekä naissukupuolen ominaisuuksien ja tapojen illegitoimisesta. Tällöin pyrkimyksen - siis miessukupuolen harjoittaman (näennäisen) pyrkimyksen - puolustaa naisten oikeuksia ei tarvitse ylettyä naisen omaehtoisen auktoriteetin sallimiseen ja suojeluun, kuten naisen oikeuteen määritellä itse tunteensa ja kokemuksensa, kertoa itse oman elämänsä ja sukupuolensa historia. Riittää, että miessukupuoli myöntää aikaisemman tuomitsevuutensa ja kohtuuttomuutensa - ja lausuu naissukupuolesta uuden väitteen.

Tällainen naissukupuolen puolustaminen ei edellytä vallan ja oikeuksien jakamista, tasa-arvoistamista - päinvastoin: ehdollistaessaan naisten oikeudenmukaisen kohtelun riippuvaiseksi miessukupuolen antamista tunnustuksista ja uusista lupauksista, miessukupuolen arvovaltaa ja sananvaltaa pönkitetään vähintään kuten ennenkin. Naisten osakseen saama kohtelu on tällöin edelleen kiinni siitä, mitä miehet sanovat ja kuinka he naisista ajattelevat. Miksi naisen pitäisi kysyä mieheltä sitä, mikä on oikein, mikä on totta, mitä on tapahtunut tai 'kuka minä olen'?

Mielestäni ainoa pätevä tapa oikeuttaa yksilönvapaus ja puolustaa sitä, on huolehtia ihmisen mahdollisuudesta määritellä ja valita itse; antaa ihmisen uskoa ja ajatella valintansa mukaan ja toimia tämän perusteella, siis käyttää omaa arvostelukykyään. (Toki sillä reunaehdolla, että muilla on sama mahdollisuus.)

Tätä on oikeudenmukaisuus. Ei tietynlaisen oikeustajun asettaminen normiksi.

Niin että pointtipa ei olekaan väitteessä ja sen sisällössä, vaan siinä, kuka väitteen saa lausua, kenen väite on arvovaltainen. Ideologiakaan ei viittaa ideologiseen merkityssisältöön, vaan tapaan, mekanismiin, jolla merkitykset tuotetaan ja konfirmoidaan. (Toki mekanismiakin voi pitää merkityksenä, mutta ei mennä nyt sellaisille semanttisille kierroksille.) Esimerkiksi historian naisvainot eivät sinällään viittaa naissukupuolta alistavaan ideologiaan: jos naissukupuoli olisi itse vastuussa omaan sukupuoleensa kohdistuneesta vainosta ja julmuudesta, perusteilla, joita miessukupuoli ei ole laatinut tai joita se ei muilta vaadi ja joita ei kenties edes kannata, naistenmurhissa ei olisi lainkaan kysymys naissukupuolen arvovallan ja itsemääräämisoikeuden riistosta eikä sukupuolten välisestä tasa-arvoasiasta - eikä siis naissukupuolen alistamisesta. (Alistaminen voi tapahtua vain suhteessa ylempiarvoiseksi ymmärrettyyn, tämän toimesta ja eduksi. Alistaminen voi tapahtua aivan siitä huolimatta, että se tapahtuisi alistetun itsensä sisäistämän ja hyväksymän arvomaailman toteuttamisena - Panopticon á la Foucault -, ja näyttäisi siis alistUmiselta. Alistuminen on omaehtoista ja toteutuu tilanteessa, jossa on mahdollisuus valita tasavertaisena myös toisin.)

Naisvainoissa eivät tasa-arvon kannalta siis ole ongelmallisia itse julmuudet, vaan puuttuminen itsemääräämisoikeuteen. Luonnollisesti myös julmuudet ovat ongelma, mutta luonteeltaan aivan toisenlainen. (Tällaisen problematiikan takia esimerkiksi kysymykset itsemurhaamisesta tai eutanasiasta ovat hankalia sikäli, että saman lakijärjestelmän tarkoitus olisi myös suojella ihmisen itsemääräämisoikeutta; kumpi on meille tärkeämpää ja arvokkaampaa: elämän vaaliminen per se, vai omaehtoisten valintojen kunnioittaminen eli yksilönvapauden oikeuttaminen ja suojelu. Onko vapaus meille hintansa arvoista? Aina tulee olemaan niitä, jotka eivät käytä vapauksiaan oikein. Vapaus on kallista. Mutta kaikki hyvä on.) Tässä mielessä on hieman ongelmallista esimerkiksi naistenmurhien käsittelyssä keskittyä naisten kokemiin julmiin kohteluihin silloin, kun on tarkoitus puhua sukupuolten välisestä tasa-arvosta: kuka tahansa mies voi myöntää, että naisia on kohdeltu kaltoin, mutta parantaako tämä tunnustus naisten itsemääräämisoikeutta? Toisin sanoen: sitä, ovatko naiset vähemmän miehen ikeen alla kuin ennen, ei voi päätellä siitä, myöntävätkö miehet kohdelleensa naisia kaltoin ja kohtelevatko he naisia nykyään paremmin. Se häkki kun voi sanonnan mukaan olla myös kultainen.

Toki asioiden problematisoiminen sukupuolisidonnaisina ilmiöinä on melko kökköä, yksilöiden väliset erot kun ovat yleensä merkittävämmät kuin sukupuolten väliset. Periaatteellisen ja teoreettisen tason pyörittelyähän tällainen spekuloiminen aina on, ja tulipa vain von Trierin elokuvasta koko sukupuoliasetelma - tai siis sukupuolten vastakkainasetelma - mieleeni, se kun on hänen elokuvassaan sangen vahvasti kuviossa mukana, jopa sen rakenteena.

Ja - sikäli että suhtaudun sukupuoliasetelmiin kriittisesti - mitä esimerkiksi sipaisemiini vainoihin tulee, kyllä niidenkin tulkintaa NAISvainoina voidaan pitää nimenomaan tulkintana. Yleensähän esimerkiksi noitavainot on tulkittu naisvihaksi vain syystä, että suurin osa noituuden väitetyistä harjoittajista ja noituudesta tuomituista sattui olemaan naisia. On totta, että käsitys naisesta oli naista monin tavoin alistava, mutta samoin olivat käsitykset tavallisesta ihmisestä ylipäänsä, lapset ja sairaat hyvänä esimerkkinä. Ihminen kuin ihminen oli monin tavoin alistettu ja yhteisöllisten pakkojen alla, kuninkaita myöten. Esimerkiksi noitavainoja voidaan siis yhtä hyvin pitää eräänä osoituksena kumpaankin sukupuoleen kohdistuneesta kerettiläisyysvainosta - kovinkaan moni naispappi ei tainnut seistä oikeuden edessä tuomittavana, eikä kirkonmiesten osakseen saamista vainoista silti puhuta MIESvainoina (vain siksikö, että tuomitseva oikeuselin koostui miehistä?) -, tai aikalaistapana ilmaista naapurien välistä eripuraa taikka seksuaalimoraalista loukkaantumista.

Siinä missä ennen nostatettiin uskonnollismielinen vaino syyllisenä pidetyn niskaan, nykyisin jahtiin lähetetään kriminalisoivien tai patologisoivien tulkintojen katiskat. Yhteistä entiselle ja nykyiselle tuomitsevuudelle ja rankaisemiselle on tarkoitus hallita yleistä mielipidettä, siis kontrolloida sosiaalista verkostoa ja jättää syytetty ilman sen turvaa. (Toisin sanoen luokitella tavalla tai toisella ulkopuoliseksi, hylkiöksi.) Ja tuomio on varmaa ideologiassa, jossa lähes kaikki inhimillinen - siis kyseisestä ideologiasta käsin asetetusta normista poikkeava inhimillisyys, ihmisyys - on tavalla tai toisella tuomittua. Vallitseva ideologia ei siis voi kuin jyrätä; 'alistu tai poistu'. Luonnollisesti rangaistuksista tai tuomioista vapauttavat ainoastaan ideologian säätämät ja sitä itseään suojelevat rituaalit sekä sen asettamaan järjestykseen mukautuminen, kuten annettuihin subjektipositioihin, asemiin, mukautuminen - mikäli ideologian kyseenalaistaminen, muuttaminen tai kieltäminen ei ole vaihtoehto. (Esimerkiksi työllistetyn asema turvaa kapitalistisessa yhteiskuntajärjestelmässä monilta työttömän asemaa raskauttavilta 'tuomioilta' ja rangaistuksilta. Siksi moni haluaa mieluummin olla työllistetty ja tuntee ahdistusta joutuessaan työttömäksi - mikä sinällään on paradoksaalista: kukapa ei pitäisi vapaasta aikataulusta, pitkään nukkumisesta ja rakastaisi tehdä sitä, mikä itsestä tuntuu tärkeimmältä.) Ennen muinoin rangaistuksilta ja tuomioilta suojelivat tietysti uskonnolliset sakramentit ja säätyläisyys, sekä kaikinpuolinen alistuminen jumaliseen järjestykseen. (Arvatkaapa, mitä ne rangaistuksilta suojelevat rituaalit nykyisin ovat, siis nykyisessä, edellä mainitussa yhteiskuntajärjestelmässä?)

Minähän aloin ihan paatostaa... Palataanpa itse elokuvaan. Ja jos siis ajatellaan elokuvan sukupuoliasetelmaa sukupuolten välisenä sotana.

Niinpä elokuvassakin - siis edellä kuvatun sukupuolten vastakkainasettelun perusteella - miehen halu puolustaa naista ja tämän oikeuksia on näennäistä, ja jatkuu vain siihen asti, kuin miehellä ei ole mitäään painavaa syytä närkästyä. Siis siihen asti, kuin naisen oikeudet eivät asetu miehen oikeuksia vastaan eivätkä riistä niitä - huolimatta siitä, että miehen oikeudet ovat ylettyneet syvälle naisen yksityisalueelle ja tämän omaan maailmaan. (Siitä, minkä mies on tottunut ottamaan omana hallinta-alueenaan, hän ei halua luopua.)

Mies on siis elokuvassa korostuneen maskuliinisessa, nainen korostuneen feminiinisessä roolissa. Tämä on elokuvassa sangen kiinnostavaa. Mitä enemmän tätä miettii, sitä selkeämmin se näkyy kaikessa, mitä mies ja nainen elokuvassa tekevät ja kuinka toisiinsa suhtautuvat.

Mutta enemmän kuin juonesta tai hahmoista tai yhdestäkään teemasta, pidin tunnelmasta ja tavasta näytellä. Tällä tavalla minä kaikkia elokuvia katselen, tällä tavoin suuntautuneella mielenkiinnolla; tunnelma ja näyttelytapa ovat tärkeimmät, se, mikä jää konkreettisimman elokuvatekstin ulkopuolelle, ikään kuin elokuvan auraksi tai fiilikseksi. Jos niissä mättää, elokuva ei kolahda. Ja jos kolahtaa, juonella tai teeseillä ei ole suurta merkitystä.

Tästä elokuvasta voi nautta ilman analyyttisyyttä, siis ilman sen kummempaa rationalisointia. Antichrist puhuu tunteiden kieltä, alitajunnan ymmärtämää kuvakieltä - menipä kerronnan sanoma tietoisen ajattelun ohi tai ei.