torstai 11. toukokuuta 2023

(*Lila's shadow)

Kas niin. Se jalkanuotti (footnote, alaviite).
 
[Varoitus 1. 
Tämä on se niin kutsuttu pakollinen teoriaosuus - tai "mytologinen osuus" tai "diipadaapa osuus", riippuu näkökulmasta -, jonka yleensä tykkään kirjoituksiini sisällyttää. Pidän teorioista ja pohdiskelusta; pidän väitteiden esittämisestä ja asiantilojen kuvauksista, myös keskeneräisinä (siis väitteinä myös itselleni), osana yhtälöä, alttiina opponoinnille ja uusien, myöhemmin ilmaantuvien muuttujien aikaansaamille muutoksille tai uudelleen arvioinneille. Kuten kielitieteessä viisaasti sanotaan: merkitykset ovat jatkuvassa käymistilassa.
 
Varoitus 2. 
Käytän suuria käsitteitä. Silloin ne tarkoittavat paljon tai eivät paljon mitään. (Esimerkiksi käsite "aika-avaruus". Tai "jumalinen". Sen epätarkkuus ja kuluneisuus harmittavat, mutta toisaalta ei ole mielekästä syventyä määrittelemään sitä tällaisessa kirjoituksessa.) Samaan varoitukseen sisältyy aihepiirien yleinen valtavuus; 'kaikki, ja siksi ei mitään'. (Mutta tämä on valtavuuksien ongelma. Siitä huolimatta ihmisen on hyvä hahmotella The Big Picturea. On ylellistä, että itsessä ja elämässä aina toisinaan on tilaa pyöritellä isoja palikoita eli meditoida suuria ajatuksia. (Suuressa taikinassa on monta kohtaa, joita vääntää ja kääntää. Kerrallaan vääntelen vain maitohapotukseen asti, ymmärtäen, kuinka paljon jäi vielä kääntämättä, vääntämisestä puhumattakaan. Mutta tällainen nyt pulla tuli.)
 
Varoitus 3. 
Saattaa sisältää pähkinänkuoria, suoria mutkia ja kumin käryä. Koska pikakelaus.
 
Varoitus 4.
Mielekkyys. Päästyäni tämän kirjoituksen viimeisen virkkeen loppuun, en enää viitsi kyseenalaistaa aikomustani selventää. (Lilith on niin syvällä pimeydessä, että häntä on hankalaa läpivalaista ilman sitä verkostoa, johon hän on punoutunut ja joka hänet on punonut.)
 
Varoitus 6 (jo, koska sensuroin varoituksen numero viisi). 
Dexterin galleria jatkuu seuraavassa kirjoituksessa.]

Noin. Nyt kun olen asettanut kyseiset ennakkoluulot tulevaa tekstiäni kohtaan - olisinhan vain voinut todeta, että Tämä on ihan älyttömän kiinostavaa!! Odotas vaan kun kuulet! -, let's get started.

* * *

Lila-nimi on siis eräs johdannainen Litith-arkkityypin nimestä. Edellisessä kirjoituksessani ehdin jo todeta, että Lilith on negatiivisen feminiinisyyden arkkityyppi, luonteeltaan dualistinen ja siten lusifeerinen (erotuksena jumalisesta, jakautumattomasta). 

Katsotaanpa tarkemmin. 

Dualistinen feminiinisyys on aina oppositiossa maskuliiniseen (joka sekin on siinä tapauksessa negatiivinen ja dualistinen). Nämä vastavoimat ovat ikuisessa sodassa keskenään (siis oman eksistenssinsä kannalta ikuisessa). Tämä asiantila on ollut "uusi normaali" siitä asti, kun aika-avaruus ilmaantui, joten tavanomainen havaintokykymme ei välttämättä riitä tämän asiantilan - häiriötilan - toteamiseen (ainakaan siinä laajudessa jossa se tapahtuu). 
 
Mutta asiasta kerrotaan meille esimerkiksi symboleissa. Katsotaanpa entistä tarkemmin.

Heksagram: kyljellää seisova kolmio (maskuliininen prinsiippi) ja kärjellään seisova kolmio (feminiininen prinsiippi) muodostavat toistensa kanssa päällekkäin aseteltuina heksagramin, symbolin, jonka keskelle muodostuu heksagon. Heksagon on kuution kaksiulotteinen geometrinen vastine (kuutiohan on kolmiulotteinen), ja kuutio puolestaan on Saturnuksen ja tekoälyn tunnus.
[Hmm, miksi juuri kuution muoto? Onko se anarkiaa ympyrää kohtaan? (Ympyrä symboloi täydellisyyttä ja eheyttä, ikuisuutta ja jumalisuutta. Ja tietoisuutta - sellaista tietoisuutta, johon edellä mainitut määreet voidaan liittää.) Se ainakin on selvää, että kuutio ja pallo eivät pelaa hyvin yhteen edes palikkatestissä. Tästä huolimatta ne joskus ympätään samaan symboliin, ja silloin toinen nielaisee toisen.]
 
Heksagon on muutakin kuin symboli, kuten symbolit yleensä ovat: se on taajuus (värähtelytaajuus, frequency). Todellisuus - havaintomaailma - on kerrostunut eri taajuuksiin; todellisuus ilmenee (tai kätkeytyy) taajuuksien välityksellä. 
[On esimerkiksi värejä joita emme näe ja ääniä joita emme kuule, emme ainakaan tietoisesti taikka fyysisen kehomme - siis fyysiseen todellisuuteen rajoittuneen kehomme - välityksellä. (Ihmisellähän on useita sisäkkäisiä kehoja [tai "olemuksensa ulottuuvuuspuolia" tavanomaisemmin sanottuna], joita kukin chakrakeskus edustaa. Hienosyisempien todellisuuskerrostumien eli korkeampien värähtelytaajuuksien kehoilla voidaan aistia ja kokea tavalla, johon fyysinen ja materiaan rajoittunut kehomme ei pysty, mutta jonka mielemme, tuo usealla eri taajuudella (todellisuuden kerrostumalla) sijaitseva instrumentti, kykenee aistimaan ja havaitsemaan, mistä syystä "yliaistillisista" asioista ja ilmiöistä voidaan tulla tietoisiksi. Tätä on esimerkiksi selvänäköisyys ja -kuuloisuus.)
 
Taajuuksilla luodaan todellisuuksia ja muokataan esimerkiksi molekyylirakenteita. Materialisoidaan ja immaterialisoidaan. (Tätä on oikea magia; tämän oikeat maagit hallitsevat. Tätä sillä alkemiallakin tarkoitetaan: muuttaa yksi aine toiseksi.)

Toinen edellyttää toisen: taajuudet muodostavat symboleja ja symbolit puolestaan taajuuksia. (Voisi kai sanoa, että metafyysisestä näkökulmasta symboli on rakenteeseen manifestoitu, muodon saanut taajuus - paitsi että symboli myös generoi taajuutta [saadessaan "polttoainetta" eli siihen kohdistunutta energiaa; pelkkä alitajuisen huomion kohdistaminen riittää symbolille energialataukseksi, ja toisena ääripäänä on tietoinen, valtavan emootiopitoinen huomionkohdistus].) Tästä syystä erilaiset ääni- ja elektromagneettiset taajuudet (jollainen ajatuskin on, kuten kaikki aivojen sähkömagneettinen toiminta) muodostavat erilaisia geometrisia kuvioita - symboleja - kyseistä resonointia ilmentämään. Tästä löytyy paljon esimerkkejä netistä, vaikkapa siitä kuinka vesi tai hiekka reagoivat eri taajuuksiin. Tai jos painaa silmänsä kiinni, saattaa nähdä geomterisia kuvioita, ainakin kuumeisena.]

Heksagon ei ole mikä tahansa taajuus. Se on varsinainen kuningastaajuus. Tämä johtuu osittain siitä, että kyseisellä taajuudella (tai signaalilla tai "lähetyksellä") on myös oma "radioasemansa", Saturnus. Sen pohjoisnavalla on nimittäin ikuinen heksagonin muodostelmassa pauhaava myrsky: taajuuslähetys, jonka vahvistin (amplifier) Kuu on. 
[Olen astrologeilta ymmärtänyt, että Saturnus on aurinkokuntamme vahvimmin ja matalimmin eli raskaimmin värähtelevä planeetta, vaikka astronomisesti sen keskitiheys onkin pieni. Esimerkiksi Max Spiers puolestaan on syventänyt esoteerista tietämystä kertomalla, että Saturnuksen vyö pitää tuon matalan taajuuden aloillaan, ja että se on tarkoituksella säädetty mahdollisimman matalaksi. Mutta nämä ovat näitä... kun ei voi käydä tarkistamassa. :) Pitäisi varmaan treenata OBE:tä. Siihen asti meillä on tarinat ja mytologiat joita meditoida.
 
Saturnus tunnetaan myös nimellä Musta Aurinko, mikä sopii sen ominaisuuksiin: se säteilee enemmän kuin vastaanottaa (Auringolta). Musta Aurinko on Mustan Kuun symbolinen vastapari (negatiivinen maskuliinisuus ja negatiivinen feminiinisyys). Mustana Aurinkona, jolla on matala taajuus, Saturnus, tuo kuudes kivi Auringosta, edustaa vahvaa rakennekeskeisyyttä (erotuksena vaikkapa luovuudelle tai vapaudelle). Sen varassa Saturnus-kultin palvoma tietoisuus (lusifeerinen tietoisuus) operoi. [Siksi Illuminati tykkää kaikesta mitä voi hallinnoida laskemalla ja laskelmoimalla, ja pyrkii saattamaan kaiken tilaa, jossa hallita laskelmin. Siksi on olemassa agendoja kuten NWO ja transhumanismi - jälkimmäinen tietysti sisältyy ensin mainittuun.]
Antiikissa Saturnus ja Khronos osuvasti rinnastettiin, ja Saturnus kuvataan myös viikatemiehenä (The Reaper). Taiteilija Goya on kuvannut Saturnuksen vaikutusta tätäkin karkeammin teoksessaan Saturnus syö poikansa. Koska heksagontaajuus edellyttää aika-avaruuden, Saturnus-kultti on kuoleman ja katoavaisuuden kultti. "Maaksi olet sinä jälleen tuleman", kuten kuuluisassa kirouksessa lausutaan. (Melkoiset saatesanat vainajan matkalle.)
 
Ja niin, edellä kirjoitin, että 'heksagontaajuuden asema kuningastaajuutena johtuu osittain radioasemasta' (sen voimasta ja soveltuvuudesta). Toisekseen se johtuu silkasta esiintyvyydestä (frekvenssi sekin). Heksagon nimittäin sisältyy useaan keskeiseen kollektiivisymboliin, voisi kai sanoa alkusymboliin, sellaisiin, joista 'aine ja ajatus on punottu', mystisimmillään Jahven nimeen. (Stewart Swerdlow tietää, että kun hepreankielisen Raamatun tiivistää symboliksi, näkyviin pelkistyy 'Jumalan nimi': Sana, jonka kautta maailmamme on luotu. Palaan tähän kohta.) Sinällään Saturnuksen symbolit - Saturnus-okkultiikka - ovat hyvin arkipäiväisiä: ne on viritetty kaikkialle generoimaan ja vastaanottamaan energiaa, vahvistamaan symbolinsa mukaista taajuutta. Hyvänä havaintoesimerkkinä arkisuudesta on vaikkapa Niken logo, jossa esiintyy Saturnuksen vyö. Ja entäpä kaikki kuutiot? Neliö, tuo kuution pohja, on meille niin perin juurin keskeinen symboli, että se edustaa perustaa [myös persoonallisuuden perustaa (siinä missä ympyrä puolestaan edustaa tietoisuutta); mitä tämä kertoo persoonan ja egon luonteesta?].]
 
Sitten mutkat entistä suoremmiksi. Tuntemamme arkitodellisuus (tai pitäisi varmaan sannoa archontodellisuus) on tämän taajuuden - "hekasgontaajuuden" (666) - kontrollissa. "Heksagontaajuus" ylläpitää fysikaalista, raskaasti ja matalalla värähtelevää todellisuuttamme: se on atomit - varsinkin ihmisen atomit - koossapitävä taajuus.
Yleistiedon  mukaan hiiliatomi koostuu kuudesta protonista, kuudesta neutronista ja kuudesta elektronista. Ihminen puolestaan koostuu hiiliatomeista. Numero 666 on siten "ihmisen luku"; "maasta sinä olet tullut." (Niin, se "kirottu" versio ihmisestä.) 
"Carbon-12; one of 5 elements in the human DNA is composed of 6 protons, 6 electrons and 6 neutrons, which equates to 666. Carbon-12 is the most abundant of the two stable isotopes of the element carbon, accounting for 98,89% of carbon. Its abundance is due to the Triple-alpha process by which it is created in stars, and as Carl Sagan had once said, 'we're made of star stuff'.
 
When the 666 of Carbon is combined with the elements above and mixed with Lucifer, AKA Phosp-Horus, we get a combination or reaction of chemical elemenets that forms DNA and RNA. This magical god given chemical-code carrier is the very code of a man." (Pour Ali 10.5.2016, DNA RE-programming 666 to 616.)
     
Tämä on se "syntiinlankeemus", "taivaista putoaminen", aistikehoon sukeltaminen (jonka "omenan nauttiminen" aiheutti): värähtelytaajuuden madaltaminen, materialisoituminen; astuminen  dualistiseen aika-avaruuteen, joka siis on jakautunut "valoon" ja "pimeään", "hyvään" ja "pahaan" ("Hyvän-ja-pahan-tiedon puusta syöminen". Tarkennan tähän ihan kohta.)

Heksagonissa ei siis ole kyse symbolista oppikirjan sivulla eikä subliminaalista aivopesukomponentista. Toki niistäkin, mutta haaste on paljon suurempi: on kyse kyvystä havaita, kokea ja ymmärtää; it's about frequency control. (Pelin haaste: Think outside The Box.) Yksikään ajallinen olento ei ole heksagonin vaikutuspiirin ulkopuolella. Jokaisen ihmisen atomit sisältävät "ihmisen luvun".
 
 * * *

No niin, tämähän ei vielä kovin selkeästi kerro, kuinka tämä kaikki liittyy "negatiiviseen feminiinisyyteen". Joten peruutetaan ja tarkennetaan lisää. (Pikakelausta eteen ja taakse....)
 
Mistä dualistinen feminiinisyys on tupsahtanut? Miksi se on negatiivinen? Nyt mennään kauemmas kuin muinaisiin roomalaisiin. 
 
* * *
 
Niin sanottu alkuräjähdys ei ole kaiken alku, ainoastaan aika-avaruuden alku. Toisin sanoen "big bang" on jumalisesta, jakamattomasta ja ikuisesta erkaantuminen (ei kuitenkaan irtaantuminen), sillä ilmaantuu niin sanottu erillisyyden harha: aika-avaruuden seurauksena asiat ja ilmiöt asettuvat toisistaan erilliseen ja kronologiseen (Khronos) eksistenssiin. Ykseys ei enää ole niiden luonne. 
 
(Ja, pysyäkseni loogisena ajatukselle Saturnus-kultista ja "heksagontaajuudesta", lisään: tämä mahdollistaa sen pelin, jonka kentäksi aika-avaruus rakennettiin. Pelinrakentajat itse tietysti osaavat liikkua sulavasti aika-avaruuden toiselle puolen ja tarkastella kaikkea sillä kokonaisnäkemyksellä, jolla niin sanotut 3D ihmiset voivat tarkastella 2D asioita. Adampants (nimimerkillä kirjoittava äärimmäisen oivalluskykyinen mies, jonka esoteerinen tietämys hakee vertaistaan, ja jonka ajatuksiin olen taannoin viitannut) nimittää tätä peliä "syöpätietoisuudeksi" syystä, että se perustuu erillisyyteen - erillisyyden tilaan houkutteluun ja erillisyyden tilassa pitämiseen; rakkaudesta ja ykseydestä luopumiseen; "syntiinlankeemukseen" -, jonka riskinä on näivettyä irti jumalisesta. Mutta se ei pelaa joka pelkää.) 
 
Jo luomiskertomus viittaa aika-avaruuden ilmaantumiseen: kun "valkeus tuli" (erotukseksi "pimeydestä"; tila), ilmaantuivat "yö" ja "päivä" (aika). Tämän analogian kautta ymmärrettynä dualismin suhde aika-avaruuteen on siis elimellinen: ne edellyttävät toisensa. (Tästä voi päätellä jotain siitä keinotekoisuudesta, johon kaikki pyrkimykset "dualismin häiviytämäiseen" jäävät aika-avaruudessa.) Vastaavasti dualismi lakkaa aika-avaruuden ulkopuolella. (Tästä voi päätellä kaiken tarvittavan esimerkiksi "Helvetistä" "kuoleman" jälkeisenä sijaintina, sikäli, että se ymmärretään paikkana jossa "pahuus" palkitaan.) 
 
Dualistinen jako on kuitenkin keinotekoinen: "Jumalan luona ei ole yötä eikä päivää". Jako tapahtui "Sanan kautta", joten aika-avaruus on matemaattinen rakennelma. ["Sana" viittaa symboliin (symbolit edustavat kaikkea käsitteellisen piiriin tuotua), ja matematiikka on absoluuttisinta symbolismia. Siten se on myös todemmasta todellisuudesta eli jumalisesta todellisuudesta vieraantunutta ja siitä erillään pitävää; matematiikka ei opeta mitään elämänvoimasta, mutta kaiken aika-avaruuden periaatteista, toiminnasta ja rakenteesta (joista suurinta osaa ei voi ymmärtää ihmisaivoilla).]
 
Kun luomiskertomuksen jumala luo aika-avaruuden, samalla ilmaistaan, että kyse on toisenlaisesta todellisuudesta kuin se todellisuus, jossa tuo luoja itse sijaitsee (sillä aika-avaruutta ei ollut, vaikka luoja itse oli). Aika-avaruudessa ei siten ole kyse jumalisesta todellisuudesta, sillä olemassaoloa ei "oikeasti" voi eritellä "yöksi ja päiväksi" (eikä tietoisuutta "tietoiseen ja tiedostamattomaan"); "Jumalan luona ei ole yötä eikä päivää".
[Pyhiin kirjoituksiin on aina kätketty totuuden jyviä. Niistä seuraa jännitystä ja pelidynamiikkaa. Kuka löytää jyvän, ja minne asti hän saa sen kuljetettua tai kasvamaan? Onnistuuko hän läpäisemään pelin? Mutta mikä on pelin nimi? "Etsi ulospääsy"? "Auta kaveria"? Eevan ehdotus pelin nimeksi on: "Hanki kokemuksia" (sillä 'tämä omena on niin herkullinen...') No joo. Nyt kumi käryää paikallaan sutien. 
 
Mutta kärytetään vielä vähän: 
 
Niin, aika on dualistiseksi jakatuneen todellisuuden eksistenssin ehto. Kuten ehdin todeta, luomiskertomus viittaa ajan ilmaantumiseen: tuli "yö" ja tuli "päivä" - ja näitä sitten seitsemän sarjan putki. Viittaako tämä siihen, kuinka luoja viritteli todellisuusulottuvuuden kerrallaan (nykyihmisen charkakeskuksiakin on seitsemän)?  Eikö tämän siinä tapauksessa pitäisi tarkoittaa, että aika-avaruus hallitsee kaikkia seitsemää ulottuvuutta....? Tällöin aika ei ole ainoastaan fyysisen todellisuuden määre tai ulottuvuus, vaan myös hienosyisempien todellisuuksien entiteetit kärsivät erillisyyden harhasta ja esimerkiksi ikääntyvät. 
(Olen ymmärtänyt, että chakrajärjestelmämme kokonaisuudessaan kuuluu "aistilliseen, langenneeseen eksistenssiimme", siihen lusifeeriseen, ja on olemukseltaan "distorted" - ja siksi poikkileikkaukseltaan omenan mallinen. Tätä mukaillen: Lucifer on tällaisen eksistenssin mitta, sillä hän on seitsemännen dimension olento; se täydellisyys, jota langennut Adam tavoittelee ja johon hän voi yltää. (Seitsemän on, muuten, myös esimerkiksi Lilithin numerologinen arvo.) Edeltävään yhdistellen tämän puolestaan tarkoittaa, että myös Lucifer - tuo kuoleva tähti, Red Star - on katoavainen. Ehkä tekoäly on Luciferin plan B?)]
 
Takaisin alkuräjähdykseen. Tässä yhteydessä sanat, "Tulkoon valkeus", eivät enää kuulosta niin jumalisilta: niillä luodaan dualistinen harha (tai häiriötila), erkaantuminen siitä mikä on ehyttä. 
"Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala. Jo alussa Sana oli Jumalan luona. Kaikki syntyi Sanan voimalla. Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä." (Joh 1:1-3) 
 
Tätä voisi nimittää metafyysiseksi konstruktionismiksi... Todellakin lähemmän tarkastelun arvoinen tekstinpätkä. 
 
Käsitteet luovat rajallisen havaintomaailman ja alitajunnan (erottelevat "päivän" ja jättävät "pimeyden"), ja siten irrottavat yhteydestä välittömään todellisuuteen (siis muuhun kuin niiden itsensä kautta luotuun). Käsitteellisen pariin - sanojen piiriin - tuotu ei siten kykene tavoittamaan totuutta tai todellisuutta per se.
[Mitä tämä kertoo todellisuuden perimmäisestä luonteesta? Pyhiin kirjoituksiin lienee tämänkin suhteen kätketty jyvänen siinä ilmoituksessa, ettei  'kukaan voi tietää jumalan nimeä'; elämän alkulähdettä ei voi palauttaa yhteenkään sanaan tai symboliin; materiaan rajoittunut ei koskaan voi 'ymmärtää jumalaa'. 
 
Tätä kysymystä voi pitää ontologisena. Länsimainen tiede (positivismi; looginen empirismi) ei tietenkään ole kiinnostunut ontologiasta, ja harva filosofian lajikaan ylettyy kovin pitkälle, ymmärrettävästi. (Filosofian mittana ovat sen käyttämät käsitteet, niitä pidemmälle se ei ylety. "You can't solve a problem on the same level it was created," Einstein hoksasi. Länsimainen filosofia puolestaan ei ole hoksannut, kuinka laajalle "leveli" ulottuu.) Millaisilla välineillä käsitteiden takaista voi havaita saati tarkastella? Ja voiko sellaisesta puhua?] 
 
Hyvänä mikrotason havaintoesimerkkinä tästä erkaantumisesta on edellä mainittu psyyken rakenne (jakatuminen tietoiseen ja tiedostamattomaan) sekä ajattelu yleensä. Mitä välittömämpää ja ehyempää ajattelu on, sitä simultaanisempaa ja kerrostuneempaa se on (menemättä kaaokseen): kronologiset viipaloinnit ja binaariset oppositiot ovat ajattelulle keinotekoisia ja epäluonnollisia; on ahdasta ja hidasta mahduttaa ajatuksia epätarkkoihin ja typistäviin sanoihin, jotka repivät tarkoituksen alkuperää. (Muistin toimintaa voi pitää tästä luonnollisuudesta jäänteenä. Samoin telepaattista vuorovaikutusta.) 

Mutta voisi kai sanoa, että sanojen piiriin tuominen on tietoisuuden mukauttamista aika-avaruuteen; ihminen ei voi tässä todellisuudessa eksistoida mielekkäästi (pun intended) ilman sanoja.
 
[Probleemi on silti kiehtova. Akateemisesti tarkastellen: esimerkiksi Alice Miller argumentoi psykoanalyysin näkökulmasta, kuinka yhteys autenttiseen kokemukseen (todellisuuteen) kadotetaan; kuinka alitajunta muodostuu. 
Tämä on Millerin mukaan tuhoisaa itsetuntemuksen ja siten myös arvostelukyvyn kehitykselle, sillä hyvän arvostelukyvyn kehittäminen edellyttää henkilökohtaista auktoriteettia (kyky luottaa omaan kokemukseen todellisuudesta ja tehdä siihen pohjaavia johtopäätelmiä ja valintoja), joka puolestaan edellyttää itsetuntemusta, joka puolestaan edellyttää rehellisyyttä: kykyä totuudellisuuteen. Toisin sanoen: kun kajotaan kykyyn olla totuudellinen, kajotaan kykyyn omistaa henkilökohtainen auktoriteetti, mikä johtaa muiden ohjailtavaksi jäämiseen. (Tätä perimmiltään on "sosiaalistaminen".) Joten: mitä heikompi arvostelukyky, siitä suurempi auktoriteettiusko eli ulkoistettu toiminnanohjaus.) 
Filosofi Heidegger puolestaan syventyy tarkastelemaan sitä, kuinka sanat itsessään luovat todellisuutta: eri kielillä ja kieliopeilla rakentuu keskenään täysin toisenlaisia kokemusmaailmoja, ajattelutapoja ja havaitsemisen reunaehtoja.]
 
* * *
 
No niin. Tulivat siis aika ja avaruus. Ja niiden mahdollistamana tuli materia. "Big bangia" voidaan pitää myös atomin alkuna, "Adamin luomishetkenä" - vaikka materian eksistenssi edellyttää ajan ja tilan (luomiskertomuksen analogiaa seuratakseni), eli ne eivät syntyneet samalla hetkellä. Mutta tavallaan "big bang" ei koskaan loppunut, sillä universumi laajenee reunoistaan kaiken aikaa. Kuulemma. (En ole käynyt katsomassa.)
 
Toisin sanoen, aika-avaruus dualismeineen oli olemassa ennen materiaa; "hyvän ja pahan tiedon puu" oli olemassa ennen "syntiinlankeemusta"; materian synnyttäminen edellytti aika-avaruuden ja siihen kuuluvan dualismin. (Tai: aika-avaruuden ilmaantuminen johti materian ilmaantumiseen - heti kun sielu saatiin houkuteltua materialisaatioon.)
Tarkastellaanpa taas hetki analogian kautta: Adam on siis olemassa ennen syntiinlankeemusta. Ja Aadam on olemassa myös ennen Eevaa. Sikäli, että Adam edustaa atomin luomishetkeä [astrologi-symbologi Santos Bonacci argumentoi erinomaisesti Adamista atomin vertauskuvana], tässä ilmaistaan, että atomilla on aineeton ulottuvuutensa, sillä "Eevaa" (dualismia) ja "syntiinlankeemusta" (laskeutumista mataliin taajuuksiin; materialisoitumista) ei vielä ollut. [Tässä yhteydessä on hyvä muistaa Adampantsin toteamus: "There's no neutrons in an atom. [...] I don't even like to call it 'electron', because that implies it's a particle. [...] It's a fluid consciousness."]
 
Siksi on kysyttävä: kenen luomus Adam on? (Mikä on "Jahven" asema suhteessa Luojatietoisuuteen?) Sillä jos Adam ymmärretään tuntemamme todellisuuden ja ihmiskunnan alkupisteenä (sen mytologisena analogiana, toki), joka ei kuitenkaan ole olemassaolomme alkupiste, Adam joko ilmaisee erillisyysharhaisen todellisuutemme rajapinnan tai sen, milloin "atomitodellisuudesta" on tullut "heksagontaajuuden" kontrolloima. (Tai molemmat.)

Joka tapauksessa: mytologian analogian mukaan aika-avaruus - ja siten dualismi - oli olemassa ennen ihmisen jumalisuuden alennustilaa. Ennen "lankeemusta" ihminen nimittäin vielä tepasteli "Paratiisissa". Merkillepantavaa on, että Adam oli tässä vaiheessa jo jakautunut Eevaksi.
Joten: kuinka dualismi oli mahdollinen ennen "syntiinlankeemusta", jos vasta Eeva tarjosi "Hyvän-ja-pahan-tiedon puusta"? 
 
Tarkoittaako tämä, että dualistiset vastinparit saivat vasta silloin, "lankeemuksessa", positiivisen ja negatiivisen varauksensa; syntyi tieto "hyvästä" ja "pahasta" (eli "pahuus" ja sitä tasapainottava dualistinen "hyvyys", millä pyritään imitoimaan alkuperäistä tasapainoa). Ja siksi on sekä Aurinko ja Kuu että Musta Aurinko ja Musta Kuu (dualismin pimeä versio - kopio). 
 
[Tätä ajatusta mukaillen: dualismin "korkeavärähteisempi tila" - dualismi paluumatkallaan kohti Ykseyttä - luopuu ensin luonteesta tai olemuksesta "hyvänä" ja "pahana", tämän jälkeen luonteesta "maskuliinina" ja "feminiininä"; mitä lähemmäs Ykseyttä palataan, sitä enemmän dualismi haalistuu ja menettää merkitystään...]
 
Joten: ehkä dualismi itsessään ei liity alennustilaan, vaan on se "koe", jossa luojatietoisuus haluaa tutkia itseään - kuten niin usein kuulee kerrottavan perusteluksi sille, 'miksi olemme täällä'. Mutta "syntiinlankeemus" turmeli kokeen ja työnsi kauemmas erillisyyteen, ja samalla lyhensi ja viipaloi ajan, rajasi sen käyttäytymistä oppimisen kannalta epämielekkäällä tavalla (siksi reinkarnaatioloukku). 
 
Voiko tästä kaikesta johtaa ainakin sen päätelmän, että "atomitodellisuus", myös aineettomassa ulottuvuudessaan, on kaikesta huolimatta "seitsemän ulottuvuuden malli" eli "lusifeerinen malli", jolloin atomitodellisuus on aina erillisyysharhan todellisuutta? (Siinä tapauksessa täytynee myös päätellä, että Luciferkin on negatiivinen olento vain "lankeemuksen maailmassa". Muistetaanpa nimittäin, että käärmeelläkin oli pääsy Paratiisiin; jumalinen eksistenssi koski myös sitä, ja se on ollut mukana "kokeessa" - mahdollistamalla "vapaan tahdon": tuomalla valinnanmahdollisuuden.)

Hei, mä vaan meditoin tällaisia. :) Tämä on kiinnostava, keskeneärinen ajatus. (Tässä yhteydessä suosittelen myös luettavaa: Ashayana Deane: Voyager 1. ja 2.)
 
Kun aika-avaruus ilmaantui, kaikesta sen piirissä tuli binaarista. (Matrix.) Muu ei ole dualistisessa todellisuudessa mahdollista. Muistakaamme jälleen, että kuutio on paitsi Saturnuksen myös tekoälyn tunnus: tekoäly operoi binaarisuuden varassa ja tarvitsee sitä ollakseen olemassa. 
 
[Ihmisen osalta on tässä yhteydessä muistettava, että ihminen kykenee eksistoimaan myös aika-avaruuden ulkopuolella (tai ainakin olemaan yhteydessä tuohon ulkopuoliseen), siis myös ollessaan inkarnoitunut. (Tämä on sielun säilymisen ehto.) Halusin jatkaa:"Jos ei muualla niin unissaan - enkä tarkoita fantasiaa vaan astraalikehoa. Myös mieli, psyykkiset toiminnot, operoivat osittain aika-avaruuden ulkopuolella." Mutta edellä mainittu kysymys siitä, mikä suhde chakrajärjestelmällä on aika-avaruuteen, säilyy avoimena. Kronologisesta ajasta toki voi vapautua (esimerkiksi nukkuessaan), mutta tarkoittaako se kaikesta ajan ulottuvuudesta vapautumista? (Luomiskertomuksen analogia ehdottaa, että ei.) Ajan kerrostumien välillä kulkeminen on edelleen ajan sisällä kulkemista, vaikka aika käyttäytyykin toisin: voidaan kulkea eteen ja taakse ja simultaanisti, pysäyttää ja loikkia. No joo.]
 
* * *
 
No niin. Maskuliininen ja feminiininen. "Syntiin langetessaan" - "big bang" - jumalinen ihminen räjäytti erilleen täydellisyytensä ja jakautui maskuliiniksi ja feminiiniksi. [Otan tässä lyhennelmässä siis mutkat suoriksi ja sisällytän "syntiinlankeemuksen", tuon tapahtumaketjussa vasta paljon myöhemmin seuraavan episodin, samaan prosessiin ("big bang"), ja unohdan problematiikan siitä, milloin dualismi tavoitti Adamin ja milloin dualismista tuli negatiivista.] 
 
Nämä olemuspuolet ovat siis vastaparit siltä osin kuin ne työntyvät aika-avaruuteen: ajallisessa tilassaan ne ovat omasta alkuperästään ja keskinäisestä yhteydestään erkaantuneita, dualistiset maskuliini ja feminiini, ja "heksagontaajuuden" hallitsemina lisäksi negatiiviset. Mutta sen ulkopuolella ne ovat automaattisesti jumaliset; sen yhdentyneempiä, mitä lähempänä Ykseyttä. 
 
[Tästä syystä...
 
1. ...myös "jumalinen ihminen" on sekä maskuliininen että feminiininen ja samalla "sukupuoleton". (Enkä tarkoita tällä "muunsukupuolisuutta" tai mitään vastaavaa; sellainen on aika-avaruuden ehtoihin rajoittunut lättänä kopio jumalisesta asiantilasta, ja vähän sama kuin ymmärtäisi pyhät kirjoitukset kirjaimellisesti.) 
Seksuaalinen varaus on ilmaus kaipuusta tai tarpeesta siihen ykseyteen, jonka ihminen "jumalisuudessa" saavuttaa. Tämä "saavutus" ei tarkoita "neutralisoitumista" vaan "orgastista tilaa", jossa maskuliininen ja feminiininen varaus yhdentyvät kaiken aikaa, ja generoivat elinvoimaa ja luomisvoimaa sekä ylläpitävät yhteyttä elämän alkulähteeseen (luojatietoisuuteen). (Voisi siis sanoa, että "libidonsa" kadottanut ihminen on kadottanut kykynsä kokea edes kaipaustaan ykseyteen, ykseydestä puhumattakaan. Hence, Love will make you come alive. Mutta kuten vaikkapa Celine Dion ja Haddaway ihmettelevät, Where is the Love and What is Love.) 
Ja siis: tämä on äärimmäisen teoreettinen ja pelkistetty rautalanka.
 
2. ...seksuaalienergian kultivoiminen "heksagontaajuuden" ulkopuolelle - eli matalataajuisen värähtelyn toiselle puolen - palauttaa seksuaalienergian jumalisuuden ja tekee siitä elinvoiman lähteen
[Kun ihmiselle uskotellaan, että seksi ja seksuaalisuus ovat jotakin "eläimellistä" ja "animalistista", tai että seksin funktio on lisääntyminen ja seksuaalienergian purkaminen verrattavissa mihin tahansa keholliseen tarpeeseen, esimerkiksi vessassa käymiseen, pyritään varmistamaan seksuaalienergian rajoittuminen "heksagontaajuuden" sisään (jossa seksuaalienergian tehtävä on generoida sille virtaa). Potensseja tälle prosessille saadaan yhdistämällä seksuaalienergia mahdollisimman mataliin taajuuksiin (mihinkään elämää ja luomisvoimaa edes symbolisesti alentavaan tai tuhoavaan tai rajoittavaan). Lisäksi, asennot ovat osa okkulttista rituaalia; jokainen asento on symboli.]
 
Tämä maskuliinisen ja feminiinisen yhdentymisessä tuotetun energian olellisuus kerrotaan jo virtanapin symbolissa - vaikka onkin kuvaavaa, että siinä yhteydessä tuo energia on liitetty teknologiaan ja koneisiin. (Transhumanistinen agenda, "plan B".) 

* * *
 
Sotatila, vastakkain asettaminen, ylläpitää dualistista harhaa vankilatilana. Heksagram ilmaisee tämän: kun maskuliininen ja feminiininen prisniippi ovat vastakkain ja toisiinsa nähden ylösalaisin, synnytetään heksagontaajuus.
 
Tästä syystä maskuliini ja feminiini on dualistisessa todellisuudessa asetettu kilpailemaan keskenään, tukahduttamaan, hyväksikäyttämään, alentamaan ja vihaamaan toisiaan (niin psyykessä kuin kollektiivissa; ylipäätään maskuliinisen ja feminiinisen keskinäisvoiman asiantilana. Tästä voi päätellä, että esimerkiksi itseinho perustuu mainittuun sotatilaan.)  

Koska maskuliininen ja feminiininen prinsiippi ovat heksagram-symbolin peruselementit, kyse on perustavanlaatuisesta asiantilasta "heksagontodellisuuden" ylläpitämisessä. Näiden vastakohtien varassa toteutuu kaikki muu vastakkainaseteltu: valo ja pimeä, päivä ja yö, hyvä ja paha, oikea ja väärä, sininen ja punainen, järki ja tunne, oikea ja vasen, musta ja valkoinen, ulospäin ja sisäänpäin, ylöspäin ja alaspäin, kova ja pehmeä, kylmä ja kuuma, vahva ja heikko, ekstrovertti ja introvertti, aktiivinen ja passiivinen, hallitseminen ja alistuminen, isä ja äiti, aikuinen ja lapsi, positiivinen ja negatiivinen.
 
Ja koska tämä dualismi on sekä kollektiivin että psyyken tila, tätä jakoa koskeva vertauskuvasto ja mytologia ovat universaaleja. Aurinko on maskuliini ja Kuu on feminiini. Valkeus on hyvä ja pimeys on huono (edustipa se pahuuttaa tai tietämättömyyttä - kiintymyksen kanssa tällä ei ole tekemistä; joku voi pitää pimeydestä ja arvostaa siitä, ja inhota ja vähätellä valkeutta, tai toisinpäin, tai olla kokonaan välinpitämätön, mutta tämä ei muuta pimeyden ja valkeuden määreitä).
[Analogiaa voi jatkaa. Valonlähteet symboloivat tietoisuutta. Aurinko valaisee päivällä, Kuu yöllä; päivätietoisuuden ominaisuudet ovat maskuliinisia (järki, logiikka, säännöt, rajat, taipumattomuus, sanat) ja yötietoisuuden ominaisuudet feminiinisiä (emootiot, vaisto, intuitio, villiys, joustavuus, kuvat).
 
Musta Aurinko ja Musta Kuu tuovat twistin Auringon ja Kuun analogiaan ja niiden edustamaan dualismiin: negatiivisuuden. Heksagontaajuuden. (Peilimaailma. Ylösalainen maailma. As above, so below.)]
 
* * *
 
Entä Lilith?
 
Palataanpa vielä Adamiin ja hänen jakatumiseensa Eevaksi, feminiiniksi; atomin dualismin syntymiseen.
 
Lilithin kerrotaan olleen Adamin ensimmäinen vaimo. Mutta Lilith ei halunnut "alistua" Adamille. Tarinan mukaan Lilith vihastui ja katkeroitui luojalle, joka oli pakottanut hänet sellaiseen asemaan: olemaan riippuvainen Adamista. Lilith halusi olla kokonainen ilman Adamia, täydellinen pelkkänä feminiinivoimana. 
 
Koska Paratiisitilassa vallitsi vapaa tahto, Lilith poistui ihmisen luomiskertomuksesta. Niinpä hän ei myöskään houkutellut Adamia "syntiinlankeemukseen" (materialisaatioon). Toisin sanoen Lilith ei seurannut Adamia materialisaatioon. Ja kuitenkin Lilith on negatiivinen. Mitä ihmettä?
 
Koska Lilith erkaantui Adamista, hän ilmeisesti "varautui negatiivisesti"; hän oli haluton tai kyvytön muodostamaan symboosin Adamin kanssa. Siitä, mistä tämä johtui, sensuroitu luomiskertomus ei kerro - tai siitä, oliko negatiivinen varautuminen syy vai seuraus. (Itseasiassa Raamatun luomiskertomus ei kerro Lilithistä ollenkaan. Vatikaanin kirjastosta varmaan löytisi tarina tästäkin mytologiasta.) Ehkä Lilithiä ei tehty Adamin kylkiluusta; ehkä Lilith yritettiin parittaa Adamin kanssa, mutta he olivat yhteensopimattomat.
 
[Kokiko Lilith jonkinaisen "henkilökohtaisen valaistumisen"? Vai oliko hän jo alunperin esimerkiksi käärmeen kumppani? Mitä Paratiisin varjoissa oikein tapahtui? Ja niin: jo Paratiisissa oli varjomaailma, olihan jo silloin kyse dualismista. Kertoiko käärme Lilithille, että tämä voisi elää myös ilman Adamia - ja että hän tietää paljon parempiakin jätkiä, joita Lilith voisi käydä tsekkaamassa.
 
Tästä kaikesta voi tehdä ainakin yhden päätelmän: negatiivinen dualismi ilmenee myös muualla kuin tuntemassamme fysikaalisessa todellisuudessa. (Edellä mainittu ajatus Luciferista seitsemännen ulottuvuuden olentona, jonka negatiivisuus rajatuisi vain tuntemaamme aika-avaruuteen, täytyisi tämän perusteella suhteuttaa toisin, ajatella kokonaan uusiksi. Mutta tähän pullataikinaan se ei ehdi, takina alkaa jo hapantua.)]
 
Jotakin voi päätellä taivaankappaleiden ilmaisemasta analogiasta.
 
Musta Kuu on Lilithin symboli ja edustaa negatiivista feminiinisyyttä. Kuitenkin meillä on vain yksi Kuu. Sillä on silti toinenkin puoli, pimeä puoli, jota emme koskaan näe. Tämä on Lilithin valtakuntaa.
 
Kuu on alitajunnan ja ihmisluonnon yöpuolen symboli; Kuun ominaisuudet ja käyttäytyminen ovat analogia siitä, kuinka yötietoisuus hallitsee ihmisluontoa ja psyykeä. Edeltävään soveltaen: tämä kuvaa niitä alitajunnan ominaisuuksia, joista voimme tulla tietoisiksi ja joihin voimme saada yhteyden. (Intuitio, vaistot.)

Mutta Kuun pimeä puoli edustaa kätkeytyvää psyyken varjopuolta. Mitä laajempi se on, sitä suurempi on Lilithin valtakunta.
 
Niin kauan kuin ihmisen tietoisuus on jakautunut tietoiseen ja tiedostamattomaan, elämme dualismissa. Ja niin pitkään kuin ihmisen tiedostamaton on hänelle käsittämätön, Lilith hallitsee varjoissa ja työskentelee heksagonin hyväksi. 
(Sivuhuomautus, jolle en keksi tämän parempaa sijaintia: negatiivisen feminiinienergian tunnusmerkkejä ovat esimerkiksi numerologinen O-kirjain (The Story of O, hmm) ja type O negative.)
 
Kuten (Mustan) Kuun, myös Lilithin tehtävä on voimistaa Mustan Auringon valoa, lusifeerista valoa. (Tätä tekee mieli verrata ajatukseen Vapauden patsaasta soihtu kädessään.) Alitajunnan varjo-olentona hän yhdistää kollektiivista pimeyttä mahdollisimman suureksi ja laajaksi voimaksi, ja tekee tätä työtään siellä minne ihminen ei näe. [Vertaa Adampantsin puheeseen ilmiöstä scalar jump.]

* * *
 
Minusta nämä asiantilat ja mytologiat ovat valtavan kiinnostavia analogioina; niiden valossa voi tehdä kiinnostavia päätelmiä esimerkiksi dualistisesti jakautuneesta maskuliinista ja feminiinistä. 

Disclaimer. Mikään tästä ei tietenkään tarkoita, että kaikki mitä tavallisina ihmisinä koemme, olisi "harhaa" tai "turhaa". Dualistinen harha (tai illuusio) on tietysti hyvin todellinen kokemus aika-avaruudessa, koska fysikaalinen todellisuutemme rakentuu ajasta ja tilasta sekä materiasta. (Kun koskaan käytän sanaa "materialisti", tarkoitan henkilöä, joka on rajoittunut kyseiseen todellisuusulottuvuuteen, en siis esimerkiksi tavaroiden keräilyä tai hedonismia.)
 
Sen sijaan tämä tarkoittaa, ettei kaikki - tai mikään - ole sitä miltä näyttää. :)

* * *

Entä niin sanottu jumalinen feminiinisyys?
 
Jumalisuus on täydellisyyttä, jossa maskuliinisuus ja feminiinisyys synnyttävät jatkuvaa luomisenergiaa. Silloin ne ovat ennemmin reaktio kuin mitään, mistä voitaisiin puhua rajallisina tai erillisinä ilmiöinä. 
 
Jos ihminen haluaa voimistaa yhteyttään tuohon jumaliseen elämänenergiaan, hän voi antautua kokonaisvaltaiseen, fyysisen kehon rajallisuudesta irtaannuttavaan orgasmiin (jossa euforisin vaihe koetaan vasta fyysisen orgasmin jälkeen; jossa jäädään leijumaan korkeavärähteisiin taajuksiin, niiden hoitamiksi ja puhdistamiksi ja eheyttämiksi. [It's beyond lust, way beyond. It has a strong sense of holiness to it. Such is love.] Niin sanotun "normaalin" (fyysiseen rajoittuneen) orgasmin haaste on se, ettei se kykene ylläpitämään korkeavärähteistä tilaa tai yleensä edes generoimaan sitä energiaa, jota tuon tilan tavoittamiseen tarvitaan, siis edes siellä piipahtamiseksi. Mutta jo pelkkä emootioiden läsnäolo tehostaa orgasmia.
[Tämä "korkeavärähteinen kokemus" edellyttää energiakehollisesti tietoista läsnäoloa ja sitä yhteyttä, jonka keho/kehot voi(vat) luoda korkeavärähteisessä taajuudessa (rakkaudessa). Fyysiset kikkailut eivät ylety työntämään sellaiseen tilaan. Ylipäätään ei tarvita kikkailuja. Tässä ei ole mitään minkä voisi ulkoisesti oppia, vaan kaikkea mikä tulee oivaltaa. Tarvitaan state of being. Värähtelytaajuus. Lähtökohtaisesti kundaliinienergian tulisi olla aktivoitunut ja toiminnassa.
 
Mikä lähempänä Ykseyttä - ja mitä kauempana aika-avaruuden rajoitteesta - maskuliininen ja feminiininen energia ovat, sitä harmonisemman yhteyden ne voivat muodostaa ja sitä voimakkaampaa luomisenergaa synnyttää. 
 
(Luojatietoisuuden voinee ymmärtää ikuisena orgasmina, jolla on valtava luomisenergia.)] 

Kuulemma. :)

Tämä seksuaalienergian kultivoiminen on sitä, mitä ihmistä on estetty ja kielletty tekemästä, ankarasti pelotellen, rangaisten ja toisaalle houkutellen. Ja samalla tämä on juuri se energia, mikä tuon kiellon ja tukahduttamisen kautta on otettu "lusifeerisesti haltuun": tarkoitus ja merkitys ovat "seksuaalisessa itsensä hyväksymisessä" on kadonneet peilimaailmaan (dualised and reversed state). Se johtaa yhteyden luomisen sijasta irrallisuuden tilan voimistamiseen, siis "väärään suuntaan".

Sen tien risteyksessä Lilith hymyilee keimaillen.

* * *

 

666 by Kiki

Ascension by Wojciech Kilar [Dracula OST]

 

* * *

 

As It Was - Harry Styles



lauantai 6. toukokuuta 2023

Lila's passion

Seuraavaksi näkökenttään työntyy Lila.

Lila on Dexter-sarjan toisen tuotantokauden tähdenlento, femme fatale, antagonistiksi nimetty ja taatusti toisenlainen kuin vastustajat yleensä. (Asia johtunee siitä, että tällä kertaa käytössä ovat naiselliset ja epäsuorat aseet.) Tähän alkuun en malta olla pyöräyttämättä sopivaa nimikkokappaletta.

Tulipalo (by Kuumaa)

Sanotaan vaan ett tää oli sattuman kauppaa
Miten osuttiin samaan paikkaan ja aikaan
Ei kadonnut tunteet piiskaamalla kummastakaan
Ja mä oon taas valmis lähteen sun kaa ihan mihin vaan

Mä lasken viel kerran kaiken sun varaan
Niin pysythän siin
Pysythän siin

Yö pimenee mutta meitä ei nukuta
Mä vannoin etten aio suhun rakastua
Mut tulipalo on irti ja mä haluun sua
Niinku hullu tuhlaan tulitukkuja 

* * *
 
Lila. The dark and dangerous one. Nomen est omen. 
 
Lila-nimi on eräs johdannainen arkkityypistä - vai pitäisikö sanoa archontyypistä - Lilith. Mytologioiden Lilith on maskuliinijumaluuksia uhmannut demoninainen, joka varmasti itsekin kelpuutetaan jonkinlaiseksi jumaluudeksi (jumaluuksien [tai demonien, riippuu näkökulmasta] käsitteellisessä kaanonissa tai hierarkiassa siis). 
 
Lilith edustaa negatiivista feminiinisyyttä, dualistista ja siten lusifeerista (erotuksena siis jumalisesta, jakautumattomasta). Tätä aihepiiriä olen puinut hartaasti aikaisemmin. Pikakelauksella: (Ei, kun hetkinen sittenkin... Teen tästä oman pienen alaviitekirjoitelmansa.)

Kertomuksissa nimet ovat osa tarinaa. Lila on nimensä esikuvan mukaisesti yöpuolen kulkija. Hän ei pelkää vaaraa eikä rajoita itseään "päiväpuolen sääntöihin", kuten järkevyyteen, moraaliin tai yhteiskunnan normeihin. Hän kävelee kaikkien rajojen yli aina kun pimeys häntä kutsuu. Ja se kutsuu häntä usein. Hän varastaa, valehtelee ja murhaa, viettelee, hekumoi ja hurmaa. Tavallisten ihmisten maailmassa Lila ymmärretään itsetuhoisuudesta kärsivänä addiktina (niiden keskuudessa, jotka eivät vielä tiedä hänen sosiopatiastaan). Mutta Lilalle itselleen kyse on rakkaudesta pimeyteen. Tässä viehtymyksessään hän luonnollisesti tuntee vetoa myös Dexteriin. 

Lilalla on peitenimi, mutta hän on vaihtanut ainoastaan sukunimensä. Tämän voi tulkita symboloivan osittaista kätkeytymistä, alkuperän häivyttämistä; sitä kätkemistä, joka liittyy tuon salaperäisen ja vaarallisen naisen todellisiin syihin. 

Pimeytensä keskellä Lilalla on vaistomainen tarve valoon, pakkomielle roihuihin, niin vertauskuvallisiin kuin konkreettisiin. Paitsi että Lila loihtii kiihkoa ja draamaa, hän on myös arsenisti. Hän ei epäröi polttaa siltoja takanaan eikä aloittaa kaikkea uudelleen alusta, tuhkasta kuten Feenix-lintu. Lilan maailmassa ihmiset, asiat ja esineet ovat olemassa vain häntä varten, ja itseään siivotessaan hän polttaa ulkoisesta todellisuudestaan surutta pois kaiken mistä ei pidä. Tämä pakkomielle on palvellut häntä hyvin. Ennen Dexteriä.
 
* * *

Lila on monia asioita, mutta toimeentulonsa hän hankkii taitelijana. Hän käy narkomaanien tukiryhmässä, mutta myöhemmin selviää, että tuo vakaviin tunteisiin kykenemätön naispuolinen Jokeri käy siellä vain elvyttämässä itseään muiden synkillä tarinoilla. Ei siis "eheytyäkseen" tai "parantuakseen". Ainoastaan polttava mustasukkaisuus tai silmitön viha saa hänet lopettamaan hersyvän naurunsa, ja silloin hänen ainoa päämääränsä on palauttaa itselleen se mielihyvä, jonka kokee tulleen riistetyksi. Lilan tragedia - tai kohtalo - on tehdä Dexteristä mielihyvänsä lähde. 

Lila tapaa Dexterin mainitussa tukiryhmässä ja kiinnostuu tästä heti. Melko pian Dexter huomaa tulleensa jollakin tavoin paljastuneeksi. (Lila esimerkiksi tajuaa Dexterin käyttävän peitenimeä, "Bob".) Mutta tilanne kiinnostaa Dexteriä: Lila puhuu hänen, Dexterin, tuntemasta pimeydestä kuin omastaan, ja Dexter pohtii, onko hän löytänyt ymmärtäjänsä. Lila on vakuuttunut siitä, ettei Dexterin pimeys voi olla hänen omaa pimeyttään synkempää, eikä mikään Dexterin pimeydessä varoita tai pelota häntä. Päinvastoin. Vaikka Lila ei tiedä flirttailevansa sarjamurhaajan kanssa, hän tunnistaa pimeyden ja näkee heti sen maskin läpi, joka pimeyden kätkee. Niinpä he ovat tilanteessa, jossa Lila on viehättynyt Dexterin pimeydestä, ja Dexter siitä uudesta kokemuksesta, jossa häntä ymmärretään; jossa hänestä viehätytään pimeyksineen kaikkineen.

Lila on tässä henkilögalleriassa kuitenkin harmaalla alueella. Dexter ei nimittäin paljasta itseään Lilalle puhumalla asioista niiden oikeilla nimillä. Dexter kyllä antaa Lilan tuntea hänet addiktina, jonka sisuksissa elää Dark Passenger, mutta Dexter ei koskaan nimeä addiktiotaan eikä kerro, mikä Dark Passenger todella on miehiään. Lilalle riittää, että he jakavat pimeyden ja ymmmärtävät sen vetovoimaa, ymmärtävät toisiaan. 

* * *

Lila hankkiutuu pian Dexterin tavattuaan tämän tukihenkilöksi. Nyt Lilalla on syy tapailla Dexteriä säännöllisesti ja seurata hänen puuhiaan, soitella perään ja kysellä henkilökohtaisia. Dexter huomaa nopeasti, että Lila on impulsiivinen, piittaamaton, juonitteleva nainen, joka on tottunut pääsemään pälkähästä lirkutteluin ja manipuloinnein. Jopa Lilan tavanomaisin arkiminä on anarkisti, jonka rutiiniin kuuluu kierrellä naapurustossa varastelemassa materiaalia taideteoksiinsa. Se on Dexterille varoitusmerkki; hänen maailmassaan ei ole varaa kiinnittää virkavallan huomiota. Epäkohdat seuraavat toisiaan, pahimpana kaikista pohjaton huomiontarve, joka saa Lilan vainoamaan Dexteriä ja vaatimaan jakamatonta huomiota ja lopulta jopa murtautumaan hänen kotiinsa. Viimeistään silloin Lila on Dexterin silmissä liian vaarallinen ja holtiton. Niinpä Dexter päättää pysytellä erossa Lilasta.

Mutta Lila ei ymmärrä parastaan, ja tekee pian kohtalokkaan virheen: hän kajoaa Dexterin huolella rakentamaan kulissielämään ja koettaa romuttaa sen, halussaan saada Dexter kokonaan itselleen. That's a dealbreaker. 

Sanonta, Curiosity killed the cat, sopii Lilaan. Hänen pakkomielteensä nimittäin johtaa hänet Dexterin salaisuuden äärelle, lupaa kysymättä. "Poor baby", Lila huokailee löytäessään Doakesin vangittuna syrjäiseen vajaan. Huokailu ei kuitenkaan ole tarkoitettu Doakesille vaan Dexterille, joka on 'joutunut pitämään sisällään niin suurta salaisuutta'. Lilan mieleen ei edes pälkähdä, että hän olisi vaarantanut oman henkensä. Sosiopaattisessa voimantunnossaan hän ei kykene kuvittelmaan itseään kenenkään armoille.
 
Dexterissä puolestaan ei näytä kehittyvän romanttisia tunteita - tai vetovoimaa ja kiintymystä, mikäli "romanttiset tunteet" ylipäätään ovat liian syvällisiä Dexterin tunnemaailmalle -, ellei edellä mainittua kiinnostusta hyväksytyksitulemisesta voi sellaisena pitää. Dexter pitää ajatuksesta, että Lila näkee hänen naamionsa läpi ja hyväksyy hänen pimeytensä. Mutta Dexter ei esimerkiksi ole Lilasta lainkaan mustasukkainen eikä ymmärrä, miksi hänen avopuolisonsa olisi Lilan takia mustasukkainen (= ei ole syytä; Lila ja Rita eivät kilpaile Dexterin tikkailla). Tietysti Dexter näkee, että Lila on "kuuma nainen", mutta se ei ole Dexterin maailmassa the x-factor.

Vetovoiman sijaan Dexteriä näyttää motivoivan velvollisuudentunto sekä ajatus keskinäisestä avunannosta (sikäli että hän kokee heidän lipuvan samassa pimeyden veneessä). Niinpä Dexter arvostaa sitä tukea, jota hän saa Lilalta jäljittäessään esimerkiksi äitinsä murhaajia. Ja vastaavasti Dexter itse on valmiina auttamaan Lilaa tämän ollessa hädässä. Tästä Lila huomaa, että nimenomaan kriisitilanteet yhdistävät heitä, joten sosiopaattina hän ryhtyy tehtailemaan niitä aina kun haluaa tuntea läheisyyttä Dexterin kanssa. (Näitä tehtailuja ovat esimeriksi oman kodin tuhopoltto, raiskauksen lavastaminen ja itsensä vahingoittaminen.) Kun totuus Lilan luonteesta vääjäämättä valkenee Dexterille, hän tajuaa Lilan olevan vaarallisen holtiton ja hallitsematon, loose cannon. Tämä on äärimmäisen huono pahe Dexterin maailmassa, jonka koossapysyminen on riippuvainen hallinnasta ja kontrollista. Niinpä Lilalle on lopulta olemassa vain yksi kohtalo.

Myöhemmin elämässään - myöhemmin sarjassa - Dexter muistaa Lilan naisena, joka tunsi vetoa hänen pimeyttään kohtaan.
[Tässä mietteessään Dexter käy läpi elämänsä naisia, niitä muutamia, joiden kanssa koskaan läheni. Mietteessään Dexter pohtii oman pimeytensä vaikutusta romanttisiin suhteisiinsa ja niiden mahdollisuuteen; naisen suhtautumista hänen pimeyteensä. On ollut sokeus hänen pimeyttään kohtaan (Rita). On ollut vetovoima (Lila). On ollut tarve (Lumen). Ja sitten on Hannah. (Häneen palaan myöhemmin.)]
Toisin sanoen Dexter muistaa Lilan siitä, mitä tämä tunsi häntä kohtaan. - Ei siitä, mitä hän itse tunsi naista kohtaan. (Ei mitään kaipausta muistuttavaa.) Toisekseen Dexter laittaa retrospektiivisesti merkille, että Lila tunsi vetoa hänen pimeyttään kohtaan - ei siis sittenkään vetoa häneen kokonaisena henkilönä. (Tämä on Dexterille oleellinen havainto hänen tunnustellessaan suhdettaan Hannahiin ja havainnoidessaan, miksi se on luonteeltaan poikkeuksellinen.)
 
Lilan viimeiseksi jäävässä tuhopoltossa - siinä, jossa Lila on löytänyt Doakesin ja räjäyttänyt vajan Doakesin ollessa sinne lukittuna, ja tulee tällä teollaan pelastaneeksi Dexterin eliminoimalla todistajan - voidaan nähdä vertauskuvallisuutta: viimeisessä "kiirastulessaan" Lila luovuttaa "pimeyden lahjansa" Dexterille: tulen rituaalisesti puhdistava vaikutus siirtyy kuin taikaiskusta Dexterin hyväksi ja tuhoaa Lilan. 
Tämä on suurin rakkaudenosoitus, johon Lila pystyy. Poikkeavaa tässä Lilan viimeiseksi jääneessa tulipalossa on nimittäin se, että Lila teki sen jonkun muun kuin itsensä vuoksi. Tästä syystä teon voi tulkita Lilan hyväksi ymmärtäessään, että pimeyden olento kykenee vain pimeyden tekoihin; kaikki hyvyydeksi tulkittava on välillistä, rivienvälistä, esille absrahoituja motiiveja tai periaatteita.

Dexter ei välitä Lilan mahdollisesta "pyyteettömyydestä" tai "rakkaudesta". (Sitäpaitsi värjätyt lasit eivät pilaa hänen näkökykynsä kirkkautta: Dexter näkee kaikkien haihattelujen läpi sen lehmän, joka Lilalla on ojassa; Lila haluaa pelastaa hänet vain saadakseen hänet itselleen.) Dexterin prioriteetit ovat toisaalla: tahattoman paljastumisen välttämisessä.

* * *

Kun Lila on surmannut Doakesin, Lila soveltuu Harryn koodiin. Nyt Dexterillä on hartaasti kärkytty syy hankkiutua femme fatalesta lopullisesti eroon. 
 
Vaikka Lila ei ole tavallinen nainen ja osaa puolustaa itseään vaarallisissakin tilanteissa, hänellä on edelleen kyky huijata itseään. Ja koska Dexter on hänen heikko kohtansa, hän uskoo, kun Dexter lupaa hänelle kuun taivaalta: itsensä ja pakomatkan vain heille kahdelle. 
 
Ainoa tilanne, jossa Lila näyttää haavoittuvuutensa, on kohtaus, jossa hän tajuaa tulleensa Dexterin vedättämäksi ja ymmärtää, millainen kohtalo tällä oli hänelle varattuna. Kun Lila kärjistyneen tapahtumaketjun seurauksena, yksin autossaan, varovasti avaa Dexterin salaperäisen kassin vetoketjun ja nostaa esiin käärön, josta paljastuu veitsisarja ja injektiopiikki, hänelle paljastuu ankara totuus. Tämä on ainoa kohta, jossa Lilan kyyneleet ovat oletettavasti aitoja.

Lila pakenee Pariisiin, rakkauden kaupunkiin. Tässä voi nähdä symboliikkaa: Lilalle tuttua eskapismia fantasioihin ("unelma rakkaudesta"), joista hän etsii turvaa ja lohtua, ja joissa rakkaus on hänelle lopulta pelkkä illuusio tai kangastus, jota hän ei milloinkaan tavoita, koska ei löydä sitä itsestään. Juuri tämä lopulta koituu hänen kohtalokseen: hän kykenee heijastamaan rakkaudenprojektionsa Dexterin levittämään kankaaseen, tabula rasaan, eikä koskaan tajua, ettei mitään rakkautta ole. On pelkkä pimeys, jota hän rakasti, ja jonka kuvitteli rakastavan häntä takaisin.

Dexter seuraa Lilaa Pariisiin, salaa. Perillä Dexter viimein paljastaa Lilalle todellisen itsensä, pimeytensä oikean nimen. Tavallaan Lilan synkkä fantasia siis täyttyy. Hän saa tietää Dexterin syvimmän salaisuuden ja antautua hänelle (antautua pimeydelle). Jonkinlaisena kiintymyksen osoituksena voidaan Dexterin taholta pitää sitä, että tämä ensin puuduttaa Lilan. "No unnecessary pain." 

* * *

Sidewalk - Loreen   

You left me standing on the sidewalk
Waiting for you to rescue me, hmm, hmm
But you were distant and so cold
Heartless, you wouldn't even talk to me, hmm

I say no, you got no more cards to show
'Cause I've seen them. 

[N]ow I know that you're the one I should run from

 

lauantai 22. huhtikuuta 2023

Lizard on ice (stirred, not shaken)

Seuraavaksi valokeilaan hypähtää Doakes, James Doakes.

Doakes on Dexterin työkaveri, entinen sotilas, joka työskentelee henkirikosyksikön päätutkijana. Hän tarinan stereotyyppisin, perinteisin ja suoraviivaisin hahmo. Hän on räjähtelevä macho, jonka saapuessa on avattava kaikki ikkunnat, jotta hänen egonsa mahtuisi huoneeseen. Hänellä on kyllä älyä, rohkeutta ja voimaa, mutta häneltä puuttuu itsehillintä. Niinpä hänen hyveistään kumpuavat myös hänen suurimmat heikkoutensa: egosentrisyys ja impulsiivisuus. Hänet kuvataan yksinpelaajaksi, jonka on vaikea taipua kenenkään käskyn alle. (Tämän vuoksi häntä ei esimerkiksi hyväksytä FBI:n erikoisryhmään, vaikka hänen kykynsä siihen riittäisivätkin.) Doakesin puutteet koituvat lopulta hänen kohtalokseen, sillä muiden heikkoudet ovat Dexterille valtaa.

Doakes edustaa kaikkea sitä minkä edessä Dexter ei halua paljastua. Doakesilla on vahvat ja konservatiiviset käsitykset oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta, eikä mikään määrä humanismia tai filosofiaa voi muuttaa hänen mieltään. Doakesin maailmankatsomuksessa ei ole paikkaa Dexterin kaltaisille. Niinpä Dexter välttelee koko eloonjäämisvaistonsa vimmalla Doakesille paljastumista.

Doakes on kuitenkin sinnikäs, omavaltainen domino, joka ei kysy lupaa. Hän stalkkaa Dexteriä herkeämättä kahden ensimmäisen tuotantokauden ajan, ja toisen kauden keskeisin juoni rakentuu tämän stalkkauksen ympärille. Doakes on puuhassaan niin taitava, että Dexter - Dexter! - ei aina edes huomaa Doakesin häntä seuranneen. (Doakes, tuo entinen black-op agentti.) Doakesin kohdalla Dexterin ei tarvitse tuumia, kykenisikö tämä sietämään häntä koskevan totuuden oksentamatta. Sen sijaan Dexterin on pohdittava, kykenisikö hän itse sietämään paljastumisensa Doakesille. Se nimittäin tarkoittaisi julkisuutta ja tuomiota.

Doakes ei tiedä mitään Dexterin murhista. Hän ainoastaan vaistoaa, että Dexterissä on jotakin hämärää, jopa jotakin epäinhimillistä. Hän epäilee, että Dexter kätkee todelliset kasvonsa arkisten kulissirutiinien taakse ja teeskentelee normaalia. 
It takes one to know one, sanotaan (ja Like treats like). Kirjasarjassa kuvaillaan, että Dexter olettaa Doakesissa saman pimeyden kuin itsessään, Dark Passengerin
 
Doakesin tapa käsitellä pimeyttään poikkeaa kuitenkin oleellisesti Dexterin tavasta: Doakes on valmiina kaikkeen minkä laki sallii (ja on aiemmin toteuttanut itseään antautumuksella armeijan palveluksessa - mutta armeijassa on alistuttava käskyjen alle, eivätkä käskyt ja Doakes pelaa hyvin yhteen). Samalla tämä lain suojiin jääminen ilmaisee, ettei Doakes hyväksy pimeytensä todellista nimeä; Doakes torjuu todellisen itsensä (ja tämä tukahduttaminen on varmasti osasyy hänen räjähtelevään temperamenttiinsa).
 
Samalla intohimolla Doakes torjuu (tuomitsee) myös Dexterin. Doakesille on äärimmäisen tärkeää korostaa, että hänessä ja Dexterissä ei ole mitään samaa. Tästä syystä Dexter ei voi "tunnistaa" itseään Doakesissa, ainoastaan arvella, mistä Doakesin pimeydessä on kyse. Dark Passenger? (Voi olla, että Dexter tässä puuhassa vain koettaa harjoittaa hapuilevaa, vaistoihin perustuvaa ihmistuntemustaan sen johdosta, mitä hän Doakesissa aistii - jonkinlaista pimeyttä - ja kuinka hän itse, Dexter, osaa pimeyttä nimetä. Dexterin ihmistuntemushan ei, sattuneesta syystä, voi nimittäin perustua empatiaan. Sen sijaan Dexter havainnoi kaikkea ulkoisesti, ulkopuolisena, ja hyödyntää sitä tietämystä jota on onnistunut kartuttamaan.) 
 
Ehkä juuri tästä syystä - Doaksin pakkomielteisestä tarpeesta nähdä itsensä täysin erilaisena kuin Dexter -, Doakesilla on tarve saada todisteita edes jonkinlaisesta inhimillisyydestä Dexterissä. Sehän nimittäin todistaisi, että Doakes itsekin on inhimillinen. (Tämän väitteen oletuksena on, että Dexteriä torjuessaan Doakes torjuu itseään; Doakes projisoi Dexteriin oman pimeytensä, sen, jota ei voi hyväksyä.)
 
Tämän perusteella Doakesin pyrkimys saa motivaation: jos hän saisi Dexterin kiinni ja lain eteen, hän olisi saanut hallintaan oman pimeytensä (toki vain keinotekoisesti: hallitsemalla ulkoista ympäristöään sisäisen todellisuutensa sijasta), ja todistanut kaikille, ettei hän hyväksy pahuutta.
 
Doakes on sijoitettu sarjan farssimaisimpaan kauteen, mustan huumorin kukinnan keskelle. Sen tuoksussa Doaks laukoo toinen toistaan lennokkaampia huomioita, joista erästä huomasin nauravani ääneen. (Se oli koko sarjan ainoa kohta, jossa nauroin ääneen.)
"The fake smile. Your doughnuts. You don't even walk like a normal person. You glide...like a - f*cking lizard on ice."
Yes, smooth and effortless. That's Dexter. :) [Tälle huumorille avautuminen sai huomamaaan sarjan alkutunnarin loppuhuipennuksen: kun Dexter aamurutiiniensa jälkeen kävelee - liukuu - katsojan ohi, tunnarin viimeinen kilahdus kuuluu hetkellä, jolloin Dexter kääntää katseensa vasemmalta oikealle. Aivan kuin katse saapuisi päätepysäkkiinsä sirryttyään oikeaan laitamaan. Pim! Ja hetkinen - tosiaan - tämähän oli jo toinen kohta jossa nauroin ääneen. Lähes vuosikymmenen viiveellä, toki. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.]

* * *

[Ajatella, kirjoitin sanottavani tähän asti - kunnes pim! Teksinkäsittelyohjelmani jäi juntturaan ja kaatui muutaman sekunnin kuluttua kokonaan. Tietenkään en ollut tallentanut mitään, olinhan kirjoittanut vasta tunnin verran. Viattomasti ohjelma toki käynnistyi heti uudelleen ja avasi puhtaan kirjoitusalustan; mistään kirjoittamastani ei näkynyt enää merkkiäkään. 

Joten olette juuri lukeneet encoren. Ne tuntuvat aina uupuvan jotakin alkuperäisestä sisääntulosta, niin mukavaa kuin aiheeseen onkin palata. Todettakoon silti, että päivän turhautumiskiintiöni täyttyi nopsasti, mutta ei aivan vielä ylittänyt kiroilukynnystä. Itseasiassa maltoin hetken aikaa syventyä palauttamisvinkkeihin, koneen Temp-tiedostoihin ja pohtia palautustyökalun hankkimista. 

(Tämä tilanne ei kuitenkaan ole mitään verrattuna siihen kokemukseen, kun oli työstänyt koko päivän gradua, kokenut kirjoittaneensa jotakin uutta ja tärkeää, oivaltavaa - ja lopuksi laitoksen tietokone meni häiriötilaan, jossa mikään teksti ei tallentunut, ei ollut tallentunut koko aikana. Kirsikkana kakussa kaikki muut olivat jo poistuneet, rakennus sulkeutumassa ja vartija oli viimeisellä kierroksellaan - mutta lupasi minun saavan viivytellä vielä hetken, jos sittenkin onnistuisin siirtämään tiedostoni tikulle. Mutta mikään ei auttanut. Kone oli sammutettava. Hyvänä kakkosena on tilanne, jossa olin juuri saanut esseeni valmiiksi ja tallentanut sen - mutta tiedostoa ei enää koskaan saanut auki, eikä edes kansliavirkailijan magic touch auttanut. Vioittunut tiedosto. Ja sitten se perinteisempi kokemus, että on kirjoittanut pitkän ja hartaan sähköpostin - suoraan viestikenttään tottakai - ja lähetyshetkellä teksti katoaa. 
Niinä hetkinä koetan löytää merkitystä 'hetkestä itsestään', siitä, kuinka tuo 'kirjoitustilanne itsessään on ollut omanlaisensa täyttymys; mikään ei valu universumissa hukkaan'...Ja uskoa ajatukseen, että oleelliset mielenliikahdukset ja aidot oivallukset eivät katoa, ne ainoastaan kerrotaan toisin tavoin. (Sitä paitsi: ulkoisen muistelun kautta kirjoittaminen on täysin erilainen kognitiivinen prosessi kuin sisällöntuottamiseen syventyminen; kopiointiin pyrkiessään menettää otteensa sisällöstä kokonaan.))]

Takaisin Dexteriin.

* * *

Toisen kauden alussa, erään farssimaisen tapahtumaketjun huipennuksena, Dexter löytää itsensä narkomaanien tukiryhmästä. Luonnollisesti Doakes on seurannut häntä myös sinne. Koska farsseissa onnenkantamoiset seuraavat onnekasta sankaria, niin käy Dexterillekin tällä kaudella. Nähdessään Dexterin tukiryhmässä, Doakes uskoo paljastaneensa Dexterin salaisuuden, ja Dexteriä leimaava hämäryys kääntyy hänen mielessään ymmärrettäväksi, sittenkin inhimilliseksi. Tottakai addiktit salaavat addiktionsa.

Juuri inhimillisyyden näkeminen, todisteiden saaminen siitä että Dexter on ihminen kuten muut, on Doakesille tärkeää. Doakesin silmissä Dexter on nimittäin liian siisti, liian taitava, liian huolellinen, liian täydellinen ollakseen ihminen. Liian järkevä. Liian tunteeton, lähes eleetön. (Doeakes itsehän on tunteiden ruutitynnyri, joka on kirvellen tottunut mokailemaan ja nielemään tappionsa, vaikka kuinka haluaisi olla Alfa.) 

Mutta Dexterin vie tunteiden äärelle ainoastaan alkutrauma. - Ja Doakes on todistamassa yhtä näistä äärimmäisen harvoista tapahtumista. (Jälleen onnenkantamoinen Dexterille.) Kun Dexterin trauma erään rikospaikkatutkinnan yhteydessä triggeröityy valtavasta verilammikosta, Doakes saa havittelemansa todisteen: Dexter osaa järkyttyä siinä missä muutkin; Dexter on sittenkin pelkkä ihminen, sittenkin pohjimmiltaan normaali...

* * *

[Tapauksessa, jossa Dexter triggeröityy, on kyse hänen veljensä Brianin järjestämästä alkutrauman rekonstruktiosta. Brian tietää, että vain se - alkutrauman äärelle pääsy - voisi palauttaa Dexterille sen muistin, jonka avulla tämä voisi hänet tunnistaa. Ja vain tuo muisti voisi heidät jälleen yhdistää.

Edellisessä kirjoituksessani pohdin, olisiko Brian järjestänyt murha-aallon pelkästään veljensä vuoksi; että kyseinen murha-aalto ei tyypittelisikään Briania sarjamurhaajana vaan osoittaisi, mihin kaikkeen hän on valmis saavuttaakseen tavoitteensa, veljen huomion. Joten vastauksena omaan kysymykseeni: tottakai Brian olisi ja on! What a silly question! Joten pieni tarkennus ja paluu Brianiin.

Niin, Brian siis kaipaa veljeään. Mutta hän ei voi vain kävellä tämän luokse ja ilmoittaa olemassaolostaan. Dexterin on tunnistettava hänet, löydettävä itse tie hänen luokseen. Muuten veljessuhteen edellyttämää yhteyttä ei ole. (Brianin on päästävä selvyyteen siitä, että Dexter jakaa saman pimeyden.) Toiveikkaana Brian asettuu näytille, hidden in plain sight. Kuinka paljon vihjeitä Dexterille olisi annettava? Kuinka paljon verta olisi kerättävä siihen lammikkoon, joka palauttaisi Dexterin muistin?

Tässä tarkennuksessa on samalla lausuttava uusi väittämä Brianin halusta tai kyvystä utilisoida: kyllä, hän utilisoi taipumuksiaan, ainakin omaksi edukseen, ehkä myös veljensä. Hän on valjastanut pimeytensä saadakseen pikkuveljensä takaisin: päästäkseen sen ainoan elossa olevan ihmisen luokse, jonka seurassa koti on. Tästä syystä hän on myös fyysisesti ostanut heidän entisen lapsuudenkotinsa. Sinne hän suunnittelee heidän paluutaan. Lahjoittaessaan veljelleen muistin, hän lahjoittaa tälle kotiinpaluun - myös hyvin konkreettisesti, antamalla ostamansa lapsuudenkodin Dexterille.

Joten Brianilla on manuaali hänelle mielekkääseen elämään: manus (lat.), 'käsi'. Tähän sanaan pohjautuu myös käsite manipulaatio. Nyt edelliseen kirjoitukseen heittämäni irtokäsi (proteesi) saa uuden merkityksen Brianin tarinassa. Se symboloi hänen kuninkaallista manipulointitaitoaan. Ja siis kuninkaallistapa hyvinkin:

Selalen eilen torstain Hesaria. Sen tiede-osiossa on artikkeli: Faarao näytti arvostavan irtileikattuja käsiä (Helsingin sanomat 20.4.2023). 
Artikkelin mukaan kyse on Kunnian kulta -nimisestä rituaalista, josta vasta nyt on saatu konkreettisia todisteita tutkijoiden löydettyä 12 irti leikattua kättä muinaiskaupungin kaivauksissa Egyptissä. Tähän asti rituaalista on ollut olemassa vain kuvauksia temppeli- ja hautakaiverruksissa.

Artikkeli kertoo, että rituaalissa on leikattu arvostetun vihollisen käsi irti hyvin huolellisesti (ei siis brutaalisti esimerkiksi kirveellä), post mortem, ja asetettu paikkaan, jonne on ollut suora näkymä hallistijan valtaistuinsalista. Kyseessä on siis trophy. Niitä faarao on sitten ihaillut, voitonmerkkejään. Tästä kuulemma tuli yleinen käytäntö muinaisessa Egyptissä. 

Hmm... Minkäs muun ryhmän kuin faaraoiden (ja jalkapalloilijoiden) kohdalla puhutaan trophystä?

Kenties käsi, proteesit ylipäätään, edustavatkin siis Brianille voitonmerkkejä: sitä, että hän hallitse ja manipuloi ihmisiä ja heidän toimintakykyään tai -tapojaan. (Tämä ajatus ei kuitenkaan ole vielä valmis: entä ne eri värein maalatut kynnet? Ja entä se inhimillisyyden vivahde: päätös luopua murhasta, ilmeisesti kohteen jo kokeman kärsimyksen vuoksi? Tai ehkä se ei olekaan "inhimillisyyden vivahde" vaan tunnistamisen vivahde: kun Brian varjelee sellaista missä tunnistaa itsensä, heijastumaan itsestään, hän varjelee omaa sisintään ja sen säilymistä. Tätä sisintään hän on valmis ylläpitämään vaikka keinotekoisesti, proteesein - jollaiseksi hänen ihmisyytensä on vähitellen vaihtunut, murha murhalta.)

Takaisin Dexteriin.

 * * *

Niin, Dextrillä on siis addiktio. Siinä Doakes on aivan oikeassa. Mutta Doakes rentoutuu liian pian ja antaa tarkkaavaisuutensa herpaantua - kuitenkin vain hetkeksi. Sarjan loppua kohti Doekes jälleen sähäköityy [sarjaa seuraamalla näkee, millaiset tapahtumat siihen johtavat; en vie kirjoituksillani kaikkea katsomisen mielekkyyttä]. Pian Doakes taas ilmaantuu Dexterin luo puskista (kirjaimellisesti). Dexter on jäänyt hänelle rysän päältä kiinni. Jakson nimi on osuvasti "Surprise, Motherf*cker!" (vaikka sucker punch säästetäänkin Dexterille). 
 
Näin Doakesista tulee yksi heistä, joille Dexter paljastaa itsensä. Doakesin kohdalla se kuitenkin tapahtuu täysin vastentahtoisesti.
 
Ennen tätä paljastamista Doakes on nuuskinut Dexterin asunnolla ja löytänyt painavia todisteita - ainakin todennäköisesti painavia todisteita: hänen olisi vielä tutkittava niitä ja vietävä ne mukanaan sen tehdäkseen. Tämän päätöksen seuraukset ovat Doakesille kohtalokkaat. (Siitä ihan kohta lisää.)
 
Onnekseen Dexter on suojannut selustaansa jo ennakolta. Vaikka Doakesin viha ei hetkauta Dexteriä, eikä hän myöskään ole Doakesin provosoitavissa, häntä kuitenkin häiritsee liika nuuskiminen. Iholle käyvä vainoaminen saa Dexterin ravistelemaan kirput turkistaan. Niinpä hän manipuloi sosiaalisia suhteita ja tapahtumia siten, että olosuhteet - ja Doakesin heikkoudet - kääntyvät Doakesia vastaan. (Dexterin periaatteina ovat tässäkin välttämättönyyden ja pienimmän pahan periaate: hän ei mässäile Doakesin alennustilalla, ainoastaan hyödyntää sitä juuri sen verran, että saa Doakesin kimpustaan ja huomion pois itsestään.) 
 
Vain trophyt ovat ja pysyvät. Niille Dexter ei voi mitään. Mutta jälleen onnenkantamoinen tulee avuksi: Dexterille suotuisten tapahtumien seurauksena ainoat todisteet, jotka saumattomasti yhdistävät teot tekijään, ovat Dexterin asuntoa nuuskineen Doaeksin hallussa (ja poissa Dexterin asunnosta silloin, kun sinne tehdään kotiestintä). Näin Doaksista tulee Dexterin suorittamien murhien pääepäilty.
(Niin, tunnelma on tiivis heti kauden alkumetreillä: aamukahvinsa lomassa Dexter kuulee uutisista, että merestä on nostettu hänen sinne vuosien aikana upottamansa saaliit. Nyt hänen murhasarjansa tunnetaan. Tapaus on niin suuri, että sitä tutkimaan saapuu FBI:n erikoisryhmä.)
Dexterin asunnosta, tuuletusritilän takaa poimittu laatikko täynnä näytelasien väliin litistettyjä veripisaroita sinetöi Doakesin kohtalon. Huh, mikä väistöliike Dexteriltä.
 
Lopulta on enää mies miestä vastaan - tai pimeys pimeyttä vastaan - ja arvata saattaa, kumpi jää alakynteen. Suurempi pimeys nielaisee pienemmän pimeyden.
 
Mutta Dexterillä on edelleen ongelma: Doakes ei sovi Harryn koodiin. Niinpä Dexter voi ainoastaan pitää Doakesia vangittuna tai toivoa, että tämä päättäisi päivänsä itse. Mutta Dexterin onnenkantamoiset eivät vielä ole lopussa. Sellaisena tilanteeseen työntyy - pyytämättä, koska kyse on onnenkantamoisesta - kaunis nainen, Lila (joka siis lausutaan Laila). Laila on todellinen femme fatale, erityisesti Doakesille. Lailan tuunailema possaus on ikimuistoinen. This lady knows how to blow. 

Mutta Laila on jo kokonaan toisen, seuraavan, kirjoituksen aihe.

Until Lila's turn.

* * *
 
               I'm Good ft. Bebe Rexha - David Guetta (slowed version)
 
I'm good, yeah, I'm feelin' alright
 
Baby, I'ma have the best f*cking night of my life
 
And wherever it takes me, I'm down for the ride.
 
Baby, don't you know I'm good? 


 



torstai 20. huhtikuuta 2023

Brian's play

Seuraavana on vuorossa Brian.

Run Away from the Sun - Ville Valo 
 
    Let me hold you 
    And dream of a life
    We belong to another world
    Run away from the Sun, to me
 
    Disappear with me, love
    Dive into the dark...
    Run to me.
 
 
Brian Moserin salaisuus on ensimmäisen tuotankokauden kantava juoni. Pelkästään sen tiedon äärelle pääsy, että kyse on Brianin salaisuudesta, on kantanut ensimmäistä kautta pitkälle. Hän on mysteeri, jonka kuoren alta paljastuu uusia mysteerejä (ja uusia kuoria).

Brianin varjo lankeaa sarjan ylle heti alussa. Emme kuitenkaan tiedä pitkään aikaan, että hän on varjonsa kautta läsnä. Hän itse saapuu näyttämölle vaivihkaa sinne sujautettuna (kuten useat muut sarjan keskeiset hahmot myöhemmin). Brian on Rudy Cooper, valkotakkinen proteesiasiantuntija, joka häärii sairaalavuoteen äärellä lähes statistina. Ainoa vire, josta juonta lähdetään hänen henkilönsä ympärille punomaan, on hänen silmäpelinsä Dexterin siskon, Debran kanssa. Mikään ei varoita katsojaa siitä, kuka ja mitä tuo "Rudy" on miehiään.

Heti sarjan alussa Dexterin ryhmä tutkii poikkeuksellisia murhia, jotka pian paljastuvat sarjamurhaajan tekosiksi. Murhien erityiset ja taidokkaat piirteet herättävät Dexterin mielenkiinnon; hänessä sykähtää toive siitä, että hän seuraa mestarin kätten töitä ja voisi oppia jotakin itseään paremmalta. (Läpi sarjan Dexterissä elää kaipuu saada tietää sarjamurhaamisesta enemmän, oppia paremmin. Tätä "itsetuntemus" hänelle tarkoittaa.) Myös tämä taidokas sarjamurhaaja, lempiminemltään Ice Truck Killer, näyttää iskeneen silmänsä Dexteriin, sillä Dexter löytää kotoaan merkkejä Ice Truck Killerin käynneistä.

Dexter on innoissaan. Hänestä murhaajan jättämät viestit ovat ystävällisiä ja kysyvät: 'Wanna play?'. Kyllä, kylmähermoinen sarjamurhaaja Dexter haluaa leikkiä. Kerrankin hänen tasoistaan leikkiä. 
(Tässä kuultaa se mustan huumorin vivahde, joka leimaa etenkin ensimmäistä ja toista tuotantokautta ja yltyy parhaimmillaan farssiksi. Myöhemmin tyyli - tai sarjan/Dexterin identiteetti - löytyy ja sävy vakavoituu.) 
Ice Truck Killer on antagonisti. Eikä kuitenkaan ole. Tämä kuvastaa paradoksia, joka Dexterillä on oman pimeytensä kanssa; Dexterille pimeys ei ole vihollinen vaan tunnustettu osa häntä itseään, jota hän ei edes yritä tukahduttaa (itseltään). "Has to happen."

Dexter huomaa siis paljastuneensa: joku näyttää tuntevan hänet - ja Dexter pitää siitä. Yhdessä molemmat sarjamurhaajat leikkivät rosvoa ja poliisia muilta näkymättömissä, tutkan alla. Kasvottoman leikkitoverin mysteeri kiehtoo, ja Dexter kuvittelee tälle toinen toistaan loistokkaampia ominaisuuksia kuin idolille konsanaan; Ice Truck Killer on varmasti joku, jota Dexter voi katsoa ylöspäin. Unelmat lässähtävät ja pettymys on suuri, kun selviää, että murhaaja onkin siivottomasti asuntovaunussa asusteleva nuorimies. - Paitsi ettei ole.

Oikea Ice Truck Killer on juuri niin taitava ja hienostunut kuin Dexter on uumoillut - ja lähempänä kuin Dexter arvaa. Ennen kuin sarjamurhaajan henkilöllisyys selviää Dexterille, hän on nauttinut tämän kanssa jo monet oluet, keskustelut ja ajomatkat pimeän yön halki. Vasta kun hänen siskonsa on aikeissa avioitua Ice Truck Killerin kanssa, pavut levitetään.

* * *

Brian Moser on Dexterin isoveli, joka koki varhaislapsuudessaan Dexterin kanssa saman trauman. Kukaan ei kuitenkaan ottanut Briania suojiinsa tai opettanut hänelle Harryn koodia, joten Brian kasvoi pimeään mittaansa oman luovuutensa ja eloonjäämisvaistonsa varassa - heti mielisairaalasta vapauduttuaan. Tarinan mukaan juuri traumaattisen kokemuksensa institutionalisointi teki hänestä väkivaltaisen psykopaatin. (Jälleen lausutaan siis eräs näkemys psykopatian alkuperästä: poikkeuksellisen huono alku, sen erittäin puutteelliset käsittelytavat, ja haitallisia tendenssejä ruokkiva tai niiden suhteen välinpitämätön ympäristö.)

Brianin elämällä on yksi päämäärä: löytää veli, Dexter. Sen saavutettuaan hän eläisi tämän kanssa: yhdessä he jakaisivat saman alkuperän (järkyttävän trauman; sen aikaansaaman kokemuksen ja ymmärryksen) ja saman pimeän tarpeen; he tuntisivat toisensa ja jakaisivat elämäntavan. Tämän pyrkimyksen ympärille Brian on rakentanut kulissielämän, jossa elää surmaamansa miehen, Rudy Cooperin, nimellä.

Brian on käärme, joka luikertelee tiensä päämääriin ja tuntee ylivertaisuutensa. Hän esimerkiksi hoitaa kirurgina omaa uhriaan, ja ryhtyy suhteeseen Dexterin kasvattisisaren kanssa vain päästäkseen lähemmäs Dexteriä. (Ajatuksena on surmata kasvattisisar yhdessä Dexterin kanssa, myöhemmin.) Hän on kutsunut Dexteriä jo pidemmän aikaa jättämällä murhapaikoille ja muualle Dexterin ympäristöön vihjeitä, jotka vain Dexterin huomaa. Niin: hän murhaa päästäkseen lähemmäs Dexteriä. 'I did it for you'...

Kuten Dexter, myös Brian on oppinut kätkemään pimeät tarpeensa. Hän ei kuitenkaan utilisoi niitä kenenkään tai minkään hyödyksi (ellei viehtymystä proteeseihin ja kirurgiaan pidetä sellaisena - tai tarvetta hiljentää mahdolliset todistajat). Brian murhaa kauniita prostituoituja, joten hänen tarpeensa on seksualisoitunut. (Vai murhaako hän heitä vain Miamissa, Deterin takia? Sikäli, että nämä murhat ovat pyrkimys päästä lähemmäs Dexteriä, ei ole syytä olettaa, ettän seksuaalimotiivi rajoittaisi Briania.)

Kaiken pimeyden keskellä on kuitenkin käsi, poikkeus säännöstä. Vivahde inhimillisyyttä. Selviää nimittäin, että Brian on säästänyt erään prostituoidun syystä, että tällä on proteesikäsi. (Proteesi on edustanut kärsimystä, koettua vammautumista. Jotakin sellaista, mihin Brian on voinut jollakin tasolla samaistua. Edes hetkeksi. Kenties viehtymys proteeseihin ilmaisee kaipuuta eheyteen, myös omassa ihmisyydessään? Ja silti jokainen täydennys on parhaimmillaankin keinotekoinen kopio, pelkkä halu eheyteen. What's gone is lost forever.) 
 
Brian oli maalannut naisen proteesikäden kynnet eri väriellä - tapa, jonka prostituoitu oli sittemmin omaksunut, ja joka myöhemmin johtaa Brianin jäljille. Sen seurauksena Brian palaa alkuperäiseen suunnitelmaansa, prostituoidun varalle valittuun. 
 
Käsi palaa tarinaan myöhemmin. Se varastetaan todistuaineiston seasta, ja siitä tulee koston väline. - Ja jälleen esine, jolla syyllinen tunnistetaan. (Tuo käsi on symboli, jota on syytä tutkia tarkemmin, mikäli perehtyy sarjan symboliseen kerrostumaan.)

Toisin kuin Dexter, Brian ei koskaan sulkenut lapsuudentraumaa mielestään. Samasta syystä hän on myös suoraviivaisempi, kylmempi ja julmempi, vaarallisempi: hän ei sulje mielensä pimeitä huoneita koodien taakse. (Brian on siis enemmän psykopaatti kuin Dexter.)

Siksi Brianista tulee myös Dexterin muisti, jonka kanssa Dexter palaa lapsuudenkotiinsa (perustrauman äärelle). Sinne Brian on järjestänyt rituaalin, ulkoisesti Dexterille hyvin tutun mutta sisällöltään täysin poikkeavan. Wanna play valkenee: nyt palattaisiin siihen mikä jäi lapsuudessa kesken, ja isoveli määrää leikin nimen. Tapahtuman tarkoitus on yhdistää veljekset ja poistaa välikädet. Dexter on asetettu vedenjakajalle: valitako oma veljensä vai kasvattisisarensa; elääkö täydessä tunnustuksessa alkuperästään vai kätkien se? 

Valinta on Dexterille helppo; hän on tehnyt valintansa kauan sitten; hän on kasvanut toisenlaiseen valintaan. Niinpä hän surmaa veljensä, hänet, joka edustaa huonoja, liian vaarallisia ja merkityksettömiä valintoja. Problem solved.

Tämä surma kuitenkin käynnistää Dexterissä suruajan, joka hänen on kahlattava yksin ja kätketysti. (Dexterillä ei tietenkään ole ketään kelle kertoa, että Ice Truck Killer on saatu kiinni ja että se oli hänen oma veljensä, jonka hän joutui surmaamaan veljen häikäilemättömyyden takia.) Veljen mukana Dexterin elämästä lähti ainoa ihminen, joka todella tiesi mitä hän on käynyt läpi, joku jolle Dexter saattoi paljastaa itsensä, joku joka todella tunsi hänet.

Vai tunsiko sittenkään? Veljen Dexteriä varten pykäämän rituaalin äärellä Dexterille valkeni, että veli ei sittenkään tuntenut häntä, ei oleellisimmilta osin lainkaan; hän, Dexter, ei koskaan voisi surmata ketään sellaisin perustein, kaikkein vähiten kasvattisisartaan. (Veli on voinut tuntea Dexterin vain kuten on tuntenut itsensä; veli on ollut oman ymmärryksensä mittapuu - joka osoitti, kuinka toisenlainen puu Dexteristä itsestään kasvoi.) Debran hengen varjeleminen samaistuu Dexterin elämäntavan varjelemiseen, salaisuuden onnistuneeseen kätkemiseen ja elämässä pärjäämiseen. Brianin surmaaminen puolestaan samaistuu vaarallisen hillittömyyden sammuttuamiseen. Kuten todettu, valinta on Dexterille helppo, sillä Dexter toimii järjen perusteella, ei tunteiden.

Koska Brian kuitenkin on liikutellut syviä vesiä ja veljellä on erityinen paikka ja merkitys Dexterin, hmm, veneessä, Brian palaa sarjaan vielä kuolemansa jälkeen. Hän tulee edustamaan Dexterin pimeää, hedonistista ja häijyä puolta (Dexterin sisäisessä dialogissa, samaan tapaan kuin kasvatti-isä Harry). Brianin ääni koettaa vakuutella Dexterille, kuka ja mitä tämä oikeasti on ja mitä tämä todella haluaa. Mutta Dexteriä ei voi manipuloida, pelotella eikä painostaa, ei edes veljen äänellä. Dexter valitsee tai jättää valitsematta. Ja koska Brian edustaa kaikkea sitä, mikä voi mennä lahjakkaan sarjamurhaajan kasvatuksessa pieleen - Huh, kuinka korni lause! -, Dexter ei halua sellaista elämäänsä.  

[Brianin hahmo on hyvä esimerkki siitä, kuinka hyvää tv-käsikirjoitus tekee tarinoille ja hahmoille silloin, kun tuotantotiimi on taitava. Dexterin veli saa esimerkiksi peitenimen, pätevän ammatin (joka ilmaisee hänen erityistä lahjakkuuttaan ja älykkyytään, toisin kuin kirjan tarinassa), sekä manipulatiivisesti kerrostuneita sosiaalisia suhteita. Filmatisointi luo myös Dexterin ja Brianin suhteelle sen ansaitseman kohtalokkuuden.]

Isänmurha (joskin välillinen), veljessurma...What next! Dexter ui syvällä freudilaisissa ja raamatullisissa tragedioissa.

Mihin targediaan ja kenen luo hänen yhteydenkaipuunsa hänet seuraavaksi ajaa...

* * *
 
The Foreverlost - Ville Valo
 
We'll never run out of moons to howl to
Between the shadow and shade of love...
I don't wanna die but I can't stay
Forever, the forever lost
Forever lost in you.

 

 

sunnuntai 16. huhtikuuta 2023

Harry's game

 Kas niin. Dexter.

[Sarjahan kertoo siis veriroiskeanalyytikkona työskentelevästä Dexter Morganista, joka kätkee pimeän puolensa säntillisen arkensa säikeisiin. Dark passenger, kuten hän yöpuoltaan kutsuu. Miljöönä on kuumankostea Miami, jossa Dexteriä seurataan vuoroin työpaikallaan väkivaltarikosyksikössä, vuoroin siviilielämässään, useimmiten kotona, veneilemässä tai uhrejaan metsästämässä. 

"Tonight's the night. And it's going to happen angain and again. Has to happen. 
Nice night. Miami is a great town. I love the cuban food, pork sandwiches - my favourite. But I'm hungry for something different now."

Ja kaiken yllä häilyy jatkuva paljastumisen riski. Psykologinen trilleri, kuten osuvasti luonnehditaan.

Tämä suosittu yhdysvaltaiaissarja perustuu Jeff Lindsayn romaaneihin, jonka kaapeliverkko Showtime (Paramount Global) esitti vuosina 2006-2013. Vuonna 2021 sarja teki comebackin.

Ja vielä disclaimer: major spoilers ahead! Kuten aina, tässä puidaan jälkimakuja.]

 

Väitin siis edellisessä kirjoituksessani, että Dexterillä olisi halu paljastaa itsensä, tulla tunnistetuksi ja hyväksytyksi, jopa pidetyksi. Nimitin tätä tarpeeksi yhteyteen.

(Nyt, tarkemmin ajateltuna, en kuitenkaan ole varma viimeisestä: tulla pidetyksi. Välittääkö psykopaatti edes televisioviihteessä siitä, onko hän pidetty vai ei, siis muutoin kuin kyvyssään välineellistää kiintymys, halussaan manipuloida ympäristöään? Toisin sanoen: lisääkö pidetyksi tuleminen mitään psykopaatin sisäisyyteen; kykeneekö hän vastaanottamaan kiintymyksen, ja tyydyttääkö se mitään psykoemotionaalisia tarpeita hänessä? Sanalla sanoen: tekeekö hän kenenkään kiintymyksellä mitään?)

Niin tai näin, seuraavassa tarkastelen Dexterin pyrkimyksiä, mahdollisuuksia ja tavoitteissaan onnistumisia edellä mainitun kolminaisuuden saralla. Teen sen pysäytyskuvilla siihen henkilögalleriaan, jonka keskuudessa Dexter on paljastunut. 

(Käsittelen vain yhtä hahmoa kerrallaan. Sillä tavoin pidän tekstin pituuden kohtuudessa.)
 

* * *

Ensinnäkin on Dexterin kasvatti-isä, Harry Morgan. 
Harry on ammatiltaan rikospoliisi, joka on perheensä ja työyhteisönsä suuresti arvostama. Hän on pätevä ja tunnollinen, mutta ei aivan niin kunnianhimoinen kuin hänen tyttärensä tulisi myöhemmin olemaan. Niin, Harrylla on myös oma tytär, Debra, jonka rinnalla kasvattipojaksi otettu Dexter varttuu. [Jossain vaiheessa, Dexterin jo saavuttua perheeseen, Harry jää leskeksi. Tällä ei liene tarinan kannalta muuta funktiota kuin perustella Debran tragediaa: kasvattipojan varjoon ja ymmärrystä vaille jääminen. Debra kasvaa isänsä huomion ja hyväksynnän kaipuussa, koska tällä on kädet täynnä Dexterin kanssa. Katsoja tietää miksi. Debra sen sijaan kokee tulevansa syrjityksi, olevansa jotenkin huonompi ja vähemmän kiinnostavampi, ehkä siksi että on tyttö. Niinpä Debrasta kasvaa isänsä hyväksyntää tavoitteleva äijä, joka kiroilee kuin merimiehet ennenvanhaan. (Hänestä lisää myöhemmin.)]

Heti saadaan siis kyseenalainen asetelma: kunniallinen rikospoliisi, joka kasvattaa sarjamurhaajaa?

Harry on kuollut jo ennen kuin sarjan tapahtumat alkavat, mutta kulkee mukana kaikki tuotantokaudet. Hän ilmaantuu sekä takaumissa (tai muistoissa) että Dexterin mielensisäisissä projektioissa: Dexterin sisäinen dialogi saa usein Harryn hahmon. 

Viittaako tämä siihen, että objektisuhde - objektirepresentaatio - ei ole onnistunut; että Dexter ei koskaan sisäistänyt (integroinut) Harryn ääntä omaksi äänekseen, ei ainakaan identiteettiä rakentavalla psykoemotionaalisella tavalla, vaikka hän järjellään asian ymmmärtääkin (l. tiedostaa, että kyse on hänen omasta sisäisestä dialogistaan eikä Harryn aaveesta)?

Tällöin Harry on Dexterin psyykessä eräänlainen dissosioitunut affekti, joka perustuu Dexterin kokemaan syvään varhaislapsuuden traumaan: tuon trauman takia Dexter on pakotettu etäännyttämään projektion kautta sen, mitä Harry hänessä edustaa. Tämä tosin edellyttää dissosioitumisen. Kärsiikö Dexter dissosiaatiosta? Ei välttämättä - ei sen enempää kuin olisi koskaan ollut kyvykäs synnyttämään omaatuntoa (jolla olisi mainitun intgroitumisen myötä ollut Harryn ääni).

Mikäliä Dexter-sarjaa käyttää psykopatian pohdiskeluun, tässä yhteydessä on muistettava, että jokainen ihminen on traumatisoitunut; jokainen ihminen projisoi, koska kukaan ei ole eheä. Milloin tätä ilmiötä pidetään häiriintyneenä? 
(Milloin persoonasta ylipäätään voidaan lausua, että se on "häiriintynyt"? Lisäksi, tämä väite sisältää ihmiskuvaan liittyvän oletuksen siitä, että kukaan ei ole hyvä "omana itsenään": mitään hyväksyttyjen määritelmien ulkopuolista persoonaa ei saa tai voi olla olemassa ilman, että se luokittuisi vialliseksi. - Ja millaista "omana itsenään" eksistoimista voisi olla annettuun sapluunaan rajoittuminen?) 
Silloinko on kyse häiriintyneisyydestä, kun ilmiö ylittää tai alittaa keskiarvolla määritellyn normin? Siinä tapauksessa "terve" ei ole synonyymi "normaalille", ja normaali on ikuisesti suhteellinen, ilmaantumisen frekvenssistä riippuvainen käsite. Tämän osoittaa räikeästi vaikkapa nykyinen sukupuolikeskustelu.
(On oksymoron esimerkiksi väittää, että olisi olemassa 'tervettä narsismia'. Narsismi on jo määritelmällisesti häiriötila, vamma. Jos egosentrisyys ja itsehyväksyntä on nyrjähtänyt narsismiksi, tai narsismi ei koskaan ole eheytynyt terveeksi itsetuntemukseksi, se on itsessään merkki häiriöstä tasapainossa.) 
Tapamme suhtautua mielen toimintaan kertoo juuri tästä. Viime kädessä alitajunnan olemassaolo itsessään on merkki psyyken vauriosta, sillä vain totuutta kohtaamaan kykenemättömällä psyykellä on tarve kätkeä. Kuten todettu, tämä tila on kuitenkin on niin normaali, että muunlaista psyyken tilaa pidetään häiriötilana: mieli, joka ei osaa kätkeä itseltään ja valehdella itselleen, on epänormaali; terveen psyyken määritelmään on sisällytetty ehto totuuden kätkemisestä. Tämä puolestaan on johtanut päätelmään, että vain psykopaatit (tai muutoin psyykkisesti poikkeavat) voivat nähdä toden paljaana, sellaisena kuin se on.

Joten: vai viittaako Harryn ilmaantuminen siihen, että Dexter on rehellinen itselleen? Siihen, että Dexter ymmärtää kuka ja mitä hän on, ja tietää, että se mitä Harry hänelle edustaa, on jotakin hänestä itsestään erillistä ja ulkopuolista, sellaista, minkä hän voi joko valita tai jättää valitsematta. 

Kirjasarjan avulla tällaista ei voi problematisoida, sillä kirjoissa ilmeisesti on kyse pelkistä takaumista tai muistoista. Mutta televisiosarjassa on otettu taiteellisia vapauksia: takaumien sijasta ilmaantuu Harryn "aave", joka edustaa tapaa, jolla Dexter työstää haasteitaan. Itse käsittelen tässä Dexterin tarinaa filmatisoidun tarinan kautta; sen pohjalta, mitä sen kerronta ilmaisee ja kuinka sitä voidaan tulkita (ja mitä ajatuksia sarjan kerronta sisältöineen ja kerrostumineen minussa herättää).   

Katsoja on takaumien osalta Dexterin muistin varassa. Ovatko asiat todella tapahtuneet siten kuin Dexter ne muistaa? Ovatko varsinkaan, kun Dexter ei ole tuntenut koko totuutta. Oleellista tässä tarkennuksessa on tietää, että nämä takaumat kertovat enemmän Dexteristä - tavasta jolla hän asiat muistaa ja ymmärtää - kuin siitä mitä todella on tapahtunut. Sarja ylipäätään kertoo Dexterin maailmasta, ja vain ihmisistä ja tapahtumista, jotka siihen vaikuttavat.

Harry edustaa Dexterille koodia, jota noudattamalla Dexter selviytyy elämässään. Harryn koodissa selviytyminen tarkoittaa sitä, että kykenee hallitsemaan synkät tarpeensa, kanavoimaan ne pienimmän riskin ja suurimman hyväksynnän kautta (jopa utilisoiden) sekä välttämään paljastumisen ja kiinnijäämisen. Näin ollen Harryn koodi on täynnä itsehillintää ja strategiantajua.  

Harry ilmaantuu Dexterin tarinaan aina, kun Dexter pohtii asioita tavalla, jolla Harry opetti hänet ajattelemaan. Yleensä nämä tapahtumat liittyvät tilanteisiin, joissa Dexter puuhastelee jotakin kätkeytymisensä (ja eloonjäämisensä) kannalta merkittävää - olipa kyse mistä hyvänsä vuorovaikutustilanteesta tai sosiaalisen elämän ulottuvuudesta.

Vasta, kun Harryn edustama sisäinen ääni on kohdannut voittajansa - eli vasta kun joku muu tuottaa syvemmän itsehyväksynnän kokemuksen -, Dexter luopuu Harryn aaveesta. (Tästä lisää myöhemmin.)

* * *

Harry on ensimmäinen, jolle Dexter on paljastunut. Dexter paljastui Harrylle jo ennen kuin paljastui itselleen. Juuri Harry opetti Dexterin tuntemaan itsensä ja tulemaan toimeen taipumustensa kanssa. Ja vieläkin enemmän: Harry opetti Dexterin hyväksymään itsensä.

Harryn syyt ovat käytännölliset: tosiasioiden hyväksyminen on ollut niiden haltuunoton lähtökohta. Harrya motivoi velvollisuudentunto - ja sen myötä huono omatunto, halu hyvittää ja sovittaa. 
Sarjan edetessä selviää, ettei Harry ollutkaan niin kunniallinen perheenisä ja rikospoliisi kuin muut luulivat. Hän oli vaimonsa sarjapettäjä, ja ammattietiikkakin oli toisinaan sulkumerkeissä. Tämän toimintansa seurauksena hän oli kokenut velvollisuudekseen ottaa Dexter suojatikseen: juuri Harryn itsensä takia Dexter oli menettänyt äitinsä ja kokenut järkyttävän lapsuudentraumansa, sen, jota Harry piti syynä Dexterin synkille taipumuksille. (Dexterin äiti, Laura, oli Harryn vasikka ja rakastaja. Asian paljastuessa Laurasta tehtiin varoittava esimerkki.) 
 
Tämä Dexterin auttaminen - hyväksyminen - on kuitenkin syvässä ristiriidassa Harryn oman elämän, identiteetin ja etiikan kanssa
Kun Harry pelasti pienen Dexterin, hän jätti pelastamatta toisen pienen lapsen, Dexterin isoveljen. (Hänestä lisää myöhemmin.) Syynä hylkäykseen oli, että Harry piti veljeä menetettynä tapauksena. Dexterin hän arvioi olevan vielä pelastettavissa. Noh, Harry oli väärässä. (Tässä Harryn oletuksessa lausutaan samalla jotakin Dexterin psykopatian alkuperästä ja ilmaistaan, että Dexter ei syntynyt psykopaatiksi.) Asiantilan selkiydyttyä Harry kuitenkin saattoi auttaa Dexteria hallitsemaan väkivaltafantasioitaan, jopa valjastamaan ne hyötykäyttöön
Kun Harry ensi kerran konkreettisesti näkee, mihin hän on Dexterin kouluttanut, todellisuus valkenee hänelle liian ankarana. Harry ei pysty elämään tilanteen ristipaineessa (omantuntonsa kanssa), ja syvästi velvollisuudentuntoisena uhraa mieluummin itsensä kuin Dexterin. 
 
Vasta paljon myöhemmin sarjassa Dexterille selviää, että Harryn hyväksyntä ei ollutkaan niin aitoa ja syvää kuin Dexter oli uskonut. 
(Dexterissäkin on siis sokeita pisteitä; jopa hänen on täytynyt uskoa johonkin. Mistä nämä sokeat pisteet kumpuavat, haluttomuus tai kyvyttömyys nähdä paljaana? Välttämättömyydestä voida hyväksyä itsensä? Hyväksynnän tehtävä on, varsinkin Dexterin lapsuudessa ja nuoruudessa, levännyt paljolti Harryn harteilla, joten ei ole ihme, jos tällainen sokea piste koskisi juuri häntä: Dexterin on täytynyt luottaa Harryn vilpittömyyteen.)
Dexter saa nimittäin tietää, ettei Harry kuollutkaan luonnollista kuolemaa vaan teki itsemurhan. Itsemurhan syynä oli ollut Dexter itse: Harry ei voinut elää sen vastuun kanssa, että oli hyväksynyt ja luonut sarjamurhaajan.
Toisaalta edellä mainittu sokea piste voi kummuta pelkästä empatiakyvyn puuttumisesta: Dexter ei tunnista Harryn tuskaa, ei ennen kuin näkee tämän oksentavan. (Harry reagoi oksentamalla Dexterin esitellessä hänelle ylpeänä ensimmäistä viipaloitua uhriaan.) Silloinkaan Dexter ei ajattele asiaa sen pidemmälle: tieto ei koskaan johda Dexteriä omatoimisesti päättelemään, että Harry olisi voinut hänen takiaan joutua niin suureen sisäiseen ristiriitaan, että olisi riistänyt itseltään hengen. Dexter ei kertakaikkiaan kykene samaistumaan sellaiseen kokemukseen, eikä siten ymmärtämään tai olettamaan sellaista ilman mitään ulkoista vertailukohdetta. 
 
Mutta heti kun vertailukohde (Harry) löytyy, Dexter mallintaa sitä jokaiseen hänelle hyväksyntää osoittavaan tahoon: voiko hän paljastaa itsensä toiselle osapuolelle ilman, että ajaisi tämän itsetuhoon?

Tämä tieto Harryn kuolinsyystä on Dexterille mullistava: se asettaa aivan uuteen valoon oletuksen siitä, kuinka kukaan voisi koskaan hyväksyä hänet. Jo pelkkä muisto aikaansaadusta oksennusreaktiosta on Dexterille vastenmielinen: hän oli saanut tiukan kasvatuksen ja toiminut täsmälleen oppien - Harryn koodin - mukaisesti. Mutta sen sijaan, että olisi aiheuttanut ylpeyttä, hän aiheutti kuvotusta. Sarja ei kerro, kokiko Dexter tästä varsinaista surua, mutta muisto on Dexterille joka tapauksessa epämiellyttävä muistutus siitä, että hänen tekojaan - ja häntä itseään - on vaikea hyväksyä. Näissä aatoksissaan Dexter aina kutsuu itseään Hirviöksi. 

Hyväksyessään itsensä hirviöksi, hän samallaa rajaa itsensä ulos ja hyväksyy osansa ulkopuolisena. Itsehyväksyntä on ainoa hyväksyntä, johon Dexterillä on varaa. 
 
Vielä myöhemmin sarjassa selviää, ettei Harry pitänyt Dexteriä koskevaa salaisuutta pelkästään itsellään. Jo hyvin varhaisessa vaiheessa, vasta kun Dexterin taipumukset olivat varjoja ja aavistuksia, Harry oli etsinyt apua psykopaatteihin erikoistuneelta neuropsykiatrilta. (Myös Harryn yksikön arkistonhoitaja oli saanut tietää Dexterin taustoista enemmän kuin Dexter itse. Heihinkin palaan myöhemmin.) 
 
Dexter siis hyväksyy realiteetit. Myös sen, että eräänä päivänä hän jäisi kiinni eikä maailma häntä hyväksy. (Hänellä on varasuunnitelmansa sitä päivää varten, esimerkiksi asunnon väliseinään kätketty "getaway-bag".) Mutta tästä kaikesta huolimatta Dexter osaa haaveilla. 

Darkly dreming Dexter...

* * *

Dexterin kaipuun tarinaa tahdittakoot tässä kohtaa  
One more sleep by Leona Lewis. 
(Koska mikäpä muu kuin sopimaton tämän tarinan biisiksi sopisi.)

So I wait

And I wait

But I've had as much as I can take

 

Five more nights on my own

Four more days, hmm

Three more dreams, mistletoe

I can't believe I ever let you go, oh

 

Until we're rocking around the Christmas tree

Until I got you sitting next to me

We got a lot of catching up to do

I just can't take the missing you

 

I've got five more nights until you're next to me

Four more days of being lonely

Three more wishes, I can barely breathe

Two more reasons why I love you so

If I can make it to Christmas Eve then it's

One more sleep

One more sleep

One more sleep